Jalkapalloa ihan homona: Running with Lions

Julian Winters: Running with Lions. Duet, 2018. S. 286. Tiedoston koko: 2246 KB

En enää muista, mikä sai minut ostamaan Running with Lionsin, mutta sanoisin sen olleen yksi kesän parhaita päätöksiä.

Sebastian lähtee viettämään kesälomaansa koulun jalkapallojoukkueen moniviikkoiselle treenileirille yhdessä tiimikaveriensa kanssa. Leirillä kuitenkin odottaa yllätys: Emir, Sebastianin entinen paras ystävä, on päässyt joukkueeseen ja nyt heidän pitäisi laittaa vanha riitansa sivuun ja treenata yhdessä. Uudelleen tutustuminen ja vanhojen haavojen paikkaaminen ei ole helppoa, mutta pikku hiljaa pojat löytävät yhteisen sävelen. Pian Sebastian saa huomata, että hänen on yhä vaikeampi kieltää tunteita, jotka Emir hänessä herättää.

Sisältövaroitukset kirjalle: kehonkuvaongelmat, menneen kiusaamistrauman käsittely

Aloitetaan parhaasta: homoja urheilijoita. Lätkäjätkä-Villen aiheuttaman kohun jälkeisessä maailmassa olemme taas tulleet muistutetuiksi siitä, miten heteronormatiivinen ja cisseksistinen ympäristö urheilumaailma on, ja tämä kirja kääntää sen kaiken päälaelleen. Sebastian kertoo valmentajiensa tietoisesta päätöksestä tehdä joukkueesta turvallinen ympäristö kaikille pelaajille, eikä seksuaalista suuntautumista siksi pidetä kummoisenakaan asiana. Sebastian on bi ja toinen hänen parhaista ystävistään, Will, on homo. Heidän toinen paras ystävänsä Mason on ainakin bi-utelias, ja joukkueessa on muitakin miehistä kiinnostuneita pelaajia. Loppuja tilanne ei häiritse. Myös Emirin homous käy ilmi kirjan alkupuolella ilman sen kummempia seremonioita. Tämä on hienoa paitsi siksi, että pojat saavat olla avoimesti sateenkaarevia ympäristössä joka on perinteisesti sateenkaarivastainen, myös siksi, että kirja kuvaa aidosti sateenkaari-ihmisten välisiä ystävyyssuhteita. Joita on paljon. Jotka ovat tavallisia. Kuten aina sanon, me liikumme ryhmissä, ja siksi kirjat, joissa on vain yksi sateenkaarihahmo, eivät vain ole realistisia. Kirjan ystävyyskuvaukset ovat muutenkin kullan arvoisia, mutta sateenkaaren värit lämmittävät sydäntäni erityisesti <3

Kerrotaan tähän väliin huonot uutiset, jotta voidaan palata hyviin uutisiin loppuarvion ajaksi. Kirjasta hieman näkyy, että se on esikoisromaani. Kieli ja teksti tuntuu monin paikoin hieman irralliselta ja hyppivältä, ja pointit alleviivatuilta. Konflikti ei mielestäni ollut kovin vankka, vaan olisi tarvinnut hieman lisää lihaa luidensa ympärille, sekä muutaman sivukonfliktin. Nämä olivat ikäviä, mutta eivät erityisen kamalia piirteitä, sillä upeat hahmot kiinnostivat minua joka tapauksessa enemmän. Eniten minua häiritsi Masonin ja Greyn (yhden valmentajan tytärpuolen) juonikuvio, jossa oli todella kummallisia ja arveluttavia käänteitä. En tarkoita väkivaltaa tai mitään sellaista, vaan sitä miten inho ja pilkka heterotarinoissa todella usein käännetään ihastukseksi kuin selkeän negatiivinen lataus ei merkitsisi mitään, enkä olisi odottanut sitä tältä kirjalta.

Takaisin hyviin uutisiin. Emir on tunnustava muslimi, mikä yhdessä hänen homoutensa kanssa tekee hänestä harvemmin nähdyn hahmon, vaikka sateenkaarimuslimeita maailmassa riittää. Jee representaatiota! Sebastian kärsii kehonkuvaongelmista, mikä olikin hyvä muistutus, että vaikka ulkonäköpaineet miehiä ja naisia kohtaan ovat jossain määrin erilaisia, eivät miehet ja pojatkaan ole niiltä turvassa. Kaikki kirjan hahmot ovat upeita, moniulotteisia, hyvin kirjoitettuja, ja Sebastian on ihanin kaikista. Hän on ihana, suloinen, ja täysi disaster bi. Loppuhuipennusta lukuun ottamatta Sebastian on suunnilleen yhtä hyödyllinen Emirin suhteen kuin paahtoleipäpala xD Rakastan. Samastuttavaa sisältöä.

Pienimuotoinen spoileri: Sebastian ja Emir pääsevät pahimmasta hyödyttömyydestään yli suhteellisen nopeasti, ja niinpä kirjassa on paljon yhdessäoloa. Se on ihanaa! Kurjinta rakkaustarinoissa yleensä on se, että ne loppuvat juuri kun paras osa alkaa, ja tässä kirjassa ei todella ole sitä vikaa. Kirjassa on myös hyvät puitteet outtaamisjuonelle, mutta sitä ei tapahdu, mistä olen syvästi kiitollinen. Sebastian on jo ulkona joukkueelleen, ja hän saa tulla kaapista perheelleen omaan tahtiinsa.

