sunnuntai 19. maaliskuuta 2017

Viimeistä kertaa: Annan jäähyväiset

L. M. Montgomery: Annan jäähyväiset. WSOY, 2010. S. 430 (liitteinen 441). Englanninkielinen alkuteos The Blythes Are Quoted julkaistu vuonna 2009.

Pitempiaikaiset lukijani tietävät, että olen suuri L. M. Montgomeryn ja muiden tyttökirjailijoiden ihailija. Tarkoituksenani on kerätä koko Montgomeryn tuotanto ajan kanssa, ja olenkin jo melko hyvissä kantimissa. Annan jäähyväiset hyppäsi silmilleni kirjastossa, enkä ollut ikinä ennen edes kuullut kirjasta, saati nähnyt sitä, joten se piti tietenkin heti ottaa mukaan.

Annan jäähyväiset on novellikokoelma, jossa Blythen perhe ei ole pääosassa, mutta he esiintyvät vähintään mainintoina kaikissa novelleissa. Novellit sijoittuvat ajallisesti aikaan ennen ensimmäistä maailmansotaa, kun Annan lapset ovat vielä lapsia, ja aikaan sen jälkeen, kun Annalla on jo lapsenlapsiakin. Novellit kertovat Glen St. Maryn ja lähikylien väestä, niin lapsista, vanhuksista kuin aikuisista, heidän elämästään ja ongelmistaan. Blytheistä aina puhutaan, välillä hyvään ja välillä huonoon sävyyn. Englanninkielinen nimi The Blythes Are Quoted (karkeasti "Blythejä lainataan") onkin hyvin kuvaava. Novellien välissä on Annan ja hänen poikansa Walterin kirjoittamia runoja, ja perheenjäsenten kommentteja niihin.

Kirja herätti minussa ristiriitaisia tunteita. Se palaa elävästi Montgomeryn aiempien teosten tunnelmaan, Prinssi Edvardin saaren romantisoituun elämään jossa kaikki on aina lopussa hyvin. Tarinoista löytyvät Montgomerylle tyypilliset haaveilijalapset, pitkään lykätyt avioliitot, katkerat vanhukset, äkkirakastumiset ja tietenkin kaikkitietävä Anna Blythe. Kuten jo sanoin, perhe mainitaan joka tarinassa, ja vaikka kaikki päähenkilöt eivät pidä heistä, yleensä lähistöltä löytyy kuitenkin joku, joka on valmis ylistämään Blythejen ylivertaista elämää ja viisautta. Tätä tapahtuu kirjassa niin paljon, että minultakin meni hermot muutamaan otteeseen - eivät he nyt niin täydellisiä ole! Toinen asia, mitä minun oli hankala käsitellä, on (ajankuvaan kuuluva) jatkuva seksismi. Erityisesti mieleeni jäi kohta erään novellin lopussa. Novellin päähenkilö on nainen, joka on adoptoinut pojan, vaikkei ole naimisissa eikä hänellä ole kokemusta lastenkasvatuksesta. Hänen ystävänsä tohtori Granger  on kosinut häntä elämänsä aikana useaan kertaan, ja nainen on aina kieltäytynyt. Novellin lopussa tohtori Granger komentaa (kyllä) päähenkilön menemään kanssaan naimisiin, sanoen jokseenkin näin: "Nyt sinä menet minun kanssani naimisiin eikä mitään vastalauseita!" Tämä ei ollut suinkaan ainut avoimen seksistinen kohta kirjassa, mutta järkytti minua eniten. Ei toista voi käskeä tekemään mitään tällaista, edes leikkimielisesti, kuten se on kirjassa tarkoitettu. Alkaa heti taas ahdistaa, kun vain ajattelenkin kyseistä kohtaa.

Ei varmasti yllätä ketään, kun sanon, että näin pitkässä novellikokoelmassa kaikki tarinat eivät ole kovin vauhdikkaita tai kiinnostavia. Monissa on kuitenkin omalaatuisia ja mielenkiintoisia hahmoja, jotka saavat kiinnostumaan kohtaloistaan. Tarinat ovat enimmäkseen sujuvasti kirjoitettuja ja tuttu ja turvallinen paluu Montgomeryn ja Annan maailmaan, viimeistä kertaa. Myöskään suomennoksesssa ei ollut moittimista.

