Varjomaailman uudet tuulet: Lady Midnight

Cassandra Clare: Lady Midnight. The Dark Artifices Book One. Simon & Schuster, 2016. S. 668

En suinkaan ollut varma City of Heavenly Firea lopettaessani, että jatkaisin Emman ja Julianin kanssa Lady Midnightiin. Niin vain kuitenkin kävi, että kirjan ilmestymisviikolla suuntasin lähimpään kirjakaupalliseen kaupunkiin ja hankin tämän kauniin, turkoosisivuisen kirjajättiläisen omakseni.

Sodan jälkeinen kylmä rauha on jättänyt keijut muun varjomaailman ulkopuolelle, mutta kun Los Angelesissa alkaa hämärä keijujen ja maallikoiden murha-aalto, Wild Hunt lähestyy Blackthornien perhettä sopimuksella: he ottavat kiinni murhaajan, ja saavat viisi vuotta sitten viedyn Mark Blackthornin, puolikeijun ja perheen isoveljen, takaisin. Blackthornin nuoret ja Emma Carstairs alkavat selvittää murhia, jotka muistuttavat kovasti Emman vanhempien murhia viiden vuoden takaa. Tutkimukset on pidettävä salassa Klaavilta, ja monet menneet ja kivuliaat asiat nousevat uudelleen esiin totuuden tullessa pikku hiljaa esiin.

Olin erittäin positiivisesti yllättynyt. Pidin Lady Midnightista paljon enemmän kuin olisin odottanut. Emma ja Julian eivät olleet lainkaan niin ärsyttäviä kuin pelkäsin etukäteen, vaikka oli heilläkin tietenkin hetkensä. Mark on ehdottomasti suosikkini  - monisyinen ja erilainen hahmo, niin kirjan kontekstissa kuin yleisemminkin. Hänen suhteensa keijuprinssi Kieraniin piti minut kirjan ääressä silloinkin, kun kaikki muut hahmot repivät hermoni riekaleiksi.

Cassie on tietenkin edelleen oma itsensä ja kuvittelee Clarysta ja Jacesta aivan liikoja. Kaikki maininnat heistä olivat kuin suoraan fanficistä. TMI:n päähenkilöitä ei kuitenkaan juurikaan nähty mukana toiminnassa, tämä on Emman ja Julianin kirja. Ja vaikka heidänkin suhteensa on osin erikoinen, se ei ole (ainakaan kokonaan) huonosti tehty.

Yhtä asiaa en kerta kaikkiaan ymmärrä. Blackthornin perheessä on vaikka kuinka monta lasta, ja heistä suurella osalla on pitkät ja vaikeat nimet. Melkein kaikilla on myös jokin jännittävä lempinimi, ja minun oli todella vaikea pysyä kärryillä siitä, kenestä puhutaan, kun välillä käytettiin lempinimiä ja välillä oikeita nimiä. Varsinkin Octavius -> Tavvy ja Tiberius -> Ty menivät minulta usein sekaisin. Tysta täytyy tosin muuten sanoa, että pidän hänestä aivan hirveästi! Ty kärsii jostakin autistisesta sairaudesta, ja hänet on kirjoitettu todella kauniisti ja huomioonottavasti. Hän vaikuttaa muutenkin mahtavalta tyypiltä.

Kirja on pitkä ja sen juoni on polveileva, kuten Cassielle on tyypillistä, mutta jaksaa pysyä kiinnostavana loppuun saakka. Myös uudet varjometsästäjät Christina Rosalez ja Perfect Diego ovat hauskoja tuttavuuksia. Kaiken kaikkiaan, kuten sanoin, olen erittäin positiivisesti yllättynyt. Lady Midnight aloittaa uuden varjometsästäjä -trilogian, The Dark Artifices, ja olen melko varma että luen seuraavatkin osat.

Kolme ja puoli tähteä.

Kolme kohtaa HelMet 2016 -haasteesta!

Talvisia tunnelmia: Let It Snow

John Green, Maureen Johnson, Lauren Myracle: Let It Snow. Penguin Books, 2008 (tämä painos 2014). S. 354.

