Erilainen gay-kokemus: Honestly Ben

Bill Konigsberg: Honestly Ben. Arthur A. Levine Books, 2017. S. 326

Arvio sisältää spoilereita sekä tästä kirjasta että Openly Straightista.

Openly Straight loppuu YA-kirjaksi siitä epätavallisella tavalla, että pääpari ei ole lopussa yhdessä. Ja koska shippaan Rafea ja Beniä, minun piti tietenkin lainata myös jatko-osa saadakseni tämän kaivatun loppuratkaisun.

Ben Carverin elämässä ahkera työnteko on aina ollut tärkeintä. Köyhän perheen poika on hienossa koulussa stipendioppilaana, ja vain erinomaiset arvosanat hyväksytään. Koulun ohella Ben pelaa useita eri urheilulajeja ja osallistuu politiikkakerhoon. Kaikki tämä on yllättäen tuonut arvostetun yliopistostipendin Benin ulottuville - hänen täytyy vain nostaa matematiikan arvosanansa ja kirjoittaa puhe Vietnamin sotasankarista, jonka muistolle stipendi on omistettu. Mutta edellisen lukukauden säätö Rafe Goldbergin kanssa painaa edelleen Benin mieltä, ja kaiken huipuksi hän tapaa kirjastossa kiehtovan Hannahin. Kevään edetessä Ben joutuu ratkaisemaan, kenen arvoja hän tahtoo seurata, ja kuka hän oikeastaan tahtoo olla.

Jos Rafen kirja oli raskasta luettavaa, niin sitä on myös Honestly Ben, joskin hieman erilaisista syistä. Kirjan omistuskirjoituksessa mainitaan mies, muistaakseni Bill Konigsbergin puoliso, ja jotain siitä, että hän on alun perin tuonut Benin äänen todeksi. Täytyy sanoa, että ilman tätä omistuskirjoitusta pitäisin Benin konfliktia kirjassa melkoisen epäilyttävänä läjänä hevonpaskaa, mutta jos omistuskirjoitus tarkoittaa sitä, mitä luulen sen tarkoittavan, pidän konfliktia vain hieman epäilyttävänä.

Suurin ärsytykseni tätä kirjaa kohtaan juontuu siis siitä, että Ben itsepintaisesti pitää itseään heterona. Koko sivujuoni Hannahin kanssa liittyy Benin tarpeeseen todistaa itselleen oma heteroutensa (ja Hannah olisi ansainnut parempaa, sillä hän on ihana). Benin ja Rafen välien jälleen lämmettyä Ben on edelleen vakuuttunut olevansa hetero - Rafesta huolimatta. Ben inhoaa sitä, kun häntä yritetään lokeroida homoksi tai biseksuaaliksi, ja kirjassa onkin paljon draamaa Benin itsemäärittelyn ympärillä. Minulla olisi taas hieman sanottavaa aiheesta.

Ensinnäkin haluan huomauttaa, että meillä kaikilla on oikeus itsemäärittelyyn. Jos Ben sanoo olevansa hetero, niin olkoon sitten. En vain voi kuvitella, millaisessa maailmassa toiseen poikaan rakastunut teinipoika pitää itseään heterona ja tämä myydään minulle kuin siinä ei olisi kyse sisäistetystä homo- tai bifobiasta. Toiseksi, bi-ihmisten näkymättömyys mediassa johtuu osin siitä, että todella monet periaatteessa-bi hahmot ovat juurikin tätä "en tykkää lokeroista" porukkaa, mikä jättää tosielämän bi-ihmiset ilman paljon kaivattua representaatiota. Kolmanneksi, Ben muistaakseni sanoo kirjassa pitävänsä biseksuaalisuutta 50/50 kiinnostuksena naisia ja miehiä kohtaan, ja tästä syystä hän ei koe nimitystä omakseen (hän on kiinnostunut naisista ja Rafesta), mikä on vain vanhanaikaista ja ymmärtämätöntä. <insert facepalm emoji> Kerrataanpa siis vielä: biseksuaalisuus on kiinnostusta omaa ja muita sukupuolia kohtaan, ja kiinnostuksen määrä eri sukupuolia kohtaan voi vaihdella ja olla radikaalistikin erilainen. Kaikki tämä olisi ihan ok, jos Benin juonikaari menisi sisäistetystä bifobiasta ja itsensä heterona pitämisestä oppimisen kautta siihen, että hän ymmärtäisi olevansa biseksuaali joka preferoi naisia, mutta näin ei tapahdu. Siksi ainut syy, miksi pidän tätä vain hieman epäilyttävänä on se, että jos Bill Konigsbergin puolison kokemus seksuaalisesta suuntautumisestaan on sama kuin Benin, niin kai tämäkin sitten on ihan oikea kokemus joka ihmisillä on. Olen silti sitä mieltä, että bi-ihmiset heitettiin tässä nyt bussin alle aika pahasti, mutta kuten sanoin alussa, ei ole minun paikkani kieltää kenenkään oikeutta itsemäärittelyyn.

Kaikesta ihme säädöstä huolimatta Rafe ja Ben ovat super söpöjä tässä kirjassa, ja näyttävät hyvää esimerkkiä terveellisestä kommunikaatiosta (Ben vasta opettelee, mutta hän yrittää parhaansa; on myös tärkeää näyttää, että kotoa opituista huonoista tavoista käsitellä konfliktia voi opetella pois). Rafe on kasvanut ihmisenä edellisestä kirjasta suorastaan huimaa vauhtia ja on selkeästi löytänyt paikkansa omana itsenään, mikä oli ilahduttavaa huomata. Tämä kirja on tietenkin Benin kasvutarina, ja erikoista itsemäärittelyjuonta lukuun ottamatta myös Benin matkan seuraaminen saa hyvälle mielelle, sillä hän todella etsii ja löytää omat arvonsa ja uskomuksensa, ja seuraa niitä.