Sananen vielä kirjan julkaisuvuodesta. Kuten ylhäältä näkyy, ei siitä ole kuin vajaa kymmenen vuotta. Tilannetta on selvitetty sekä kirjan alku- että jälkisanoissa: Montgomery lähetti käsikirjoituksen kustantajalleen vain päivää ennen kuolemaansa. Osa tarinoista ja runoista on synkkiä, ja tyyli erilaista kuin Montgomeryn yleensä - kenties kirjailija aavisti kuoleman lähestyvän. Kustantaja kuitenkin päätti järjestellä kirjan uudestaan ja jättää joitain osia siitä pois, ja näin syntyi Tie eiliseen (The Road to Yesterday). Alkuperäinen käsikirjoitus löytyi vasta 2000-luvulla, ja se päätettiin julkaista kokonaisuudessaan, siinä asussa ja järjestyksessä kuin kirjailija itse sen oli tarkoittanut. Olen iloinen ja kiitollinen siitä, että näin tehtiin, sillä kirja antaa kiinnostavan kuvan etenkin ensimmäisen maailmansodan jälkeiseen aikaan, jota Anna-kirjoissa ei käsitellä.

Kolme ja puoli tähteä

Yksi 2016- ja neljä 2017-haasteen kohtaa!

Miten elämästä selvitään hengissä? Sinner

Maggie Stiefvater: Sinner. Scholastic, 2014. S. 385.

Väristys-trilogian itsenäinen jatko-osa Sinner (suomeksi Viettelys) jäi minulta ilmestyessään lukematta, enkä juuri innostunut sen takakannesta. Eräs ystäväni kuitenkin vakuutti minulle, että se on lukemisen arvoinen, ja niinpä pyysin kirjan häneltä lainaan uudelleenluettuani trilogian loppuvuodesta. Hänen suosituksestaan luin kirjan alkuperäiskielellä, sillä ilmeisesti suomennos on melko karmeaa jälkeä.

Kaksi vuotta Ikuisuuden tapahtumien jälkeen Isabel käy sairaanhoitajakoulua Kaliforniassa ja Cole on juuri saanut uuden levytyssopimuksen - Kaliforniasta. Cole on päättänyt vakuuttaa Isabelin, ja Isabel on päättänyt olla tulematta vakuutetuksi. Hän ei kuitenkaan osaa pysyä kaukana Colesta, joka todella vaikuttaa parantaneen tapansa. Oman lisämausteensa soppaan tuo Colesta tosiTV-ohjelmaa kuvaava Baby North, joka on kiinnostuneempi katsojalukuja kasvattavasta draamasta kuin Colen musiikista tai henkilökohtaisista missioista.

Sinnerin lukeminen todella vaati sitä, että olin lukenut trilogian ensin pohjiksi alle, monestakin syystä. Tärkein lienee kuitenkin se, että tiesin miten paljon rakastan Isabelia ja Colea sekä erikseen että yhdessä. En muista enää, mitä ajattelin heistä lukiessani trilogiaa ensimmäisen kerran, mutta epäilen pitäneeni heitä jokseenkin rasittavina. Nyt vanhempana ja kokeneempana kumpikin sai paikan sydämestäni, koska he ovat sarjan ainoat hahmot jotka oikeasti tekivät jotain, ja koska he ovat niin äärimmäisen samastuttavia. Isabel on kyyninen, kuollut sisältä eikä usko rakkauteen, eikä hänellä ole mitään syytä olla mitään muuta. Cole on mennyt helvettiin ja takaisin, mutta löytänyt palasia joista kasata itseään uudestaan, ja tekee parhaansa sillä, mitä hänellä on. On todella lohduttavaa nähdä paperilla kaksi päähenkilöä, joilla on molemmilla massiivisia ongelmia, mutta silti he elävät niiden kanssa ja niistä huolimatta. Tässä kirjassa samaan sarjaan lisätään vielä Leon ja Sofia, jotka molemmat tuntuivat myös heti läheisiltä.