Tässä kirjassa on aivan huippu kesätunnelma. Luin tämän alkukesästä, ennen helteiden alkua, mutta kirjaa lukiessa tuntui kuin olisi ollut juuri tällainen hellekesä kuin nyt on. Se oli ihanaa, ja tunnelma tuli iholle. Sanottakoon tässä kohdin myös, että en ymmärrä jalkapallosta mitään, mutta se ei haitannut. Kirjassa kyllä pelataan, mutta se ei ole niin jatkuvaa tai niin yksityiskohtaista, että pelistä perässä pysyminen olisi vaatimus kirjasta nauttimiselle. Lisäksi joukkueasetelma tuo pojille ihanaa yhteisöllisyyttä ja koko tarinassa on sydäntälämmittävä löydetyn perheen tuntu. Kaiken kaikkiaan kyseessä on samanlainen happy place -tarina kuin Simon Vs. The Homo Sapiens Agenda, sillä lisäplussalla että tämän kirjan on kirjoittanut homomies!

Neljä ja puoli tähteä

Yksi kohta uusimmasta HelMet-haasteesta.

Sanoja teoista: How I Resist

Maureen Johnson (toim.): How I Resist: Activism and Hope for a New Generation. Wednesday Books, 2018. S. 224. Tiedoston koko: 31233 KB

Tiedättekö, miten usein on helpompaa kantaa huolta ongelmista kaukana kuin ongelmista lähellä? Minä huomaan tekeväni tätä politiikassa. Suomen hallituksen toinen toistaaan tökerömmät ja törkeämmät linjaukset masentavat minua, enkä tiedä, mitä voisin tilanteelle tehdä, joten käännän huomioni USA:n politiikan järkyttävään tilanteeseen. Sillekään en voi juuri mitään tehdä, mutten koe niin paljon, että minun pitäisikään voida. Ja sitten kun voin jotain tehdä - esimerkiksi ostaa tämän kirjan - teen sen ilomielin ja epäröimättä.

How I Resist sai alkunsa USA:n viimeisimpien presidentinvaalien tuloksen aiheuttamassa kaaoksessa. Kirjailija Maureen Johnson, joka puoltaa Twitterissä aktiivisesti vasemmistolaista politiikkaa ja on poliittisen Says Who Podcastin toinen juontaja, halusi kantaa kortensa kekoon vastarinnan hyväksi. Niinpä hän kokosi joukon aktivisteja kirjoittamaan siitä, miten he tekevät vastarintaa, ja mitä erityisesti ei-vielä-äänestysikäiset nuoret voivat tehdä auttaakseen tilannetta. Tuloksena on How I Resist, monipuolinen antologia toivosta ja vastarintaliikkeen jäsenyydestä, jonka soveltaminen myös USA:n ulkopuolisiin olosuhteisiin on hyvin mahdollista.

Muistan elävästi kuinka pian USA:n 2016 presidentinvaalien jälkeen Maureen Johnson sanoi Twitterissä: tahdon tehdä vastarintaoppaan teineille, kuka on mukana? Kirjan esipuheessa hän kertoo ajatusprosessin olleen suurinpiirtein seuraava: jotain täytyy tehdä -> mitä minä osaan tehdä? -> osaan kirjoittaa kirjoja -> kirjoitetaan siis kirja vastarinnasta. Tämä oli upea muistutus siitä, että meillä kaikilla on erilaisia taitoja, ja ne kaikki voidaan valjastaa hyvien voimien käyttöön tavalla tai toisella! Ja kirja itsessään jatkaa samaa ajatusta hyvin konkreettisesti, sillä se koostuu monien eri ihmisten tuottamasta sisällöstä monissa eri formaateissa. Niinpä luettavaksi tulee sarjakuvaa, nuotteja, haastatteluja, esseitä ja paljon muuta siitä, miten erilaisia taitoja voi hyödyntää hyvien asioiden edistämiseen, ja mitä kaikkea hyvien asioiden edistämiseksi voi tehdä. Jo kirjan ostaminen itsessään auttaa, sillä sen tuotot menevät ACLU:lle, joka tekee Amerikassa ihmisoikeustyötä mm. nykyisen hallinnon uhrien auttamiseksi.

Ymmärrettävästi kirja on hyvin USA-keskeinen, eikä kaikki sen sisältö kosketa suomalaista lukijaa, mutta yllättävän iso osa koskettaa. Joko emotionaalisesti tai oikeasti elämässä. Jos nykypolitiikka niin Jenkeissä kuin maailmalla ahdistaa sinua yhtä paljon kuin minua, se antaa myös toivoa ja uskoa siihen, että asiat kääntyvät paremmiksi. Monet kirjan vinkeistä ovat sovellettavissa myös suomalaiseen ympäristöön, ja toivon viesti ei vanhene. Lisäksi kaikkien osallistujien osiot ovat lyhyitä, joten kirjaa on helppo lukea vähän kerrallaan, bussipysäkillä tai välipalaa syödessä.  Minulle How I Resist oli positiivinen kokemus ja luulen, että pitäisit siitä myös.

En tällä kertaa anna tähtiä, mutta ilolla vedän yli yhden kohdan HelMet 2016-haasteesta!