Parasta kirjassa on kuitenkin Toby. Toby on ehkä parasta jo edellisessä kirjassa, mutta erityisesti tässä kirjassa hän saa ansaitsemansa osan. Toby on höpsö, omalaatuinen, helposti innostuva ihanuus, mutta myös viisas nuori, joka tuntee itsensä ja tietää mikä tekee hänet tyytyväiseksi, ja on kärsivällisyydessään valmis myös opettamaan muita tarpeen niin vaatiessa. Tässä kirjassa Toby muistuttaa Beniä siitä mikä on oikeasti tärkeää, ja tulee samalla itse kaapista gender fluidina. Toby = rakkaus.

Kolme ja puoli tähteä

#Queer52: Openly Straight

Bill Konigsberg: Openly Straight. Arthur A. Levine Books, 2013. S. 320

Vuosi sitten, käydessämme #Queer52-kirjoja läpi suomalaisten kirjastojen sivuilta, Openly Straight ei ollut Suomessa saatavilla. Tiesin kuitenkin kirjan perusidean ja se kiehtoi minua, joten tänä kesänä tarkistin uudestaan. Ilokseni kirja oli otettu HelMet-kirjastojen valikoimaan ja pääsin lukemaan sen seuraavana haastekirjana.

Rafe on kyllästynyt olemaan aina "se homopoika", joten muuttaessaan Coloradosta itärannikolle sisäoppilaitokseen hän päättää olla kertomatta suuntautumisestaan kenellekään ja vain elää normaalia teinipojan elämää. Hän saa huonekaverikseen erikoisen Albien, mutta tahtoo mieluummin tutustua urheilijajätkiin. Kun hän ystävystyy fiksun, vakavan Benin kanssa, hän joutuu kuitenkin uudelleenarvioimaan, onko kaapissa pysyminen sittenkään paras ratkaisu.

Täytyy heti alkuun myöntää, että olin ymmärtänyt kirjan idean vähän väärin. Olin tiivistelmistä ymmärtänyt, että Rafe tekee ikään kuin sosiaalisen kokeen: millaista elämä on, jos kukaan ei tiedä hänen homoudestaan? Mutta kyse on enemmänkin siitä, että Rafe oikeasti tahtoo pysyä piilossa, ja siis aktiivisesti välttelee asiasta puhumista. Hän jopa valehtelee tyttöystävästä kotona Coloradossa, vaikka ei aikonut tehdä niin. Tämä oli minulle aika vaikea pala.

Sosiaalisena kokeena jotain vastaavaa voisi olla hauska joskus kokeilla, mutta en epäröisi rikkoa roolia hetkeäkään sitten kun se tulisi esiin. Se, että Rafe aktiivisesti halusi piilottaa tämän osan itsestään, oli minulle todella vaikeaa nielaista. Voin ymmärtää sen, että hän oli kyllästynyt täyttämään aina kiintiöhomon roolia, ja halusi että hänet nähtäisiin uudessa koulussa muullakin tavoin kuin vain sinä homopoikana. Hän kuitenkin joutui selittelemään valintaansa itselleen ja kotiin jääneille vanhemmilleen ja parhaalle ystävälleen toistuvasti, ja nopeasti hän löysi itsensä navigoimasta valheiden verkkoa. Seksuaalisen suuntautumisen ei tarvitse määritellä meitä ihmisinä, mutta se on kuitenkin niin iso osa arkielämäämme, että sen piilottaminen on yllättävän haastavaa. Varsinkin kun on jo elänyt ulkona kaapista, kuten Rafe Coloradossa.

Jatkuvan valehtelun ja petosten lisäksi minua söi Rafen valinnassa se, että emme me ole onnellisia piilotellessamme tärkeää osaa itsestämme. Tiedän tämän itsestäni - sen takia yritän aina tuoda suuntautumiseni ja sukupuoleni uusien tuttavuuksienkin tietoon mahdollisimman nopeasti, sillä mitä rennommin voin olla, sitä autenttisempi olen ja sitä aidompi suhteesta kehittyy. Tiedän tämän myös ystävistäni, joiden matkaa omaan identiteettiinsä olen päässyt seuraamaan. Mitä avoimemmin olemme omia itsejämme, sitä onnellisempia olemme. Ja Rafestakin huomasi helposti, miten jatkuva valehtelu ja piilottelu vaikutti häneen. Tietenkin osa Rafen matkaa tässä kirjassa on tämän kaiken oivaltaminen, mutta sen lukeminen oli silti turhauttavaa ja raskasta.

Mielenkiintoinen piirre Rafen "uudessa minässä" on myös se, että hänen ensisijainen kaveriporukkansa on koulun urheilijatähdet. Rafe ei vanhassa koulussaan kuulunut urheilijoihin, mutta hän tahtoo kuulua urheilijoiden heteromaskuliiniseen joukkoon osana uutta rooliaan. Ja, yllätys yllätys, juuri jalkapallojoukkueessa hän tutustuu Beniin. Rafen ja Benin suhteesta kehittyy nopeasti erityinen ja syvällinen, mutta se tapahtuu Benin huoneen yksityisyydessä, poissa joukkuetovereiden katseiden alta. Heidän ystävyytensä erityisyydestä huolimatta Rafe ei kerro Benille homoudestaan ja historiastaan ulkona kaapista edes suhteen kehityttyä fyysiseksi, mikä luonnollisesti aiheuttaa ongelmia myöhemmin. Samalla kun Rafe tutustuu Beniin, hän tutustuu hieman vastentahtoisesti myös huonetoveriinsa Albieen ja tämän ystävään Tobyyn, joka on tullut kaapista edellisenä kouluvuonna. Vaikka Rafe onkin saanut paikan osana koulun urheilijaporukkaa, hän huomaa nopeasti Albien ja Tobyn olevan enemmän itsensä kaltaisia ihmisiä; hän huomauttaa itsekin, että vanhassa koulussaan hän olisi varmaankin ollut kavereita Albien ja Tobyn kanssa.