Historiallisen kovan lumimyrskyn pysäyttäessä Floridaan matkaavan junan keskelle Gracetownia käynnistyy sarja tapahtumia, jotka muuttavat kuuden teinin joulun suunnan. Jubilee selviytyy junasta lämpimään Waffle Houseen ja tapaa Stuartin; hänen perässään vaeltavat 15 cheerleaderia, joiden vuoksi Tobin, the Duke ja JP joutuvat keskeyttämään James Bond -maratoninsa ja kilpailemaan ehtimisestä Waffle Houseen myrksyn keskellä; eikä Jeb ehdi ajoissa tapaamaan entistä tyttöystäväänsä, joka haluaisi sopia asiat heidän välillään.

Let It Snow koostuu kolmen kirjailijan kolmesta pienoisromaanista, joilla on kaikilla etäisesti tekemistä toistensa kanssa ja jotka lopussa kietoutuvat hauskasti yhteen. Teos alkaa Maureen Johnsonin The Jubilee Expressistä, joka oli myös suosikkitarinani. John Greenin A Cheertastic Christmas Miracle on vauhdikas seikkailu läpi yön, josta käteeni jäi hyvä feministihahmo ja käyttökelpoinen uusi loukkaus. Lauren Myraclen päähenkilö tarinassa The Patron Saint of Pigs on todella ärsyttävä ja kiristi hermojani useaan otteeseen, mutta loppu jätti kuitenkin hymyn huulille.

Tämä kirja on todellinen holiday romance. Se on kevyttä, hauskaa ja söpöä luettavaa. Persoonalliset henkilöt erottavat kirjan muista tusinaromansseista. Muistelen lukeneeni, että kirjasta valmistellaan elokuvaa, ja uskon sen taipuvan filmiformaattiin erinomaisesti. Let It Snow sopii myös joulutunnelmaan virittäytymisen apuvälineeksi varsin mukavasti.

Kolme ja puoli tähteä

Let It Snow kuittaa yhden kohdan HelMet 2015- ja kolme kohtaa HelMet 2016 -haasteesta!

Millainen maailman pitäisi olla: Boy Meets Boy

David Levithan: Boy Meets Boy. HarperCollins Publishers, 2003. S. 239.

Olen kirjoittanut tämän arvion jo kertaalleen, kuukausi sitten. Sitten nettiyhteyteni yllättäen katkesi, eikä Blogger ollut tallentanut yhtään kirjoittamaani sanaa. Niinpä en ole pitänyt lupauksiani enkä saanut arvioitua keväällä lukemiani kirjoja - olen ollut liian turhautunut siitä, että joudun kirjoittamaan koko arvion uudestaan. Tässä sitä kuitenkin ollaan.

Paul on tiennyt olevansa homo aina lastentarhasta saakka, eikä hänen perheensä, tai edes koko kaupunkinsa, ole pitänyt tätä ongelmana. Paulin ystävällä Tonylla naapurikaupungissa ei kuitenkaan ole yhtä helppoa. Tonyn varjellessa salaisuuttaan vanhemmiltaan Paulin koulussa aloittaa Noah, joka panee Paulin pään pyörälle ja saa hänet arvioimaan uudelleen niin itseään kuin ihmisiä ympärillään.

Boy Meets Boy on asetelmaltaan hyvin perinteinen rakkaustarina - ensin tavataan ja sitten mokataan, ja mokaaja joutuu korjailemaan virheitään ja toivomaan, että hänen anteeksipyyntönsä hyväksytään. Tarinassa on kuitenkin kaksi hyvin merkittävää eroa perinteiseen asetelmaan. Ensinnäkin, suhteen molemmat osapuolet ovat poikia. Toiseksi, kukaan ei ole homofoobinen.