Ei mitään erityistä: The Upside of Unrequited

Becky Albertalli: The Upside of Unrequited. Penguin Books, 2017. S. 340

The Upside of Unrequited ei ollut kiinnostanut minua erityisen paljon, mutta rakastettuani Simon Vs. the Homo Sapiens Agendaa sekä Leah on the Offbeatia niin paljon kuin niitä rakastin, täytyi minun tietenkin lukea myös Albertallin kolmas (ilmestymisjärjestyksessä toinen) kirja.

Molly Peskin-Suso on 17-vuotias, ollut ihastunut 26 kertaa, eikä koskaan seurustellut. Kesänä, jona hänen äitinsä menevät viimein naimisiin, ja hänen kaksossiskonsa Cassie tutustuu uuteen söpöön tyttöön, rakkaus löytää viimein myös Mollyn: söpö nörttipoika Reid hänen kesätyössään ja Cassien tyttöystävän ystävä Will kamppailevat molemmat ihastus numero 27:n paikasta. Cassie on kuitenkin vakuuttunut, että Mollyn on aika jättää yksipuoliset ihastukset taakseen ja hankkia viimein oikea poikaystävä.

Kuten introsta varmasti kävi ilmi, odotin tältä kirjalta aika paljon. Olen ollut aivan myyty Albertallin kirjoitustyylille, ja minusta oli ihanaa, että vaikka tämän nimenomaisen kirjan päähenkilö on hetero, on siinä silti useita queer sivuhenkilöitä. Valitettavasti en kuitenkaan löytänyt The Upside of Unrequitedista sitä mitä etsin. Se oli nopealukuinen ja omalla tavallaan viihdyttävä, mutta täysin keskinkertainen.

En oikein tiedä, mitä sanoisin Mollysta ihmisenä tai hahmona. Eniten mieleeni jäi hänessä oleva ilmiselvä tekopyhyys ja ristiriita: kirjan alussa hän pilkkaa Reidia siitä, että tällä on päällään Taru sormusten herrasta -teemainen paita, ja nimittää tätä nörtiksi ei hyvällä tavalla, mutta myöhemmin Molly kuitenkin osallistuu nörttikeskusteluihin innolla. Minusta on fine, jos kirjan päähenkilö ei ole nörtti (olen kuullut, että sellaisiakin ihmisiä on), mutta en pidä siitä, että hän epämääräisesti muuttaa mieltään tai suhtautuu nörttiyteen tällaisella tekopyhyydellä. Muutenkin Molly oli mielestäni aika raskas hahmo enkä erityisesti pitänyt hänestä.

Positiivisena piirteenä Mollysta on erikseen mainittava se, että hän on lihava, mutta tämä ei ole ongelma eikä määrittele häntä ihmisenä - hän vain on. Sitä ei tuoda esiin joka toisessa lauseessa tai edes joka toisella sivulla, sillä enimmäkseen Molly elää elämäänsä ajattelematta kehonsa kokoa, kuten meidän kaikkien olisi hyvä. Se tulee esiin ollessaan relevanttia Mollyn kokemukselle, mutta itse koin, että Molly on todella positiivinen esimerkki siitä, miten elää haluamansalaista elämää juuri siinä kehossa, minkä sattuu omistamaan. Mollylla on myös ahdistushäiriö, mikä samaan tapaan tulee kirjassa esiin ollessaan relevanttia, mutta ei määrittele Mollya ihmisenä. Tiedän muiden arvioista, että kirjan kuvaa ahdistuksesta pidetään tarkkanäköisenä ja aitona.

Parasta kirjassa on sen lukuisat queer ja ei-valkoiset sivuhahmot ja Simonin ja Abbyn lyhyet cameot. En kuitenkaan tiedä, onko se lukemisen arvoinen pelkästään niiden takia. Ehkä arvioin kirjaa nyt liian ankarasti, mutta odotukseni Albertallille olivat korkeammalla, ja siksi kirjan tavanomaisuus oli minulle pettymys. Tavoilleen uskollisena Albertalli kuitenkin käsittelee tässäkin kirjassa teinielämän realiteetteja, kuten ihastumisia ja ystävyyssuhteiden monimutkaisuutta, varsin aidon oloisesti. Lisäkehu täytyy vielä antaa siitä, että kirja sijoittuu Washington DC:hen, ja minusta oli ihanaa lukea kaupunkinuorten elämästä, jossa ajetaan paikkoihin metrolla auton sijaan. Samastuin.

Kolme tähteä

#Queer52: Not Otherwise Specified

Hannah Moskowitz: Not Otherwise Specified. Simon Pulse, 2015. S. 260

En ollut erityisesti suunnitellut lukevani Not Otherwise Specifiedia seuraavana #Queer52-kirjana, mutta se sattui olemaan kirjaston hyllyssä, joten tietenkin otin sen mukaani. Voin jo heti alkuun sanoa tämän olevan yksi suosikkejani #Queer52-haasteen kirjoista.

Sisältövaroitukset kirjalle: syömishäiriöt, kehonkuvaongelmat, bifobia, kiusaaminen

Etta ei ole ikinä tarpeeksi. Hän ei ole riittävän lesbo kelvatakseen vanhoille kavereilleen, hän ei ole riittävän hoikka ollakseen ballerina, eikä hän ole riittävän syömishäiriöinen saadakseen anoreksiadiagnoosia. Hän on kuitenkin jo parantumassa, eikä elämä kaikesta huolimatta tunnu kovin kamalalta. Vanhoja kavereitakaan ei tule ikävä, kun Etta tutustuu vertaisryhmässä Biancaan ja tämän isoveljeen Jamesiin. Ettan ja Biancan syömishäiriöiden lisäksi heitä yhdistää unelma päästä eliittitason musiikkiteatterilukioon New Yorkiin. Yhteiset harjoitukset pääsykokeita varten lähentävät kolmikkoa ja antavat Ettalle tilaisuuden harkita prioriteettejaan uudelleen.