Rafen suhteet kotiinpäin ovat heikommissa kantimissa. Hänen vanhempansa ja paras ystävänsä Claire Olivia eivät voi ymmärtää, miksi Rafe on päättänyt palata kaappiin, ja tuovat näkemyksensä hyvin aggressiivisesti ja äänekkäästi esille. Rafen kotikaupunki on hyvin liberaali ja hänen on aina ollut turvallista olla ulkona niin perheelleen kuin ystävilleen. Jälleen huomasin olevani eri mieltä kirjan kanssa - vaikka en pitänyt Rafen valinnasta, se oli hänen valintansa. Hänen vanhemmillaan tai Claire Olivilla ei ole mitään oikeutta yrittää vakuuttaa Rafea toisin, tai olla tukematta häntä niin paljon kuin kirjassa käy. Selvästi tämä oli Rafelle tärkeää, ja hän tarvitsi tämän kokemuksen oppiakseen asioita itsestään ja elämästään, ja se, että kotoa huudetaan hänen olevan väärässä, ei auta mitään. Meillä on kaikilla oikeus omiin ratkaisuihimme, erityisesti koskien näin henkilökohtaista asiaa, ja jokainen pääsee johtopäätöksiin ja ymmärrykseen omaa reittiään.

Ihmissuhteet ovat siis tämän kirjan parasta antia. Niitä on moneksi, ja kaikki ovat huolella kirjoitettuja. Myös Rafen suhde luovan kirjoittamisen opettajaansa on mielenkiintoinen, sillä opettaja on uudessa koulussa ainut, joka tietää Rafen homoudesta ja heidän suhteensa kautta lukija oppii enemmän Rafen menneisyydestä ja siitä, mikä johti hänet tähän valintaan. Nämä kirjoitustehtävät, jotka rytmittävät tekstiä, olivatkin elintärkeitä sille, että jaksoin tuntea minkäänlaista myötätuntoa Rafea ja hänen valintaansa kohtaan. Kirjan lopussa totesin, että vaikka olinkin Rafen kanssa eri mieltä, saatoin silti ymmärtää häntä.

Uskon, että tämä kirja on tärkeä ja silmiäavaava ihmisille, joille oman identiteetin hyväksyminen ja sen kanssa eläminen on vielä työn alla, tai ihmisille, jotka eivät itse kuulu seksuaali- tai sukupuolivähemmistöihin. Itselleni tämä tuli liian myöhään, mutta toisaalta oma matkani on ollut niin suoraviivainen, etten tiedä, olisiko oikeaa aikaa ollutkaan. Turhautumisesta huolimatta kirja oli riittävän mielenkiintoista luettavaa, että sen palauttaessani lainasin jatko-osan saman tien. Siitä lisää seuraavassa postauksessa.

Neljä tähteä

Tieto on valtaa: Ink and Bone

Rachel Caine: Ink and Bone. Volume one of the Great Library. Allison & Busby, 2015. S. 410

Olen muistaakseni ennenkin puhunut Paper Furysta ja siitä, kuinka saan nykyään puolet kirjasuosituksistani häneltä. Niin myös Ink and Bone tuli alun perin bongattua Caitin Instagram-kuvista, ja riittävän pitkään sitä tuijoteltuani päätin, että Alexandrian kirjasto kuulostaa liian hyvältä jättää väliin.

Vaihtoehtoisessa todellisuudessa Alexandrian kirjasto ei ikinä tuhoutunut, ja pitää nyt maailmaa rautaisessa otteessaan. Tieto on kaikille vapaasti saatavilla, mutta kirjasto kontrolloi, mitä saa tietää ja mitä ei - yksityisten kirjojen omistaminen on ankarasti kiellettyä. 16-vuotiaan Jessin perhe on lontoolaisia kirjojen salakuljettajia, mutta Jessin rakkaus heidän tuotettaan kohtaan tekee hänestä huonon bisnesmiehen. Niinpä Jessin isä lähettää hänet kirjaston oppilaaksi, sisäpiirin vakoojaksi suvun tarpeita varten. Alexandriassa Jess löytää omat ihmisensä, mutta joutuu myös kohtaamaan karun totuuden: kirjasto ei olekaan se hyvyyden tyyssija jollaisena hän on sen oppinut tuntemaan.

Tämän kirjan asetelma on mieletön ja koukuttava. Kaikkien lukutoukkien yhteinen harmitus on varmasti Alexandrian kirjaston kohtalo, ja miten hienoa onkaan ajatella, että se olisi selviytynyt antiikista nykypäivään! Kirjan maailmassa ollaan ajallisesti jonkin verran meidän maailmaamme edellä, mutta kehityksellisesti jäljessä, sillä kirjapainoa ei ole ikinä keksitty. Tai on, mutta kirjasto ei ole antanut keksinnön tulla todeksi, sillä silloin he eivät voisi kontrolloida tiedon virtaa. Selvennykseksi täytyy tässä kohdin sanoa, että ihmiset eivät siis tiedä kirjaston pitävän yllä salaista tyranniaa ja kontrolloivan heidän tietomääräänsä. Ja se, että kirjapainon puuttuminen on hidastanut muutakin kehitystä näin merkittävästi, on mielestäni kiinnostavaa ja uskottavaa. Kehitys vaatii tietoa, ja tiedon vapaa leviäminen edistää kehitystä. Kehityksellisesti kirjassa eletään ehkä noin meidän 1800-lukuamme, tai kenties 1900-luvun alkua.