Kuten jo alussa mainittu ystäväni sanoi: "Se ei ehkä ole Maggielta juonellisesti oivaltavin tai hienoin kirja mut jos pitää valita joku sen kirjoista joka on saanut mut eniten tutkiskelemaan itseäni niin se on ylivoimaisesti Sinner." Tähän lausuntoon yhdyn täydestä sydämestäni. Sinner on täynnä kohtia, jotka jäävät mietityttämään ja saavat aikaan uudenlaisia oivalluksia itsestään ja maailmasta. Kirja on jatkuvasti yllättävää ja upeaa luettavaa. Olen myös sitä mieltä, että näin hahmovetoisessa kirjassa kuin Sinner ei välttämättä tarvitakaan monimutkaisia juonikuvioita. Sisältö tulee muualta.

Koen, etten osaa lainkaan kattavasti selittää, miksi tämä kirja puhutteli minua niin syvältä. En tiedä, miten sanoittaisin tämän tunteen siitä, että tässä kirjassa kaikki on vain niin kohdallaan. Siinä missä muut Väristys-kirjat saavat siirtyä lempikirjojeni joukosta rahvaan joukkoon, saa Sinner kunniapaikan heti Potterien vierestä.

Viisi tähteä.

Neljä kohtaa HelMetin 2017-haasteesta.

tiistai 28. helmikuuta 2017

Kuningas järkäleiden joukossa: Taru sormusten herrasta

Hei taas pitkästä aikaa! Koulu on jälleen vienyt minut mukanaan ja sekä lukeminen että bloggaaminen on jäänyt vähiin, mutta yritän nyt saada nämä muutamat postaukset ulos ennen kuin jono jälleen kasvaa entisiin mittoihinsa. Ensimmäisenä kovimman luokan klassikkokamaa.

J. R. R. Tolkien: Taru sormusten herrasta. WSOY, 1973-1975. S. 893 (liitteineen 981). Englanninkielinen alkuteos The Lord of the Rings julkaistu vuosina 1954-1955.

Luettuani loppuun Mercy Fallsin sudet olin edelleen vanhempieni luona ilman hyllyäni täynnä vielä lukemattomia kirjoja: oli siis aika turvautua toiseen uudelleenlukuun. Harkitsin Varjojen kaupunkeja, kun äkkiä muistin, että olen vuosikaudet luvannut itselleni ja ympäröivälle maailmalle lukea uudestaan Tarun sormusten herrasta. Joululoma tuntui täydelliseltä ajankohdalta tätä projektia varten, ja sainkin Sormuksen ritarit laskettua vielä edellisen vuoden kirjasaldoon. Kaksi tornia ja Kuninkaan paluu ovat sitten vuoden 2017 ensimmäiset kirjat.

Sananen kirjojen jaosta. Aion arvioida koko trilogian yhtenäisenä teoksena, sillä sellaiseksi Tolkien sen kirjoitti ja sellaisena hän olisi sen julkaissut, jos olisi saanut kustantajansa suostumuksen. Aion kuitenkin laskea sen saldoihini kolmeksi eri kirjaksi kuten jo kävi ilmi, sillä olen ahne teknisesti tässä on kolme eri kirjaa. Jos oikein tarkkoja ollaan, niin teos on myös sisäisesti jaettu kuudeksi eri kirjaksi, mutta selkeyden vuoksi viittaan näihin "Sormuksen ritarien ensimmäinen/toinen osa" tapaan.

Luin tämän tiiliskiven viimeksi noin 12-vuotiaana, ja nyt voin varmasti sanoa, että olin liian nuori. Kärsivällisyyteni ei riittänyt Tolkienin tyylille, enkä ymmärtänyt tarinaa muutenkaan kovin hyvin. Tämä toinen lukukerta oli siis positiivinen yllätys, sillä tarina edistyi paljon sujuvammin kuin olin muistellut ja jotenkin koko hommassa oli paljon enemmän järkeä. Olin myös unohtanut isoja paloja koko tarinasta, ja yllätyin välillä kohdista, jotka olivat erilaisia kuin elokuvissa.