Tämän kirjan ilmestyessä vuonna 2003 suurin osa HLBT+ nuorisolle suunnatusta kirjallisuudesta oli synkkää ja surullista, sikäli kun sitä edes oli, mutta David Levithanin utopia kaupungista, jossa kukaan ei pidä yhteisön jäseniä tavallista kummempina ihmisinä, toi kaivattua valoa ja toivoa genren maailmaan. Paulin lukiossa on paitsi useita oppilaita, jotka seurustelevat saman sukupuolen kanssa, myös vakiintunut joukko drag queeneja. (Heistä puhutaan drag queeneina kirjan läpi, vaikkakaan ei mielestäni olisi suhteetonta väittää että ainakin jotkut ovat transnaisia, mutta kaikki nuanssit eivät ole tälläkään kirjalla hallussa.) Yksi heistä, Infinite Darlene, on Paulin hyvä ystävä ja liittyy tiiviisti kirjassa Paulin ystävien ja heidän ihmissuhteidensa ympärillä pyörivään sekundaariseen juonikuvioon.

Kirjassa on aivan poikkeuksellinen tunnelma. En osaa eritellä sen lähteitä, mutta alusta saakka, ennen kuin tiesin mitään maailman erilaisuudesta verrattuna omaamme, kirjan tunnelma imaisi minut sisäänsä eikä päästänyt irti. Oloni oli kuin kevyessä transsissa, irrallisena ulkomaailmasta, mutta jollain tapaa irrallisena myös lukemastani kirjasta.

Boy Meets Boy oli lumoava ja hyvällä tavalla erilainen lukukokemus. Kauniisti koottu ja sujuvasti etenevä juoni sekä aidot ja inhimilliset hahmot herättävät taatusti monenlaisia tunteita riippumatta siitä, kaipaako lukija romantiikkaa, draamaa, homoja vai vain hyvää kirjaa.

Viisi tähteä.


//Loppuun täytyy vielä mainita, että pääsykokeisiin pänttääminen tuotti tulosta ja sain opiskelupaikan Tampereen yliopistosta! Pian edessäni on muutto ja uusien jännittävien asioiden alku... sitä ennen yritän kuitenkin saada aikaan muutaman postauksen.

Pääsykoekirjoista

Olen kevään mittaan useasti maininnut lukevani pääsykokeisiin au pair -työni ohella. Nyt voin ilokseni mainita, että tämä urakka on ohitse! Pääsykokeeni olivat toukokuun loppupuolella, ainakin toinen niistä meni mielestäni hyvin, ja nyt vain kuumeisesti odotan tuloksia. Tässä välissä on siis hyvä puhua vähän pääsykoekirjoista.

Hain opiskelemaan englantia Tampereen, Helsingin ja Itä-Suomen yliopistoihin. Tampereella ja Itä-Suomella oli yhteinen koe, Helsingillä omansa. Tarkoituksenani on erikoistua englannin kääntämiseen, mutta koe oli molemmissa tapauksissa yleinen englannin valintakoe. Valintakoekirjoja oli molempiin luettavana kolme, joista yksi oli yhteinen, eli yhteensä opiskelin viisi eri kirjaa, joista kahta ei tarvinnut lukea kokonaan.

Kirjoitan seuraavaksi jokaisesta kirjasta lyhyesti, arvioiden niiden selkeyttä, kiinnostavuutta ja muita olennaisia seikkoja, kun otetaan huomioon olevan kyse kirjoista, joista olisi tarkoitus omaksua mahdollisimman paljon tietoa mahdollisimman vaivattomasti. Aloitan suurimmasta pettymyksestä ja etenen suosikkiini.

Jeremy Munday: Introducing Translation Studies

Koska olen kiinnostunut käännöstieteestä ja pidin tämän kirjan kannesta ja kuvauksesta, aloitin luku-urakkani tammikuussa tästä kirjasta. Se oli sekä hyvä että huono päätös. Hyvä sikäli, että pääsin vaikeimmasta yli ensimmäisenä; huono sikäli, että tekstin vaikeuden takia jumitin tässä ensimmäisessä kirjassa turhan kauan.