Tästä kirjasta olisi niin paljon hyvää sanottavaa, etten edes tiedä mistä aloittaisin :D Etta on hahmona loistava. Hän on musta biseksuaalinen tyttö Nebraskasta, joka kärsii syömishäiriöstä ja rakastaa tanssimista. Ettan kertojanääni on niin aito, tunnistettava ja omanlaisensa. Se voi toisinaan olla myös hieman ärsyttävä, mutta itse ainakin luen mieluummin päähenkilöä jolla on selkeästi luonnetta. Ettalla ei ole kirjassa varsinaista romanssia, mutta hieman juttua Jamesin kaverin Masonin kanssa on. Tästä täytyy antaa kaksi plussaa: ensinnäkin se, että YA-kirjan ei tarvitse keskittyä romanssin ympärille, ja toiseksi se, että biseksuaalinen hahmo pysyy binä riippumatta kumppanin sukupuolesta. Ja samaan liittyen vielä muitakin plussia: suhteiden ei aina tarvitse olla elämän ja kuoleman kysymyksiä, ne voivat myös olla vain vähän yhteistä hauskanpitoa. Sama pätee myös seksiin. Tämä kirja on seksipositiivisuuden mallikappale: niin kauan kuin kaikki osapuolet ovat suostuneet seksiin, sitä voi olla niin paljon ja niin monen ihmisen kanssa kuin itseä huvittaa. Lisäksi itselleni Ettassa oli erittäin samastuttavaa se, miten hänen elämässään oli paljon ikävää, mutta silti elämä oli hänestä enimmäkseen ihan jees. Kaiken kaikkiaan täytyy siis sanoa, että rakastin Ettaa hahmona tajuttomasti.

Kirjan muista hahmoista täytyy sanoa, että ensinnäkin tässä kirjassa on runsaasti muitakin queer-hahmoja, mikä on ihanaa <3 Kuten olen ennenkin sanonut, emme tavallisesti ole yksinäisiä susia, vaan laumaeläimiä ja löydämme toisemme cisheterojoukoista erehtymättömällä tarkkuudella. Valitettavasti Ettan vanhaa kaveriporukkaa täytyy kritisoida syvyyden puutteesta. Heille rakennetaan hieman historiaa ja luonnetta Ettan flashbackeissa, mutta he jäävät silti melko ohuiksi ilkeiksi tytöiksi. Ettan uudet ystävät ovat kuitenkin aitoja ja sydäntäsärkeviä ja upeita, joten kirja saa tämän anteeksi. Ja vanhoistakin ystävistä Ettan entinen paras ystävä Rachel saa niin paljon sivutilaa, että hän ei kärsi samasta ohuudesta kuin muut Disco Dyket.

Asioita Ettan ystävissä joista pidin: James on homo ja uskonnollinen, eikä tämä ole hänelle ongelma. Rachel on ollut Ettalle äärettömän rakas, mutta kaiken jälkeen Etta joutuu päättelemään, ettei Rachel sittenkään ollut hänelle hyvästä. Luen mielelläni ystävyyden loppumisesta, sillä YA on täynnä parhaita ystäviä jotka käyttäytyvät todella huonosti, eikä ystävyys silti jostain syystä lopu. Rachel ei todellakaan ollut pahimmasta päästä YA:n huonoja parhaita ystäviä, mutta hänen tarinakaarensa oli tervetullut ja jotenkin puhdistavaa luettavaa. Bianca taas on ihana ja sydäntäsärkevä ja herättää varmasti äitivaiston kaikissa siihen vähänkään taipuvaisissa lukijoissa. Hänessä on kuvattu hyvin se uniikki olotila, jossa 14-vuotiaat ovat: toisaalta jo ajattelevia ihmisiä, melkein aikuisia, toisaalta vielä niin lapsia. Kaiken kaikkiaan erilaiset ystävyyssuhteet ovat tämän kirjan parhautta. On vanhoja ja uusia ystäviä, hyviä ja huonoja ystäviä, ystäviä jotka kannattaa pitää ja ystäviä jotka kannattaa päästää menemään, ja ystävyyden syvyyttä ja monipuolisuutta tutkitaan todella tarkasti huomoiden. Ainut ystävyysmiinus pitää antaa siitä, miten vähän Etta tuntuu välittävän siitä, että hänen vanhat ystävänsä nyt kiusaavat häntä. Vaikka ette olisikaan olleet läheisiä, luulisi että vähän edes sattuisi tuollainen käytös.

Kiusaamisesta pitää sanoa kaksi erillistä asiaa. Etta on tosiaan aiemmin kuulunut koulunsa lesboryhmään, Disco Dykeihin, kunnes alkoi edellisvuonna seurustella pojan kanssa. Etta on koko ajan kertonut ystävilleen olevansa bi, mutta ystäville tämä kelpaa vain niin kauan kuin Etta osoittaa mielenkiintoa vain tyttöjä kohtaan. Kiusaaminen perustuu siis bifobiaan, ja on todella graafista ja syyllistävää. Jos sinulla on kokemuksia bifobisesta käytöksestä, tahdot varautua tähän kirjaa aloittaessasi. Toisaalta, niin triggeröivää kuin hahmojen bifobia voikin olla, minusta on hienoa, että sitä käsitellään. Bi-hahmoja ei muutenkaan ole joka sormelle, ja bi-ihmisiä kohtaa aivan omanlaisensa sorron ja syrjinnän muodot. Tämä kirja tuo niitä ja bi-näkymättömyyttä todella hienosti esille ja saa varmasti monet lukijat miettimään uudelleen negatiivisia stereotyyppejä joita yhdistävät biseksuaalisuuteen.