Cainen luoma maailma on siis kiinnostava, mutta olisin halunnut, että sitä olisi alkuun selitetty hieman paremmin. Olin todella hukassa kirjaston "kirjojen" ja tiedonvälityssysteemin kanssa, enkä lainkaan ymmärtänyt, miten se toimii. Tämä vei turhaan huomiota tarinalta. Muutenkin kirjan suurimmat puutteet olivat kaikesta huolimatta juuri maailmanrakennuksessa: olisin esimerkiksi halunnut kuulla enemmän historiasta, siitä miksi modernit valtiot ovat olemassa (hieman eri tavalla kuin meillä, mutta kuitenkin) kirjastosta huolimatta, ja etenkin siitä miksi kaikki puhuvat englantia, vaikka Brittiläistä imperiumia ei ilmeisesti ole (kirjassa Englanti on sodassa Walesin kanssa, ja minun on vaikea uskoa, että he olisivat päässeet maailman ympäri, jos eivät ole edes rajanaapuria saaneet valloitettua).

Siinä missä maailmanrakennus on puutteellista, kirjan upeat hahmot korvaavat. Itse päähenkilö Jess on hieman meh, ja hänen rakkaudenkohteensa Morgan on suunnilleen yhtä kiinnostava kuin tiskirätti, mutta kaikki muut hahmot ovat mahtavia. Saksalainen "kiltti jättiläinen" Thomas, keksijä; muslimityttö Khalila, joka ainoana kirjaston oppilaiden koko historiassa on saanut täydet pisteet pääsykokeesta; walesilainen Glain, jolla ei ole aikaa kenenkään bullshitille; espanjalainen Dario, jonka elämäntehtävä on raivostuttaa Jessiä; ja tietenkin heidän opettajansa Wolfe ja Santi. Wolfe ja Santi ovat rakkaus. Wolfe on nuorten opettaja, ja hän vaikuttaa ensin inhottavalta Kalkaros-hahmolta, mutta paljastaa myöhemmin pehmeitä puolia ja traagisen menneisyyden (mutta paremmin kuin Kalkaros). Santi on sotilaspäällikkö, joka on aina Wolfen rinnalla ja pitää häntä maan pinnalla huvittunut hymy huulillan. Khalila on myös rakkaus. Ainoa valitukseni Khalilasta on se, että hän alussa torjuu Darion yritykset flirttailla kanssaan, ja sitten jossain vaiheessa vain taipuu??? Ein pitäisi tarkoittaa ei, eikä pitkitetty kyllä. En arvostanut tätä juonenkäännettä, varsinkin kun Khalila ei todellakaan tarvitse mitään miestä.

Kirja on kirjoitettu tavalla, joka on ensinnäkin todella elävä ja luo selkeitä mielikuvia, ja toiseksi pitää mielenkiintoa yllä todella hyvin. Juonta on helppo seurata, ja koko ajan on jotain kiinnostavaa uutta opittavaa - etenkin, kun Jess pääsee Alexandriaan ja lukijakin pääsee tutustumaan kirjaston toimintaan ensikäden kokemuksella. Loppuun päästyäni totesin, ettei kirjastossa ole kuin ensimmäinen osa, ja tilasin saman tien kolme ensimmäistä osaa itselleni Adlibriksestä. Ymmärtääkseni sarjassa on tähän mennessä neljä osaa, ja ainakin yksi vielä tulossa. Loppu jätti sellaisen tunnemyrskyn valtaan, että kakkosen kimppuun on päästävä pian!

Neljä tähteä

Tällä sarjalla on yhdet kauneimmista kansista, joita tiedän

Jalkapalloa ihan homona: Running with Lions

Julian Winters: Running with Lions. Duet, 2018. S. 286. Tiedoston koko: 2246 KB

En enää muista, mikä sai minut ostamaan Running with Lionsin, mutta sanoisin sen olleen yksi kesän parhaita päätöksiä.

Sebastian lähtee viettämään kesälomaansa koulun jalkapallojoukkueen moniviikkoiselle treenileirille yhdessä tiimikaveriensa kanssa. Leirillä kuitenkin odottaa yllätys: Emir, Sebastianin entinen paras ystävä, on päässyt joukkueeseen ja nyt heidän pitäisi laittaa vanha riitansa sivuun ja treenata yhdessä. Uudelleen tutustuminen ja vanhojen haavojen paikkaaminen ei ole helppoa, mutta pikku hiljaa pojat löytävät yhteisen sävelen. Pian Sebastian saa huomata, että hänen on yhä vaikeampi kieltää tunteita, jotka Emir hänessä herättää.

Sisältövaroitukset kirjalle: kehonkuvaongelmat, menneen kiusaamistrauman käsittely

Aloitetaan parhaasta: homoja urheilijoita. Lätkäjätkä-Villen aiheuttaman kohun jälkeisessä maailmassa olemme taas tulleet muistutetuiksi siitä, miten heteronormatiivinen ja cisseksistinen ympäristö urheilumaailma on, ja tämä kirja kääntää sen kaiken päälaelleen. Sebastian kertoo valmentajiensa tietoisesta päätöksestä tehdä joukkueesta turvallinen ympäristö kaikille pelaajille, eikä seksuaalista suuntautumista siksi pidetä kummoisenakaan asiana. Sebastian on bi ja toinen hänen parhaista ystävistään, Will, on homo. Heidän toinen paras ystävänsä Mason on ainakin bi-utelias, ja joukkueessa on muitakin miehistä kiinnostuneita pelaajia. Loppuja tilanne ei häiritse. Myös Emirin homous käy ilmi kirjan alkupuolella ilman sen kummempia seremonioita. Tämä on hienoa paitsi siksi, että pojat saavat olla avoimesti sateenkaarevia ympäristössä joka on perinteisesti sateenkaarivastainen, myös siksi, että kirja kuvaa aidosti sateenkaari-ihmisten välisiä ystävyyssuhteita. Joita on paljon. Jotka ovat tavallisia. Kuten aina sanon, me liikumme ryhmissä, ja siksi kirjat, joissa on vain yksi sateenkaarihahmo, eivät vain ole realistisia. Kirjan ystävyyskuvaukset ovat muutenkin kullan arvoisia, mutta sateenkaaren värit lämmittävät sydäntäni erityisesti <3