Esimerkkitapaus. Ensimmäistä kertaa lukiessani inhosin Kahden tornin jälkimmäistä osaa, joka keskittyy Frodon ja Samin matkaan saattueen hajoamisesta aina Mordorin rajoille. Nyt sainkin yllättyä siitä, että tarinassa itse asiassa tapahtui aika paljon tuossa ajassa, ja vaikka Klonkku ahdistaa minua hahmona, pystyin silti lukemaan tämänkin osan suuremmitta vaikeuksitta. Parasta on se, kuinka Tolkien luo tunnelmaa: Frodo ja Sam ovat jääneet yksin erämaahan ilman mitään keinoa tietää, mitä muualla maailmassa tapahtuu, Klonkun varassa, ja jäljellä vain tehtävä. Muut kantavat heistä huolta, mutta sillä ei ole mitään väliä, sillä he eivät sitä tiedä. Kahden tornin ja Kuninkaan paluun Frodon ja Samin osuudet ovat synkkä kuvaus siitä, miten maailma lopulta tiivistyy yhteen epätoivoiselta tuntuvaan missioon. Frodon fatalistiset lausumat siitä, miten he eivät voi ikinä onnistua ja kaikki on tuomittu kadotukseen, huvittivat minua, mutta tuskin sitä itse olisi kovin paljon pirteämmässä mielentilassa tuossa tilanteessa. Samin horjumatonta optimisia ja energiaa kuitenkin tarvitaan, sillä Frodo yksinään alkaisi nopeasti käydä lukijan hermoille.

Tolkienin tekemä työ laajan maailmansa ja monimutkaisen juonensa eteen on kunnioitettavaa ja arvostan sitä paljon. En kuitenkaan arvosta sitä, miten paljon Tolkien tuntuu väheksyvän naisia. Jokaikinen kirjassa kohdattu naishahmo määritellään ensisijaisesti sen perusteella, että hän on kaunis. Kaikki muut mahdolliset piirteet, kuten rohkeus tai älykkyys, ovat toissijaisia eikä niitä välttämättä mainita lainkaan. Vain ulkonäöllä on väliä. Koko kirjassa on vain kaksi naishahmoa, joilla on edes jokseenkin merkittävä rooli: Galadriel ja Eowyn. Silti Galadrielinkin päätarkoitus tuntuu olevan hänen viehättävyytensä, ja vaikka Eowynillä on tärkeä tehtävä taistelussa, hänen ulkonäöllään, traagisuudellaan ja surullaan mässäillään kaikissa mahdollisissa käänteissä. Kaiken päätteeksi Puuparran tarina entvaimoista on helposti tulkittavissa valitukseksi siitä, miten itsekkäitä ja ahneita naiset ovat halutessaan elämän ilman miehiä, ja halutessaan ja arvostaessaan elämässä eri asioita kuin miehet.

Seikkailutarinana Taru sormusten herrasta on onnistunut, joskin se voisi olla hieman nopeampitempoinen. Aikuinen lukija kuitenkin jaksaa pitää kirjasta kiinni hitaammissakin kohdissa. Tolkien kirjoittaa uskomattoman hienoja ja kylmiä väreitä aiheuttavia taistelukohtauksia, ja Konnun puhdistus oli ehkä suosikkiosioni koko tarinassa. Klassikkoasemansa tämä kirja on ansainnut, vaikka parannettavaa olisikin.

Minulla olisi lisääkin sanottavaa, mutta eiköhän tämä arvio ole jo riittävän pitkä.

Neljä tähteä

Kaksi tornia ja Kuninkaan paluu avaavat siis tämän vuoden kirjasaldon, ja myös vuoden 2017 HelMet-haasteen! Seitsemän kohtaa sain heti sieltä kuitattua.

tiistai 10. tammikuuta 2017

Koko trilogia kerralla: Mercy Fallsin sudet

Aivan ensiksi tulee sanoa, että tämä on jononi viimeinen postaus! Sain sen purettua!

Luin Maggie Stiefvaterin Väristys-trilogian yläasteaikoina, kauan ennen kuin tiesin lainkaan, kuka Maggie Stiefvater on. Myöhemmin tutustuin paremmin häneen ja hänen tuotantoonsa, ja nyt joululomalla päätin palata tämän vanhan suosikkisarjani pariin.


Maggie Stiefvater: Väristys. WSOY, 2010. S. 365. Englanninkielinen alkuteos julkaistu nimellä Shiver vuonna 2009.

Vuosikausia Grace on tarkkaillut läheisen metsän susilaumaa ja erityisesti yhtä, keltasilmäistä sutta - hänen suttaan. Vuosikausia Sam on muuttunut aina kylmän tullessa sudeksi, ja hänen aikansa alkaa olla käymässä vähiin. Kun sudet hyökkäävät teinipojan kimppuun ja järjestetään ajojahti, löytää Grace kuistiltaan vertavuotavan, keltasilmäisen pojan. Heillä on viimein mahdollisuus tutustua toisiinsa kunnolla, mutta syksyn viilenevät lämpötilat uhkaavat viedä Samin lopullisesti takaisin metsään.