Toinen piirre mikä kirjassa voi potentiaalisesti olla triggeröivää on sen syömishäiriöfokus. Sekä Etta että Bianca kärsivät syömishäiriöistä, ja heidän syömishäiriönsä sekä paranemisprosessinsa ovat erilaisia ja eri vaiheissa. Minulla ei ole syömishäiriötä, mutta olen tapellut erilaisten kehonkuvaongelmien kanssa yli kymmenen vuotta, ja minusta kirjan tapa käsitellä ruokaa ja siihen liittyviä ongelmia oli aito ja sydäntäsärkevä. Kirja ei myöskään tuntunut käsikirjalta syömishäiriöihin - tällä tarkoitan, että se ei laukaissut omia keho-ongelmiani eikä saanut minua ajattelemaan "tuota voisi kokeilla". Sen sijaan se tuntui lohdulliselta, kamalalta, ja kuitenkin toiveikkaalta. Se on myös rehellinen: ihmeitä ei tapahdu, syömishäiriöistä ei parannuta yön yli, mutta asiat voivat silti muuttua paremmiksi motivaation ollessa kohdallaan.

Tällä arviolla on jo pituutta kuin kaamoksella Utsjoella, mutta edelleen olisi sanottavaa. Musikaalien rakastajana nautin siitä miten paljon kirjassa tehdään viittauksia musikaaleihin ja musikaalikappaleisiin. Etta on tanssija henkeen ja vereen ja hänen rakkautensa ja intohimoaan taidettaan kohtaan oli käsinkosketeltavaa. Suosittelen vahvasti kuuntelemaan kirjassa mainittuja kappaleita, olivat ne sitten ennestään tuttuja tai eivät - ne vievät tunnelman ihan erilaiseen sfääriin.

Kaikki tässä kirjassa on niin aitoa. Elämän sotkuisuus, erilaiset ystävyyssuhteet, intohimo tanssia ja musikaaleja kohtaan, koe-esiintymisten jännitys... Kaikki tuntuu niin omalta ja oikealta. Jos vielä yksi pieni negatiivinen piirre pitää mainita, niin Ettan sisko tuntuu usein tulevan esiin hieman jälkijunassa, kuin kirjailija olisi viime hetkellä muistanut että tällainenkin hahmo oli. Mutta kuten sanottu, rakastin tätä kirjaa niin paljon, ja kaikki tässä arviossa mainitsemani negatiiviset asiat ovat olleet pikkujuttuja, kun piti nyt jotain kritisoitavaa keksiä. Lopulta päästään kuitenkin siihen, että tämä on yksi samastuttavimmista kirjoista joita olen ikinä lukenut. Aivan mielettömän hyvä.

Viisi tähteä

Synkkä, synkempi, synkin: A Line in the Dark

Malinda Lo: A Line in the Dark. Dutton Books, 2017. S. 281

A Line in the Dark on niitä kirjoja, joiden kansikuva välittää täydellisesti kirjan tunnelman. Vaikka kuva itsessään ei ole tummasävyinen, siitä tulee kuitenkin aika hyytävä fiilis, ja juuri sellainen tämä kirja on. Kun ajattelen sen värimaailmaa, mieleeni tulee talven harmaa, väritön maisema, punainen mehuroiske valkoisella peitolla, sarjakuvaruutujen toisiaan vasten loistavat värit. Mutta näiden mielikuvien seurana on selkäpiitä kylmäävä tunne.

Jess on salaa rakastunut parhaaseen ystäväänsä Angieen, ja on varma, että jonain päivänä Angie ymmärtää hänen tunteensa - kunnes rikas, yksityiskoulua käyvä Margot astelee heidän elämäänsä ja saa Angien pään pyörälle kaikilla parhailla (tai pahimmilla) tavoilla. Jessin ja Angien välit viilenevät kun Angie alkaa viettää aikaa Margotin ja tämän rikkaiden ystävien kanssa, ja Jess kääntyy sarjakuvamaailmansa puoleen lohtua hakiessaan. Tyttöjen korjaillessa välejään Jessistä alkaa näyttää, että Angie on liian syvällä Margotin maailmassa selviytyäkseen ulos vammoitta, mutta ei hätää: Jess on aina rajan toisella puolella valmiina ottamaan Angien kiinni, kun tämä kaatuu.

A Line in the Dark on jaettu kahteen osaan. Ensimmäinen on Jessin minäkertoja-näkökulmasta, toinen kaikkitietävän kertojan näkökulmasta. Jess ei ole erityisen kiva tyyppi tai hahmo, josta on helppo pitää, ja niinpä kirjaan sisään pääseminen kesti minulla useamman kymmentä sivua. Harkitsin kesken jättämistä 60:n sivun kohdalla, mutta päätin Libertén kehotuksesta lukea sivulle 100 asti, ja uudelleenarvioida siellä. Siihen mennessä olin jo saanut käsityksen siitä, millaista kirjaa luin, ja halusin lukea loppuun saakka.