Kerrotaan tähän väliin huonot uutiset, jotta voidaan palata hyviin uutisiin loppuarvion ajaksi. Kirjasta hieman näkyy, että se on esikoisromaani. Kieli ja teksti tuntuu monin paikoin hieman irralliselta ja hyppivältä, ja pointit alleviivatuilta. Konflikti ei mielestäni ollut kovin vankka, vaan olisi tarvinnut hieman lisää lihaa luidensa ympärille, sekä muutaman sivukonfliktin. Nämä olivat ikäviä, mutta eivät erityisen kamalia piirteitä, sillä upeat hahmot kiinnostivat minua joka tapauksessa enemmän. Eniten minua häiritsi Masonin ja Greyn (yhden valmentajan tytärpuolen) juonikuvio, jossa oli todella kummallisia ja arveluttavia käänteitä. En tarkoita väkivaltaa tai mitään sellaista, vaan sitä miten inho ja pilkka heterotarinoissa todella usein käännetään ihastukseksi kuin selkeän negatiivinen lataus ei merkitsisi mitään, enkä olisi odottanut sitä tältä kirjalta.

Takaisin hyviin uutisiin. Emir on tunnustava muslimi, mikä yhdessä hänen homoutensa kanssa tekee hänestä harvemmin nähdyn hahmon, vaikka sateenkaarimuslimeita maailmassa riittää. Jee representaatiota! Sebastian kärsii kehonkuvaongelmista, mikä olikin hyvä muistutus, että vaikka ulkonäköpaineet miehiä ja naisia kohtaan ovat jossain määrin erilaisia, eivät miehet ja pojatkaan ole niiltä turvassa. Kaikki kirjan hahmot ovat upeita, moniulotteisia, hyvin kirjoitettuja, ja Sebastian on ihanin kaikista. Hän on ihana, suloinen, ja täysi disaster bi. Loppuhuipennusta lukuun ottamatta Sebastian on suunnilleen yhtä hyödyllinen Emirin suhteen kuin paahtoleipäpala xD Rakastan. Samastuttavaa sisältöä.

Pienimuotoinen spoileri: Sebastian ja Emir pääsevät pahimmasta hyödyttömyydestään yli suhteellisen nopeasti, ja niinpä kirjassa on paljon yhdessäoloa. Se on ihanaa! Kurjinta rakkaustarinoissa yleensä on se, että ne loppuvat juuri kun paras osa alkaa, ja tässä kirjassa ei todella ole sitä vikaa. Kirjassa on myös hyvät puitteet outtaamisjuonelle, mutta sitä ei tapahdu, mistä olen syvästi kiitollinen. Sebastian on jo ulkona joukkueelleen, ja hän saa tulla kaapista perheelleen omaan tahtiinsa.

Tässä kirjassa on aivan huippu kesätunnelma. Luin tämän alkukesästä, ennen helteiden alkua, mutta kirjaa lukiessa tuntui kuin olisi ollut juuri tällainen hellekesä kuin nyt on. Se oli ihanaa, ja tunnelma tuli iholle. Sanottakoon tässä kohdin myös, että en ymmärrä jalkapallosta mitään, mutta se ei haitannut. Kirjassa kyllä pelataan, mutta se ei ole niin jatkuvaa tai niin yksityiskohtaista, että pelistä perässä pysyminen olisi vaatimus kirjasta nauttimiselle. Lisäksi joukkueasetelma tuo pojille ihanaa yhteisöllisyyttä ja koko tarinassa on sydäntälämmittävä löydetyn perheen tuntu. Kaiken kaikkiaan kyseessä on samanlainen happy place -tarina kuin Simon Vs. The Homo Sapiens Agenda, sillä lisäplussalla että tämän kirjan on kirjoittanut homomies!

Neljä ja puoli tähteä

Yksi kohta uusimmasta HelMet-haasteesta.

Sanoja teoista: How I Resist

Maureen Johnson (toim.): How I Resist: Activism and Hope for a New Generation. Wednesday Books, 2018. S. 224. Tiedoston koko: 31233 KB

Tiedättekö, miten usein on helpompaa kantaa huolta ongelmista kaukana kuin ongelmista lähellä? Minä huomaan tekeväni tätä politiikassa. Suomen hallituksen toinen toistaaan tökerömmät ja törkeämmät linjaukset masentavat minua, enkä tiedä, mitä voisin tilanteelle tehdä, joten käännän huomioni USA:n politiikan järkyttävään tilanteeseen. Sillekään en voi juuri mitään tehdä, mutten koe niin paljon, että minun pitäisikään voida. Ja sitten kun voin jotain tehdä - esimerkiksi ostaa tämän kirjan - teen sen ilomielin ja epäröimättä.