Introducing Translation Studies oli ehdottomasti viidestä kirjastani kuivin. Vaikka aihe kiinnostaa minua, teksti ei kerta kaikkiaan ole lainkaan vetävää. Kirjassa esitellään teoria toisensa perään ja kaikkiin perehdytään hyvin perinpohjaisesti. Tämä on ylivoimaista, ainakin kaltaiselleni henkilölle, jolle akateeminen teksti on vielä vieras laji, ja kirjan laskee käsistään muistaen yhtä sieltä, toista täältä, tunnistaen monta nimeä tietämättä lainkaan, mitä nämä nimet saavuttivat. Samankaltaisia teorioita on niputettu samoihin lukuihin, mikä on sinällään selkeää, mutta myös sekoittavaa ja epäkronologista. Tämä hämmensi ainakin minua. Lisäksi tämä tekee luvuista älyttömän pitkiä ja hankalia pilkkoa osiin.

Kirjan hyviä puolia on ehdottomasti sen selkeä asettelu. Joka luvun alussa on listattu avainasiat, joita luvussa käsitellään, otsikot ovat värillisiä, tärkeitä sanoja on lihavoitu sinisellä, ja kaikki taulukot ja muut grafiikat ovat helppolukuisia. Visuaalisesta asusta ja luettavuudesta Introducing Translation Studies saakin täydet pisteet. Valitettavasti näillä ominaisuuksilla ei voi korvata tylsää ja sekavaa tekstiä.

Mick Short: Exploring the Language of Poems, Plays and Prose

Tämän kirjan suurin ongelma oli myös pitkät luvut. Minun on vaikea keskittyä opiskelemiseen tuntia tai kahta pidempään kerrallaan, ja on harmittavaa, jos siinä ajassa ei saa edes yhtä asiaa kunnolla käsiteltyä. Visuaalinen luettavuus ei myöskään ole kovin hyvä; kirja on vanha, ja painojälki on epäselvää verrattuna uudempiin teoksiin.

Henkilökohtaisesti olen sitä mieltä, että Short painottaa runoja muiden tekstityyppien kustannuksella, mutta minä en pidäkään runoista. Onneksi ne on sijoitettu kirjan alkuun, niin että niistä viimein yli päästyäni loppukirja sujui mukavasti. Shortin kirjoitustyyli on enimmäkseen helppolukuista, vaikkei hän selitäkään kaikkia termejä, joita käyttää. Tämä kirja oli siis jo huima parannus listan edellisestä kohdasta, ja minun olikin vaikea asettaa tätä ja kahta seuraavaa kirjaa paremmuusjärjestykseen.

Susan Bassnett: Translation Studies

Bassnettin käännöstieteen kirja oli selkeämpi ja miellyttävämpi lukea kuin Mundayn. Se käy läpi vähemmän teorioita ja tekee sen aikajärjestyksessä, mikä helpottaa hahmottamista. Teksti on sujuvaa ja etenee nopeasti. Kaiken kaikkiaan kirjassa on vain kaksi opiskelua hankaloittavaa seikkaa.

Ensinnäkin, lukujen pituuksien epämääräisyys. Osa luvuista on lyhyitä ja helposti päihitetty, kun taas toiset jatkuvat kymmeniä sivuja. Jouduin aina alkaessani tarkistamaan mihin asti luku jatkuu, sillä joka kerta ei ole aikaa maratonilukea. Toiseksi, kuten edellinenkin kirja, se on pienikokoinen, eikä painojälki tai muukaan visuaalinen luettavuus ole parhaasta päästä.