Siitä huolimatta, että juonen tärkeä liikkeellepanija on Angien ja Margotin romanssi, tämä kirja ei ole missään nimessä romanttinen. Jess on kateellinen, omistushaluinen, pakkomielteinenkin ystävä, ja lukijoina näemme Margotin ennen kaikkea Jessin silmien läpi. Jessillä itsellään ei kirjassa ole romanttista juonta, eikä sellaiselle kyllä olisi aikaa eikä paikkaakaan. Jos siis romantiikka ei ole juttusi, mutta hahmovetoinen tunnelmakirjallisuus on, pidät varmaan tästä. Tunnelmaa tässä kirjassa nimittäin riittää. Kuten jo alussa sanoin, kirja jätti hyvin vahvoja mielikuvia niin visuaalisesti kuin emotionaalisesti. Erityisesti kirjan ensimmäisen puoliskon viettäminen Jessin hieman häiriintyneessä ajatusmaailmassa jättää jälkensä.

Juonessa on... heikkoutensa. Osasyy kertojan vaihtamiselle kirjan puolivälissä tuntuu olevan se, että loppupaljastusta ei voisi pitkittää loppuun saakka jos kerronta pysyisi Jessin päässä, mikä mielestäni tekee juonesta hieman ohuen. Toisaalta kuitenkin pidän kertojan vaihdoksesta, sillä Jess ei tosiaan ole henkilö, jonka päässä halusin viettää yhtään enempää aikaa kuin oli pakko. Itse asiassa toisen osan kerronta oli paitsi miellyttävämpää, myös mielenkiintoisempaa luettavaa. Iso osa toisesta osasta kerrotaan asiakirjamuodossa (spoilereiden välttämiseksi en nyt spesifioi tarkemmin, minkälaisesta asiakirjasta on kyse). Ehkä siksi minua ei siis älyttömästi häirinnyt se, että juonta tällä lailla pitkitettiin. Kokonaisuus joka tapauksessa pysyy kasassa, ja loppuratkaisu ei ole liian ennalta-arvattava.

Tämä on siis kirja queer tytöistä, joka ei millään lailla keskity siihen, että he ovat queer - näin nyt vain sattuu olemaan, ja juoni käsittelee aivan muita asioita. Tällä mielestäni vältetään se, että kirjassa annettaisiin ymmärtää, että queer tytöt ovat järjestään ikäviä ihmisiä. Vaikka tässä nimenomaisessa kirjassa nyt onkin vähän tällainen tilanne, ja varmaan sen joku niin onnistuu lukemaan, niin minusta nämä piirteet olivat kirjan hahmoissa ennemminkin rinnakkaisia kuin korreloivia. On myös tärkeää näyttää, ettei seksuaalivähemmistöön kuuluminen tee kenestäkään automaattisesti hyvää tyyppiä. Lisäksi on sanottava, että Jess tulee alempiluokkaisesta aasialaisamerikkalaisesta perheestä, mikä tuo kirjaan hyviä intersektionaalisuuden elementtejä.

Hahmot ovat monipuolisia ja ikävyydessäänkin aidon oloisia. Ehkä parasta niin hahmosuunnittelussa kuin kirjassa muutenkin on kuitenkin Jessin sarjakuva, jota hän piirtää läpi tarinan, luoden rinnakkaisuuksia elämänsä ja piirrostensa välille. Fantasiamaailma, johon Jessin sarjakuva sijoittuu, on kiinnostava, ja sarjakuva tuntuu sitovan Jessin oman elämän kohtauksia toisiinsa, välillä ennakoiden, välillä jälkiviisaasti ihmetellen. Sarjakuvan tekeminen myös näyttää Jessistä itsestään pehmeämmän, samastuttavan puolen, mitä tarina kipeästi kaipaa, jotta Jess ei ole vain katkera, ikävä tyyppi.

Kolme ja puoli tähteä

#Queer52: If I Was Your Girl

Meredith Russo: If I Was Your Girl. Usborne Publishing Ltd., 2016. S. 293

Lähestulkoon kaksi vuotta sitten ostin If I Was Your Girlin Brightonin Waterstonesista. Sittemmin se on ilmestynyt myös suomeksi nimellä Tyttösi sun. Kuten niin monet muutkin sateenkaariteemaiset lukemistoni, bongasin If I Was Your Girlin alun perin YA Pridesta. Kirja kehuttiin siellä maasta taivaisiin, ja kuulin myös, että se on #ownvoices - kirjailija on itse transnainen. Sittemmin kuulin tai luin jostain, että kirja sisältää seksuaalista väkivaltaa, ja niinpä lukemisen aloittaessani suhtauduin kirjaan ristiriitaisin odotuksin. Ristiriitaiset odotukset muuttuivat lukiessani ristiriitaisiksi tunteiksi.

Amanda on transsukupuolinen tyttö, joka aloittaa pahoinpitelyn jälkeen elämänsä puhtaalta pöydältä isänsä pienessä kotikaupungissa. Hän tahtoo vain elää ja käydä koulua kuten kuka tahansa tyttö, ja löytääkin nopeasti ystäviä... sekä pojan, jolla on söpö hymy, ja joka vaikuttaa olevan kiinnostunut Amandasta. Pian Amanda joutuu kuitenkin ratkaisemaan, miten pitkälle hän voi mennä kertomatta totuutta menneisyydestään.

Arvio sisältää spoilereita. 