How I Resist sai alkunsa USA:n viimeisimpien presidentinvaalien tuloksen aiheuttamassa kaaoksessa. Kirjailija Maureen Johnson, joka puoltaa Twitterissä aktiivisesti vasemmistolaista politiikkaa ja on poliittisen Says Who Podcastin toinen juontaja, halusi kantaa kortensa kekoon vastarinnan hyväksi. Niinpä hän kokosi joukon aktivisteja kirjoittamaan siitä, miten he tekevät vastarintaa, ja mitä erityisesti ei-vielä-äänestysikäiset nuoret voivat tehdä auttaakseen tilannetta. Tuloksena on How I Resist, monipuolinen antologia toivosta ja vastarintaliikkeen jäsenyydestä, jonka soveltaminen myös USA:n ulkopuolisiin olosuhteisiin on hyvin mahdollista.

Muistan elävästi kuinka pian USA:n 2016 presidentinvaalien jälkeen Maureen Johnson sanoi Twitterissä: tahdon tehdä vastarintaoppaan teineille, kuka on mukana? Kirjan esipuheessa hän kertoo ajatusprosessin olleen suurinpiirtein seuraava: jotain täytyy tehdä -> mitä minä osaan tehdä? -> osaan kirjoittaa kirjoja -> kirjoitetaan siis kirja vastarinnasta. Tämä oli upea muistutus siitä, että meillä kaikilla on erilaisia taitoja, ja ne kaikki voidaan valjastaa hyvien voimien käyttöön tavalla tai toisella! Ja kirja itsessään jatkaa samaa ajatusta hyvin konkreettisesti, sillä se koostuu monien eri ihmisten tuottamasta sisällöstä monissa eri formaateissa. Niinpä luettavaksi tulee sarjakuvaa, nuotteja, haastatteluja, esseitä ja paljon muuta siitä, miten erilaisia taitoja voi hyödyntää hyvien asioiden edistämiseen, ja mitä kaikkea hyvien asioiden edistämiseksi voi tehdä. Jo kirjan ostaminen itsessään auttaa, sillä sen tuotot menevät ACLU:lle, joka tekee Amerikassa ihmisoikeustyötä mm. nykyisen hallinnon uhrien auttamiseksi.

Ymmärrettävästi kirja on hyvin USA-keskeinen, eikä kaikki sen sisältö kosketa suomalaista lukijaa, mutta yllättävän iso osa koskettaa. Joko emotionaalisesti tai oikeasti elämässä. Jos nykypolitiikka niin Jenkeissä kuin maailmalla ahdistaa sinua yhtä paljon kuin minua, se antaa myös toivoa ja uskoa siihen, että asiat kääntyvät paremmiksi. Monet kirjan vinkeistä ovat sovellettavissa myös suomalaiseen ympäristöön, ja toivon viesti ei vanhene. Lisäksi kaikkien osallistujien osiot ovat lyhyitä, joten kirjaa on helppo lukea vähän kerrallaan, bussipysäkillä tai välipalaa syödessä.  Minulle How I Resist oli positiivinen kokemus ja luulen, että pitäisit siitä myös.

En tällä kertaa anna tähtiä, mutta ilolla vedän yli yhden kohdan HelMet 2016-haasteesta!

Ei mitään erityistä: The Upside of Unrequited

Becky Albertalli: The Upside of Unrequited. Penguin Books, 2017. S. 340

The Upside of Unrequited ei ollut kiinnostanut minua erityisen paljon, mutta rakastettuani Simon Vs. the Homo Sapiens Agendaa sekä Leah on the Offbeatia niin paljon kuin niitä rakastin, täytyi minun tietenkin lukea myös Albertallin kolmas (ilmestymisjärjestyksessä toinen) kirja.

Molly Peskin-Suso on 17-vuotias, ollut ihastunut 26 kertaa, eikä koskaan seurustellut. Kesänä, jona hänen äitinsä menevät viimein naimisiin, ja hänen kaksossiskonsa Cassie tutustuu uuteen söpöön tyttöön, rakkaus löytää viimein myös Mollyn: söpö nörttipoika Reid hänen kesätyössään ja Cassien tyttöystävän ystävä Will kamppailevat molemmat ihastus numero 27:n paikasta. Cassie on kuitenkin vakuuttunut, että Mollyn on aika jättää yksipuoliset ihastukset taakseen ja hankkia viimein oikea poikaystävä.

Kuten introsta varmasti kävi ilmi, odotin tältä kirjalta aika paljon. Olen ollut aivan myyty Albertallin kirjoitustyylille, ja minusta oli ihanaa, että vaikka tämän nimenomaisen kirjan päähenkilö on hetero, on siinä silti useita queer sivuhenkilöitä. Valitettavasti en kuitenkaan löytänyt The Upside of Unrequitedista sitä mitä etsin. Se oli nopealukuinen ja omalla tavallaan viihdyttävä, mutta täysin keskinkertainen.

En oikein tiedä, mitä sanoisin Mollysta ihmisenä tai hahmona. Eniten mieleeni jäi hänessä oleva ilmiselvä tekopyhyys ja ristiriita: kirjan alussa hän pilkkaa Reidia siitä, että tällä on päällään Taru sormusten herrasta -teemainen paita, ja nimittää tätä nörtiksi ei hyvällä tavalla, mutta myöhemmin Molly kuitenkin osallistuu nörttikeskusteluihin innolla. Minusta on fine, jos kirjan päähenkilö ei ole nörtti (olen kuullut, että sellaisiakin ihmisiä on), mutta en pidä siitä, että hän epämääräisesti muuttaa mieltään tai suhtautuu nörttiyteen tällaisella tekopyhyydellä. Muutenkin Molly oli mielestäni aika raskas hahmo enkä erityisesti pitänyt hänestä.