On omituista lukea kirjaa, jonka tietää lukeneensa pitkä aika sitten, ja josta tietää pitäneensä hurjan paljon. Trilogian kaikista osista muistin tästä ensimmäisestä selvästi eniten, mutta silti monet asiat tuntuivat tulevan vastaan kuin ensimmäistä kertaa. Huomasin myös, ettei kirja enää ollut aivan niin hyvä kuin yläasteella. Sillä on hetkensä, ja joistain kohdista tunnistin nyt jo niin tutuksi käyneen Stiefvaterin, mutta ylimalkainen mielipiteeni Väristyksestä oli "no joo, ihan ok".

Osan tästä mielipiteestä tekee varmasti suomennos, enkä haluaisi tuomita kirjaa täysin lukematta alkuperäisteosta. Erityisesti käännöksessä minua ärsytti jatkuva puolipuhekieli repliikeissä. Ne ovat enimmäkseen kirjakielisiä, mutta aina välillä mukaan on otettu jokin puhekielinen muoto. Tämä särähti isosti korvaani joka ikinen kerta. Puhekielinen dialogi on mielestäni ihan jees, mutta silloin siitä täytyy pitää systemaattisesti kiinni, eikä tehdä tällaista satunnaista puhemuotojen tiputtelua. En tykkää.

Väristyksestä jää mieleen voimakkaita tunnelmakuvia, ja se oli sen vahvuus jo aiemminkin. Piirakankokkaus keittiössä, läksyt ja kitaransoitto Gracen isän työhuoneessa, karkkikauppa, kirjakauppa... Ne ovat kohtauksia jotka ovat kotoisuudessaan ja lämminhenkisyydessään helposti omaksuttavia ja kadehdittaviakin. Niiden avulla myös isoja paloja tarinasta jää mieleen.

Tarinasta vielä sanoakseni: se on hiljainen eikä pidä itsestään meteliä, mutta viime kädessä dramaattinen ja hurja. Tämä yhdistelmä on melko ainutlaatuinen, vaikka tarina ei ollutkaan kovin mukaansatempaava.

Kolme tähteä.


Maggie Stiefvater: Häivähdys. WSOY, 2011. S. 343. Englanninkielinen alkuteos julkaistu nimellä Linger vuonna 2010.

Arvio sisältää spoilereita edellisestä osasta. 
Kuin ihmeen kaupalla, aviokalvontulehdus on tuonut Samin takaisin ihmiseksi. Kaikki ongelmat eivät kuitenkaan ole ratkenneet. Samin pitää nyt tottua ajatukseen, että hänellä on tulevaisuus. Gracen vanhemmat tiukentavat otettaan tyttärensä elämästä. Samilla on huollettavanaan Beckin Kanadasta tuomat uudet sudet, Cole ja Victor. Gracen jatkuvasti pahenevan sairastelun myötä parannuskeinon todellisuus alkaa näyttää kyseenalaisemmalta ja kyseenalaisemmalta.

Muistin Häivähdyksestä vähemmän kuin Väristyksestä, mutta muistin tärkeimmän, eli Gracen sairastelun ja sen syyn. Tiedättekö sen tuskastuttavan tunteen, kun lukijana tai katsojana tietää jotain niin itsestäänselvää, ja hahmot käyttävät iän kaiken kyseisen asian ihmettelemiseen ja keksivät ratkaisun vasta ihan lopussa? Siltä minusta tuntui koko tämän kirjan ajan.

Sama kääntäjä, sama ärsyttävä puolipuhekielinen dialogi. Tämä kirja kuitenkin kuulosti jo paljon enemmän tuntemaltani Stiefvaterilta, ja siksi sen lukeminen oli ilahduttavaa. On hauska huomata, kuinka kirjailija kehittyy, eikä edes suomentaja ollut onnistunut tätä pilaamaan.