Martin Montgomery, Alan Durant, Tom Furniss, Sara Mills: Ways of Reading

Ways of Reading käsittelee samoja asioita kuin Shortin teos, mutta aloittaa alkeellisemmalta tasolta, minkä vuoksi se soveltuu mielestäni paremmin pääsykoekirjaksi. Lukijalta ei oleteta minkäänlaista tietoa aiheista, joista on puhe, ja kaikki selitetään. Kirjan kirjoitustyyliä on helppo seurata ja vaikka sen visuaalinen luettavuus ei ole yhtä hyvä kuin listan ensimmäisessä ja viimeisessä kirjassa, on se silti parempi kuin Bassnettin ja Shortin teoksissa. Ways of Reading on isokokoinen, otsikot ja sisällysluettelot on aseteltu selkeästi ja avainsanoja on tummennettu. Parasta mielestäni kuitenkin oli, että kirja on jaettu viiteen sectioniin, jotka on jaettu noin kymmenen sivun pituisiin uniteihin. Opiskeleminen oli tasatahtista ja selkeää, kun jako oli tehty tasapitkäksi.

George Yule: The Study of Language

Ehdoton suosikkini. The Study of Languagessa yhdistyvät kaikki hyvän pääsykoekirjan ominaisuudet: suuri koko; uusi, selkeä painojälki; visuaalista hahmottamista auttava värikkyys; selkeä jäsentely ja sen esittäminen; tekstin sujuvuus, kiinnostavuus ja jopa satunnainen hauskuus; kaiken selittäminen alusta pitäen. Tästä kirjasta ei jäänyt kerta kaikkiaan mitään valitettavaa, vaan se on erittäin onnistunut teos. Jos olet kiinnostunut englanninkielisen lingvistiikan perusteista, niin suosittelen tätä kirjaa lämpimästi. Itse minun olisi todellakin pitänyt aloittaa opiskeluni tästä kirjasta, sillä se selittää perinpohjaisesti kaiken sen terminologian, jota muissa kirjoissa iloisesti viljellään ympäriinsä.


Näistä kirjoista luin osittain Introducing Translation Studiesin ja Ways of Readingin, muut kokonaan. Olen tarkoituksella jättänyt tähdet laittamatta. Pyydän myös teitä muistamaan, että tämä oli ensikosketukseni yliopistotason kirjallisuuteen ja siksi kommenttini saattavat tuntua naiiveilta. Kirjoitin kuitenkin vain oman näkemykseni siitä, miten hyvin nämä viisi kirjaa toimivat kontekstissaan ja miten paljon sain niistä irti.

//Täysin toiseen asiaan siirtyäkseni, tämä on blogini kahdessadas postaus! 200! Olen iloinen ja ylpeä tästä saavutuksestani, kuten olen myös iloinen ja ylpeä kaikista teistä seuraajistani. Tiedän olleeni tänä keväänä epäaktiivinen, mutta yritän saada tilanetta korjattua nyt kun opiskelu on ohi ja pian tämä au pair -keikkakin päättyy. Olen ottanut tavoitteekseni saada julkaistua kaikki täällä lukemani kirjat ennen kotiinpaluuta. Jos se onnistuu, on seuraavien muutaman viikon aikana tiedossa melkoinen määrä postauksia. Nähdään siis pian!

Melkein perillä: Blue Lily, Lily Blue

Blue Lily, Lily Blue on The Raven Cyclen kolmas osa. Luin aikaisemmat osat viime syksynä, ja viimeinen osa ilmestyi tänä keväänä (siitä postaus hieman myöhemmin). Halusin lukea tämän kirjan niin että pääsisin odottamaan neljättä kirjaa, joten ostin sen omakseni kun ensimmäistä kertaa pääsin Englannissa kirjakauppaan. Seuraava kappale sisältää spoilereita edeltävistä osista.

The Dream Thievesin sivuraiteiden jälkeen Blue Lily, Lily Blue palaa täysillä muinaisen walesilaisen kuninkaan Glendowerin etsintään. Gansey, Adam, Ronan ja Blue, sekä Noah aina toisinaan, kartoittavat kotiseutujaan ja yrittävät löytää järkevää ja turvallista reittiä maan alle. Bluen äidin Mauran kadottua sanoen "Glendower is underground. So am I", on selvää, että alas on päästävä, ei vain Glendowerin, vaan myös Mauran vuoksi. Samaan aikaan Ganseyn ennustettu kuolema lähestyy, ja Blue alkaa tiedostaa kirouksensa todelliset mitat.