Positiivisena piirteenä Mollysta on erikseen mainittava se, että hän on lihava, mutta tämä ei ole ongelma eikä määrittele häntä ihmisenä - hän vain on. Sitä ei tuoda esiin joka toisessa lauseessa tai edes joka toisella sivulla, sillä enimmäkseen Molly elää elämäänsä ajattelematta kehonsa kokoa, kuten meidän kaikkien olisi hyvä. Se tulee esiin ollessaan relevanttia Mollyn kokemukselle, mutta itse koin, että Molly on todella positiivinen esimerkki siitä, miten elää haluamansalaista elämää juuri siinä kehossa, minkä sattuu omistamaan. Mollylla on myös ahdistushäiriö, mikä samaan tapaan tulee kirjassa esiin ollessaan relevanttia, mutta ei määrittele Mollya ihmisenä. Tiedän muiden arvioista, että kirjan kuvaa ahdistuksesta pidetään tarkkanäköisenä ja aitona.

Parasta kirjassa on sen lukuisat queer ja ei-valkoiset sivuhahmot ja Simonin ja Abbyn lyhyet cameot. En kuitenkaan tiedä, onko se lukemisen arvoinen pelkästään niiden takia. Ehkä arvioin kirjaa nyt liian ankarasti, mutta odotukseni Albertallille olivat korkeammalla, ja siksi kirjan tavanomaisuus oli minulle pettymys. Tavoilleen uskollisena Albertalli kuitenkin käsittelee tässäkin kirjassa teinielämän realiteetteja, kuten ihastumisia ja ystävyyssuhteiden monimutkaisuutta, varsin aidon oloisesti. Lisäkehu täytyy vielä antaa siitä, että kirja sijoittuu Washington DC:hen, ja minusta oli ihanaa lukea kaupunkinuorten elämästä, jossa ajetaan paikkoihin metrolla auton sijaan. Samastuin.

Kolme tähteä

#Queer52: Not Otherwise Specified

Hannah Moskowitz: Not Otherwise Specified. Simon Pulse, 2015. S. 260

En ollut erityisesti suunnitellut lukevani Not Otherwise Specifiedia seuraavana #Queer52-kirjana, mutta se sattui olemaan kirjaston hyllyssä, joten tietenkin otin sen mukaani. Voin jo heti alkuun sanoa tämän olevan yksi suosikkejani #Queer52-haasteen kirjoista.

Sisältövaroitukset kirjalle: syömishäiriöt, kehonkuvaongelmat, bifobia, kiusaaminen

Etta ei ole ikinä tarpeeksi. Hän ei ole riittävän lesbo kelvatakseen vanhoille kavereilleen, hän ei ole riittävän hoikka ollakseen ballerina, eikä hän ole riittävän syömishäiriöinen saadakseen anoreksiadiagnoosia. Hän on kuitenkin jo parantumassa, eikä elämä kaikesta huolimatta tunnu kovin kamalalta. Vanhoja kavereitakaan ei tule ikävä, kun Etta tutustuu vertaisryhmässä Biancaan ja tämän isoveljeen Jamesiin. Ettan ja Biancan syömishäiriöiden lisäksi heitä yhdistää unelma päästä eliittitason musiikkiteatterilukioon New Yorkiin. Yhteiset harjoitukset pääsykokeita varten lähentävät kolmikkoa ja antavat Ettalle tilaisuuden harkita prioriteettejaan uudelleen.

Tästä kirjasta olisi niin paljon hyvää sanottavaa, etten edes tiedä mistä aloittaisin :D Etta on hahmona loistava. Hän on musta biseksuaalinen tyttö Nebraskasta, joka kärsii syömishäiriöstä ja rakastaa tanssimista. Ettan kertojanääni on niin aito, tunnistettava ja omanlaisensa. Se voi toisinaan olla myös hieman ärsyttävä, mutta itse ainakin luen mieluummin päähenkilöä jolla on selkeästi luonnetta. Ettalla ei ole kirjassa varsinaista romanssia, mutta hieman juttua Jamesin kaverin Masonin kanssa on. Tästä täytyy antaa kaksi plussaa: ensinnäkin se, että YA-kirjan ei tarvitse keskittyä romanssin ympärille, ja toiseksi se, että biseksuaalinen hahmo pysyy binä riippumatta kumppanin sukupuolesta. Ja samaan liittyen vielä muitakin plussia: suhteiden ei aina tarvitse olla elämän ja kuoleman kysymyksiä, ne voivat myös olla vain vähän yhteistä hauskanpitoa. Sama pätee myös seksiin. Tämä kirja on seksipositiivisuuden mallikappale: niin kauan kuin kaikki osapuolet ovat suostuneet seksiin, sitä voi olla niin paljon ja niin monen ihmisen kanssa kuin itseä huvittaa. Lisäksi itselleni Ettassa oli erittäin samastuttavaa se, miten hänen elämässään oli paljon ikävää, mutta silti elämä oli hänestä enimmäkseen ihan jees. Kaiken kaikkiaan täytyy siis sanoa, että rakastin Ettaa hahmona tajuttomasti.

Kirjan muista hahmoista täytyy sanoa, että ensinnäkin tässä kirjassa on runsaasti muitakin queer-hahmoja, mikä on ihanaa <3 Kuten olen ennenkin sanonut, emme tavallisesti ole yksinäisiä susia, vaan laumaeläimiä ja löydämme toisemme cisheterojoukoista erehtymättömällä tarkkuudella. Valitettavasti Ettan vanhaa kaveriporukkaa täytyy kritisoida syvyyden puutteesta. Heille rakennetaan hieman historiaa ja luonnetta Ettan flashbackeissa, mutta he jäävät silti melko ohuiksi ilkeiksi tytöiksi. Ettan uudet ystävät ovat kuitenkin aitoja ja sydäntäsärkeviä ja upeita, joten kirja saa tämän anteeksi. Ja vanhoistakin ystävistä Ettan entinen paras ystävä Rachel saa niin paljon sivutilaa, että hän ei kärsi samasta ohuudesta kuin muut Disco Dyket.