Sisältövaroitukset kirjalle: itsemurhayritys, pahoinpitely, seksuaalinen väkivalta/raiskausyritys, outtaaminen, transfobia, homofobia, kiusaaminen.

Yhtäältä, tämä kirja on todella söpö ja suloinen tarina omien ihmistensä löytämisestä. Amanda ystävystyy ensin kuviskurssinsa tytön kanssa, jonka nimen olen nyt täysin unohtanut, mutta joka on biseksuaalinen. Hän löytää kokonaisen ystäväporukan kolmesta muusta tytöstä, joista yksi on syvästi uskonnollisesta perheestä ja toinen paljastuu myöhemmin lesboksi. Hän tutustuu Grantiin, ja heidän suhteensa kehittyy nopeasti ja on äärettömän suloinen. Myös Amandan ystävyyssuhteet ovat ihania - rakastan aina sitä, kun kirjoissa kuvataan ystäviä, jotka oikeasti ovat ystäviä ja käyttäytyvät kuten ystävien kuuluu.

Takaumissa näytetään Amandan elämää ennen muuttoa isänsä luo, sitä kuinka hänen isänsä oli vaikea hyväksyä Amandan erilaisuutta, ja Amandan matkaa itsensä löytämiseen, samoin kuin hänen suhdetta äitiinsä sukupuolenkorjausprosessin aikana. Nämä kohdat auttavat tutustumaan Amandaan paremmin ja ymmärtämään häntä ihmisenä, ja ne tuovat kirjaan syvyyttä jota sen nopeatahtinen juoni kaipaa. Amandan isällä on myös tapahtumahetken kerronnassa vaikeuksia hyväksyä Amandaa, mutta hän yrittää kovasti, ja se lisää realismin tuntua. Tiedän, ettei minunkaan muunsukupuolisuuteni hyväksyminen ollut vanhemmilleni aivan helppoa, ja se vaati työtä. Tärkeintä on se, että yrittää.

Toisaalta tämä kirja putoaa aivan samaan, hyödyttömään, turhauttavaan juonikuvioon kuin niin moni muukin HLBT+ ihmisistä kertova kirja (esim. Simon Vs., Inheritance, Symptoms of Being Human): outtaamiseen. Amanda ei alkuun kerro menneisyydestään kenellekään uudessa kotikaupungissaan, ja kun hän lopulta kertoo, tämä "ystävä" (arvion alussa mainittu bi-tyttö) päätyy käyttämään tätä tietoa häntä vastaan ja outtaamaan hänet koko koululle. Tämä johtaa raiskausyritykseen ja väkivaltaan sekä traumaattiseen eroon Grantista. Suloisen ja kevyehkön kirjan jälkeen tämä loppu on todella raskasta ja ahdistavaa luettavaa. Tiedän, että nämä asiat ovat realistisia: outtaamisia tapahtuu, ja transihmiset kohtaavat paljon väkivaltaa, mutta olen väsynyt lukemaan niistä. Olen väsynyt siihen, että kirjoissamme pitää aina olla kurjaa ja ikävää. Ja toki tiedän, etteivät läheskään kaikki HLBT+ kirjat käytä outtaamisjuonta, mutta riittävän monet käyttävät, että se tuntuu liialta. Tulee kuitenkin ottaa huomioon, etteivät läheskään kaikki sateenkaarikirjat käsittele kaapista tulemista, mutta niistä, jotka käsittelevät, moni käsittelee sitä nimenoman outtaamisen kautta, vaikka vaihtoehtojakin olisi. Jos et keksi, mitä ne vaihtoehdot ovat, lue esim. Leah on the Offbeat, George, tai Running with Lions. Lisäksi samasta juonenpätkästä on vielä nostettava esiin, että outtaamisen tekee nimenomaan biseksuaalinen henkilö, mikä ikävästi vahvistaa stereotypiaa bi-ihmisistä epäluotettavina tyyppeinä. Ei näin.

Kolmas asia mistä voi olla montaa mieltä on se, että Amandan tarinaa ja olemusta on siloiteltu mahdollisimman helposti sulatettavaan, normatiiviseen muottiin. Itseäni tämä ei häirinnyt, ja ymmärrän miksi Russo on tehnyt tämän ratkaisun (hän selittää tätä kirjan lopussa), mutta tiedän lukijoita, joita se on ärsyttänyt valtavasti. Kirjassa on kuitenkin esiintyy myös muunlaisia transihmisiä, joten lukijalle ei jää kuvaa, että kaikki transihmiset ovat täysin binäärisiä, aina tienneet identiteetistään, menevät helposti kokemansa sukupuolen edustajasta, ovat heteroita, jne.

Hyvin kaksijakoiset fiilikset tästä kirjasta, siis. Toisaalta niin söpö ja niin tärkeä tarina, toisaalta niin synkkä ja turhauttava loppuhuipennus. Vaikka aivan loppu onkin toiveikas, ja vaikka rakastan sitä että Amandan ystäväporukka ei ikinä käänny häntä vastaan, en vain pääse yli tästä outtaamisjuonesta.

Kolme tähteä.