Haluaisin sanoa niin paljon asioita tästä kirjasta, mutta yritän olla viljelemättä spoilereita. Blue Lily, Lily Blue oli suosikkini tähän mennessä; se yhdistää kaikki ensimmäisten osien parhaat ominaisuudet ja jättää The Dream Thievesin välillä laahaavan tunteen taakseen.

Toiseksi viimeisen osan asema näkyy ja kuuluu. Tarinan juoni ottaa useita merkittäviä harppauksia eteenpäin ja itse olin välillä aivan tuolin reunalla: nytkö se tapahtuu? miten tässä käy? apua, miten tämä ratkeaa? Stiefvaterilla on mieletön kyky sitoa tunnelma sanoihinsa ja välittää se lukijalle äärimmäisen elävänä. Etenkin kirjan loppu on hengästyttävä kauneudessaan ja kauhistuttavuudessaan. Sen jälkeen viimeisen osan odottaminen tuntui todella piinalliselta.

Kertojanäkökulmien suhteen tämä ei ollut yhtä selkeästi rakentunut kirja kuin edelliset; olen sanonut, että The Raven Boys on Bluen kirja ja The Dream Thieves Ronanin kirja, mutta Blue Lily, Lily Blue on kaikkien kirja. Kukaan ei nouse esiin erityisen dominoivana kertojaäänenä. Toisaalta tämä oli virkistävää, toisaalta hämmentävää, sillä olin jo tottunut siihen, että yksi hahmo hallinnoi kerrontaa muita enemmän. Olisin kaivannut hieman enemmän Ronanin kertojanäkökulmaa, sillä kaikkien odotusten vastaisesti hänestä on tullut rakkaani ja suosikkini. Onneksi Ronan saa ansaitsemansa sivutilan jälleen viimeisessä osassa.

Stiefvater on ottanut opiksi The Dream Thievesistä ja esittelee Blue Lilyn uudet hahmot juuri kuten uudet hahmot tulee esitellä. Vaikka Piper Greenmantlen moraali ja toiminta on kyseenalaista, hän on mielestäni nerokas hahmo. En myöskään rakentanut muuria Henry Chengiä vastaan (ja hyvä olikin).

Sarjan romanttiset suhteet ottavat uusia askeleita tässä kirjassa. Pidän kuitenkin kauheasti siitä, miten ne eivät ole juonta dominoivia ja ystävyyssuhteet ovat aina merkittävämmässä asemassa kuin romanttiset suhteet. Vaikka rakastan romanssia, ystävyys jää liian usein sen varjoon ja ikään kuin vähempiarvoiseksi. Arvostan sitä, että Stiefvater halusi kirjoittaa sarjan nimenomaan ystävyyden voimasta, sillä se on epätavallista ja hän on onnistunut niin kauniisti.

Viisi tähteä. Duh.
Maggie Stiefvater: Blue Lily, Lily Blue. Scholastic, 2014. S. 389.

Kaksi kohtaa HelMet 2016 -haasteesta pois tällä kirjalla!

Miten onni korjataan? Naomi & Ely's No Kiss List

Tämä on niitä harvoja kirjoja, jotka olen lukenut vasta elokuvan katsomisen jälkeen. Totuuden nimessä täytyy kuitenkin sanoa, etten tiennyt kirjan olemassaolosta ennen kuin törmäsin siihen kirjakaupassa. Olin rakastunut elokuvaan niin syvästi, että ostin kirjan epäröimättä.

Naomi ja Ely ovat olleet naapureita ja parhaita ystäviä koko ikänsä. Ely on homo, Naomi ei, ja siksi he ovat luoneet No Kiss Listin - listan kielletyistä kundeista, listan, joka pitää heidän ystävyytensä kasassa. Tosin Naomi on rakastuneempi Elyhin kuin poikaystäväänsä Bruceen, joka taas, melko harmittomaksi pojaksi, onnistuu aiheuttamaan yllättävän paljon harmia täydellisessä Naomi&Ely -kuplassa.