Asioita Ettan ystävissä joista pidin: James on homo ja uskonnollinen, eikä tämä ole hänelle ongelma. Rachel on ollut Ettalle äärettömän rakas, mutta kaiken jälkeen Etta joutuu päättelemään, ettei Rachel sittenkään ollut hänelle hyvästä. Luen mielelläni ystävyyden loppumisesta, sillä YA on täynnä parhaita ystäviä jotka käyttäytyvät todella huonosti, eikä ystävyys silti jostain syystä lopu. Rachel ei todellakaan ollut pahimmasta päästä YA:n huonoja parhaita ystäviä, mutta hänen tarinakaarensa oli tervetullut ja jotenkin puhdistavaa luettavaa. Bianca taas on ihana ja sydäntäsärkevä ja herättää varmasti äitivaiston kaikissa siihen vähänkään taipuvaisissa lukijoissa. Hänessä on kuvattu hyvin se uniikki olotila, jossa 14-vuotiaat ovat: toisaalta jo ajattelevia ihmisiä, melkein aikuisia, toisaalta vielä niin lapsia. Kaiken kaikkiaan erilaiset ystävyyssuhteet ovat tämän kirjan parhautta. On vanhoja ja uusia ystäviä, hyviä ja huonoja ystäviä, ystäviä jotka kannattaa pitää ja ystäviä jotka kannattaa päästää menemään, ja ystävyyden syvyyttä ja monipuolisuutta tutkitaan todella tarkasti huomoiden. Ainut ystävyysmiinus pitää antaa siitä, miten vähän Etta tuntuu välittävän siitä, että hänen vanhat ystävänsä nyt kiusaavat häntä. Vaikka ette olisikaan olleet läheisiä, luulisi että vähän edes sattuisi tuollainen käytös.

Kiusaamisesta pitää sanoa kaksi erillistä asiaa. Etta on tosiaan aiemmin kuulunut koulunsa lesboryhmään, Disco Dykeihin, kunnes alkoi edellisvuonna seurustella pojan kanssa. Etta on koko ajan kertonut ystävilleen olevansa bi, mutta ystäville tämä kelpaa vain niin kauan kuin Etta osoittaa mielenkiintoa vain tyttöjä kohtaan. Kiusaaminen perustuu siis bifobiaan, ja on todella graafista ja syyllistävää. Jos sinulla on kokemuksia bifobisesta käytöksestä, tahdot varautua tähän kirjaa aloittaessasi. Toisaalta, niin triggeröivää kuin hahmojen bifobia voikin olla, minusta on hienoa, että sitä käsitellään. Bi-hahmoja ei muutenkaan ole joka sormelle, ja bi-ihmisiä kohtaa aivan omanlaisensa sorron ja syrjinnän muodot. Tämä kirja tuo niitä ja bi-näkymättömyyttä todella hienosti esille ja saa varmasti monet lukijat miettimään uudelleen negatiivisia stereotyyppejä joita yhdistävät biseksuaalisuuteen.

Toinen piirre mikä kirjassa voi potentiaalisesti olla triggeröivää on sen syömishäiriöfokus. Sekä Etta että Bianca kärsivät syömishäiriöistä, ja heidän syömishäiriönsä sekä paranemisprosessinsa ovat erilaisia ja eri vaiheissa. Minulla ei ole syömishäiriötä, mutta olen tapellut erilaisten kehonkuvaongelmien kanssa yli kymmenen vuotta, ja minusta kirjan tapa käsitellä ruokaa ja siihen liittyviä ongelmia oli aito ja sydäntäsärkevä. Kirja ei myöskään tuntunut käsikirjalta syömishäiriöihin - tällä tarkoitan, että se ei laukaissut omia keho-ongelmiani eikä saanut minua ajattelemaan "tuota voisi kokeilla". Sen sijaan se tuntui lohdulliselta, kamalalta, ja kuitenkin toiveikkaalta. Se on myös rehellinen: ihmeitä ei tapahdu, syömishäiriöistä ei parannuta yön yli, mutta asiat voivat silti muuttua paremmiksi motivaation ollessa kohdallaan.

Tällä arviolla on jo pituutta kuin kaamoksella Utsjoella, mutta edelleen olisi sanottavaa. Musikaalien rakastajana nautin siitä miten paljon kirjassa tehdään viittauksia musikaaleihin ja musikaalikappaleisiin. Etta on tanssija henkeen ja vereen ja hänen rakkautensa ja intohimoaan taidettaan kohtaan oli käsinkosketeltavaa. Suosittelen vahvasti kuuntelemaan kirjassa mainittuja kappaleita, olivat ne sitten ennestään tuttuja tai eivät - ne vievät tunnelman ihan erilaiseen sfääriin.

Kaikki tässä kirjassa on niin aitoa. Elämän sotkuisuus, erilaiset ystävyyssuhteet, intohimo tanssia ja musikaaleja kohtaan, koe-esiintymisten jännitys... Kaikki tuntuu niin omalta ja oikealta. Jos vielä yksi pieni negatiivinen piirre pitää mainita, niin Ettan sisko tuntuu usein tulevan esiin hieman jälkijunassa, kuin kirjailija olisi viime hetkellä muistanut että tällainenkin hahmo oli. Mutta kuten sanottu, rakastin tätä kirjaa niin paljon, ja kaikki tässä arviossa mainitsemani negatiiviset asiat ovat olleet pikkujuttuja, kun piti nyt jotain kritisoitavaa keksiä. Lopulta päästään kuitenkin siihen, että tämä on yksi samastuttavimmista kirjoista joita olen ikinä lukenut. Aivan mielettömän hyvä.

Viisi tähteä