#Queer52: Queens of Geek

Jen Wilde: Queens of Geek. Swoon Reads, 2017. S. 262

Kävin syksyllä ystäväni kanssa Tukholmassa (tästä on ollut puhetta aiemminkin, jos oikein muistan) ja raahasimme kotiin naurettavan määrän kirjoja. Yksi niistä oli Queens of Geek, jonka löytäessäni ilostuin suuresti, sillä se kuuluu #Queer52 -haasteen kirjoihin, mutta sitä ei ollut saatavilla Helsingin eikä Tampereen kirjastoista. Kirjalla on ihana nimi, ja pidän myös kannesta (yksinkertainen, ja silti huomiotaherättävä!), joten eräänä toukokuisena iltana tartuin siihen tarkoituksenani vain päästä alkuun. Kahdelta yöllä huomasin että kirja oli lopussa, ja että kello oli kaksi yöllä.

Australailaiset Tay, Jamie ja Charlie pääsevät Charlien menestyneen Tube-kanavan ja indieleffan ansiosta toteuttamaan unelmaansa: osallistumaan popkulttuurin suurimpaan tapahtumaan SupaConiin. Neljässä päivässä on aikaa niin upeille kokemuksille, uusille ystäville, romanssille, kuin ongelmillekin. Viimeisiä aiheuttaa erityisesti Tayn ahdistushäiriö ja Charlien entinen poikaystävä ja vastanäyttelijä, joka ilmestyy coniin täysin pyytämättä ja yllättäen.

Queens of Geekin pinkki kansi on kuin varoitus sen sisällöstä: silkkaa hattaraa. Tämä kirja on kaksi ja puolisataa sivua niin sokerista fluffia, että mikään hampaiden harjaus ei sen jälkeen enää auta pelastamaan tilannetta. Neljään päivään ja tähän kohtuullisen lyhyeen sivumäärään ei ole mahdutettu vain yksi vaan kaksi romanssia: Tayn ja Jamien long-time-coming rakkaustarina, sekä Charlien ja hänen etäihastuksensa Alyssa Huntingtonin instalove. Kaikki ovat ihmisinä ihania ja rakastettavia (paitsi tietenkin mainittu ex-poikaystävä, joka on ihmisenä vain kamala ja hirveä). Juoni rakentuu pääasiassa romanssien varaan, ja vaikka siihen on yritetty rakentaa konfliktinpoikasta loppuun, ei se oikein kanna. Hattaraa, hattaraa, HATTARAA.

Reiluuden nimissä on sanottava, että kirjassa käsitellään paljon hyviä, tärkeitä, vakaviakin aiheita, kuten mielenterveysongelmia ja autismia, sekä seksuaalisuuden monimuotoisuutta ja kaapissa olemiseen ja kaapista tulemiseen liittyviä asioita. Tay kärsii ahdistuksesta, ja hänellä on aspergerin syndrooma, ja olen lukenut muilta arvioijilta, että molempia kuvataan hänen kauttaan hyvin. Tay on todella suloinen ja ihana, ja hänen tarinansa sisältää paljon itsensä ylittämistä ja pelkojen voittamista, mikä on voimauttavaa luettavaa. Charlie on biseksuaalinen itäaasialainen tyttö, ja kirjassa käsitellään hänen ja Alyssan kautta epäterveitä parisuhteita sekä joitain biseksuaalisuuteen liittyviä ennakkoluuloja. Charlie on myös virkistävän peloton ja aito (ei ärsyttävällä Tyhmä Tyttö -tyylillä, vaan oikeasti). Lisäksi porukkaan kuuluu Jamie, joka on kiltein ja hellin ja täydellisin miesolento, jota maa päällään kantaa - eli siis hieman turhankin. Rakastan kilttejä poikia, mutta Jamie kaipasi vähän särmää. Eli kuten sanottu, kaikki ovat ihania ja rakastettavia, mutta erityisesti Jamie, ja ehkä hahmojen olisi hyvä olla myös vähän jotain muuta kuin ihania ja rakastettavia.

Juonesta täytyy vielä sanoa, että se on hyvin nopeatahtinen, niin hyvässä kuin pahassa. Tarina etenee hyvää tahtia, ja siksi se tulikin luettua yhdessä illassa/yössä. Mutta se myös tarkoittaa, näin lyhyessä kirjassa, että kaikki tuntuu hieman kiirehdityltä. Myös neljän päivän aikajänne antaa osansa kiireen tuntuun. Mihinkään ei ehditä pysähtyä, eikä juonen tai hahmojen kehittymiselle juuri ole aikaa, sillä KIIRE NYT MENNÄÄN.

Ihanaa tässä kirjassa on hyvän ja monipuolisen representaation lisäksi kaikki se nörttiys. Kuten sanottu, kirja sijoittuu coniin, ja fandom-kulttuurin fanipuolta tuodaan esiin Tayn kautta, kun taas fanituksen kohteena olemisen puolta Charlien kautta. Molemmat ovat mielenkiintoisia näkökulmia, toinen selkeästi tietenkin tutumpi kuin toinen. Popkulttuuriviittauksia viljellään oikealle ja vasemmalle, Tay kirjoittaa Tumblr-postauksia, ja kaiken kaikkiaan fanitus, con-elämä ja yhdessä innostuminen on kuvattu todella aidosti. Siltä osin kirja tuntui kuin olisin tullut kotiin.

Pidin Queens of Geekista. Siinä vain oli mielestäni hiottavaa. Lisää särmää ja konfliktia ihmsiin ja juoneen, hieman rauhallisempi tahti, ja olisimme jo aika lähellä täydellistä kirjaa. Representaation ja asetelman aitouden osalta ei mitään valittamista.

Neljä tähteä

Yksi kohta uusimmasta HelMet-haasteesta