Huomaan, että tästä kirjasta on erittäin vaikea kirjoittaa juonitiivistelmää joka (a) ei kuulosta Netflix-synopsikselta tai (b) täysin spoilaa koko tarinan kiinnostavinta juonielementtiä. Tein kuitenkin parhaani, ja vielä selvennettäköön, että tämä ei ole tarina tytöstä ja hänen homosta parhaasta ystävästään, jotka tappelevat samasta pojasta. Ei.

Tämä on tarina ystävyydestä, ja rakkaudesta, ja siitä millaista on olla 19 eikä oikein tietää, mitä haluaa. Naomin ja Elyn ystävyys on koko kirjan tärkein ja tulipaloherkin asia. Mitä kaikkea ystävyys sallii? Mitä kaikkea ystävyys on? Naomin yksipuolinen rakkaus Elyta kohtaan mutkistaa kaikkea entisestään, mutta hän ei halua päästää siitä irti. Hän uskoo, että jonain päivänä he menevät naimisiin, hankkivat talon ja lapsia ja täydellisen elämän. Naomin naiivius on ärsyttävää, mutta hienosti kuvattu. Joskus on niin paljon helpompaa roikkua mahdottomissa unelmissa kuin kohdata todellisuus.

Naomi ei kuitenkaan ole ainut. Kaikki tämän tarinan henkilöt roikkuvat omissa valheellisissa käsityksissään todellisuudesta, ja lopulta kaikkien on palattava maan pinnalle - tai heidät palautetaan sinne kovakouraisesti. Tämä on tarina aikuistumisesta, vastuun ottamisesta ja elämän jatkumisesta, siitä kuinka kukaan ei ole täydellinen, mutta ennen kaikkea ystävyydestä, ja rakkaudesta, ja mitä ne oikeastaan tarkoittavat. Tätä kirjoittaessani mieleeni tuli Hurtsin lyriikka we both know love is not that easy/I wish I'd known that it could be this hard, joka tästä eteenpäin aina muistuttaa minua tästä kirjasta. (Myös: taputa käsiäsi, jos tunnistit Tiktak-viittaukseni otsikossa.)

Tarina on kerrottu Naomin, Elyn sekä useiden sivuhenkilöiden näkökulmasta. Ihailen kirjailijoiden paneutumista siihen, miten jokainen hahmo saa oman äänensä ja tapansa viedä tarinaa eteenpäin. Naomi ei kirjoita pelkillä kirjaimilla; Gabriel käyttää musiikkia kerronnan tukena. Arvostan sitä, miten pienempiäkin sivuhahmoja on todella mietitty. Välillä kertojan vaihdos tehdään huonossa kohdassa, vähemmän kiinnostavaan kertojaan, ja se on aina yhtä harmillista. Lisäksi mielestäni Naomi ei olisi tarvinnut ihan niin montaa osuutta, ja Bruce 2 olisi ansainnut useampia. Taitaa tosin johtua lähinnä henkilökohtaisesta preferenssistäni näiden kahden hahmon kesken.

HLBT+ -näkökulmasta minun on sanottava, että rakastan tätä kirjaa. Paitsi näkyvä edustus, Naomi & Ely's No Kiss List sanoo ääneen sen, mikä niin usein jää huomiotta: ei ole olemassa vain homoja ja heteroita. On olemassa valtava määrä muita mahdollisia identiteettejä, eikä niistä ole edes pakko valita, jos ei tunnu siltä, mutta tärkeää on se, että jos et ole hetero, se ei automaattisesti tarkoita, että olet homo. Kiitos.

Kirjaa lukiessani minua huvitti huomata, kuinka pitkiä pätkiä dialogia ja kerrontaa oli siirretty sellaisenaan elokuvaan. Se kuitenkin kertoo, kuinka aitoa kirjan teksti on. Kieli elää, se on samastuttavaa ja liikuttavaa. Ja vaikka toisia asioita oli elokuvaa varten muutettu radikaalistikin, ymmärrän käsikirjoittajien päätöksiä. Ehkä se on etuna elokuvan näkemisessä ensin - ei ole niin hanakka tuomitsemaan muutoksia, joita sitä varten on tehty. Olen kirjan luettuani ja siitä paljon pidettyäni edelleen sitä mieltä, että se on käännetty elokuvaksi erittäin onnistuneesti.

Tämä on varmaankin melko sekava ja itseään toistava arvio - pahoitteluni. On myöhä ja minun oli erittäin vaikea saada ajatuksiani kasaan järkevästi. Viimeiseksi ajatukseksi haluan kuitenkin sanoa: tämä kirja kosketti minua syvältä. Anna sille mahdollisuus.

Neljä ja puoli tähteä.
Rachel Cohn & David Levithan: Naomi & Ely's No Kiss List. Electric Monkey Egmont, 2007. S. 238

Sain myös yhden kohdan HelMet 2016 -haasteesta!

Ylpeästi feministi! Naisena olemisen taito

Tämä kirja on ollut lukulistallani siitä saakka, kun tutustuin Libertéhen. Ostin sen viime vuonna eurolla läheisestä Kierrätyskeskuksesta (todellakin paikka jossa tehdä kirjalöytöjä!) ja pakatessani Englantiin lähtöä varten Naisena olemisen taito halusi tulla mukaan. Aloinkin lukea sitä nopeasti, enkä katunut.

Caitlin Moran on kirjoittanut mielettömän feministisen manifestin/elämäntaito-oppaan/omaelämäkerran, joka käsittelee melko lailla kaikkea mahdollista naisen elämässä. Aiheet kulkevat naisen ruumiin kummallisuuksista häiden järjestämiseen ja sen yli. Kaiken keskiössä on se, miten me naisina toimimme yhteiskunnassa, mitä meiltä odotetaan ja onko se reilua. Sanalla sanoen feminismi.

Rakastuin tähän kirjaan syvästi. Pidän itseäni melko kovan linjan feministinä, ja oli ihanaa lukea, kuinka joku on selittänyt kaikki ajatukseni ymmärrettävällä, selkeällä, helposti lähestyttävällä ja hauskalla tavalla. Kaikkien naisten ja mieluusti myös muiden sukupuolten edustajien kuuluisi lukea tämä kirja! En ole kaikesta samaa mieltä Moranin kanssa, mutta nekin kantansa, joista olen eri mieltä, hän on perustellut erittäin hyvin ja niitä oli ilo lukea.

Moran on sanavalmis ja häikäilemätön, eikä epäröi käsitellä tabuimpiakaan aiheita ronskilla, mutta täysin asianmukaisella otteella. Se on hyvä. Yleensä asiat muuttuvat paremmiksi vasta, kun niistä todella puhutaan eikä vain mutista nurkissa. Ronskin tyylinsä takia Moran on kuitenkin henkisesti vaativaa luettavaa. Naisena olemisen taito vaatii riittävän energisen mielentilan. Välillä kirjasta täytyy myös pitää taukoa, sillä se on hyvin typerryttävä kokemus.

Vaikuttavimpana osana minulle jäi mieleen aborttia käsittelevä luku. Vaikka Moran puhuu kirjassa omasta elämästään hyvin avoimesti, abortti on niin herkkä aihe, että olin syvästi vaikuttunut, kun hän kertoi avoimesti omasta abortistaan ja motiiveistaan. Kirjasta jäi todella voimaantunut olo ja se valoi uskoa niin itseeni naisena kuin maailman naisiin yhdessä, mutta abortti-luku todella muutti jotain minussa. Se oli kirsikka kermakakun päällä - tämä, kuten jo kuvailtu, on mieletön kirja.

Viisi tähteä, totta kai.
Caitlin Moran: Naisena olemisen taito. Schildts&Söderströms, 2013. S. 335. Englanninkielinen alkuteos How to be a Woman ilmestyi vuonna 2011.

Tällä kirjalla saan kaksi kohtaa HelMet 2015- ja kuusi kohtaa HelMet 2016 -haasteesta.