Tässä arviossa voisin keskittyä enemmän hahmoihin. Ensimmäinen osa on kerrottu Samin ja Gracen näkökulmista, tässä kirjassa mukaan lisätään Cole ja Isabel. Voinko ihan ensiksi sanoa, että luojan kiitos, sillä vaikka Sam ja Grace eivät ärsyttäneet minua ensimmäisessä osassa, olisin tuskin selvinnyt tämän läpi vain heidän kertomanaan. Mitään, toistan mitään, ei tapahtuisi eikä saataisi aikaan ilman Isabelia. Sam keskittyy angstaamaan ja Grace haahuilemaan epämääräisesti ympäriinsä, ja Cole on vielä tässä osassa liian sekaisin ollakseen hyödyllinen ilman liikkeellepanevaa voimaa. Minusta on hienoa, että Sam on miespäähenkilö ja hän saa olla herkkä ja runollinen, mutta rajansa kaikella. Samoin Grace: käytännöllinen matikkanörtti naispääosa on hieno asia, mutta tässä kirjassa hän tuntuu lähinnä olevan kaikista eniten pihalla.

Gracen vanhemmat ovat mielenkiintoinen sivujuoni, joka esitellään ensimmäisessä osassa ja joka kerää tuulta siipiensä alle tässä kirjassa. Koko tyttärensä nuoruuden he ovat olleet poissaolevia ja Grace on saanut pärjätä oman kykynsä mukaan, mutta nyt he päättävätkin alkaa kontrolloida Gracen elämää täysin. Tämä saa ymmärrettävästi niin Gracen kuin lukijan raivoihinsa, mutta valitettavasti oikeutettu raivo ja kunnollinen turhaumien purkaminen nähdään vasta osassa kolme.

Kolme ja puoli tähteä.


Maggie Stiefvater: Ikuisuus. WSOY, 2011. S. 437. Englanninkielinen alkuteos julkaistu nimellä Forever samana vuonna.

Arvio sisältää spoilereita edeltävistä osista.
Colen ensimmäinen onnistunut tiedemieskokeilu pelasti Gracen ja vei tämän sudeksi metsään, muiden ulottumattomiin. Nyt hän jatkaa kokeilujaan tarkoituksenaan löytää todellinen parannuskeino. Asioiden tärkeysjärjestys kuitenkin muuttuu, kun Isabelin isä päättää järjestää helikoptereita ja tarkka-ampujia sisältävän susijahdin päästäkseen laumasta eroon lopullisesti. Samin on saatava Grace ulos metsästä, ja lauma on saatava turvaan.

Lähtökohtaisesti minua ärsytti, kun huomasin, että suomentajaa oli vaihdettu tähän osaan. Lopulta se oli kuitenkin parempi ratkaisu, sillä hermoja raastava dialogi muuttui normaaliksi ja kirjakin oli niin paljon parempi kuin edelliset. Osaksi kyse lienee jälleen kirjailijan kehityksestä, mutta olen kohtalaisen varma, että myös paremmalla suomentajalla on sanansa sanottavana tässä.

Ikuisuudesta en muistanut mitään muuta kuin sen, että susijahtia ollaan järjestämässä. Käytännössä luin siis aivan uutta kirjaa - mieleeni ei edes palautunut mitään sitä mukaa kun luin. Edellisen osan johtopäätökseni kuitenkin vahvistuivat: mitään ei saataisi aikaan ilman Isabelia, ja Sam keskittyy angstaamiseen. Kiinnyin kovasti Coleen tässä osassa, sillä vaikka hän on itsekäs sekopää, viime kädessä hänestä on niin moneen! Eikä hän lopulta olekaan niin kovin itsekäs.

Gracen ja hänen vanhempiensa välinen showdown on hyvin tyydyttävää luettavaa. Oikeastaan sama pätee koko kirjaan: juoni ottaa viimeinkin vauhtia, eikä kukaan ole tuhottoman ärsyttävä, ja kaiken kaikkiaan koko kirja on hyvin onnistunut. Minun kokemuksessani on harvinaista, että trilogia paranee kirja kirjalta, mutta tässä tapauksessa käy juuri niin. Ikuisuus on erittäin mukaansatempaava, se on kaunis ja liikuttava, hauska ja mielenkiintoinen, ja loppu jää juuri sopivan avoimeksi. Tässä kirjassa kaikki on kohdallaan.

Neljä tähteä.

Tällä trilogialla tietenkin kuitataan HelMet 2015 -haasteen kirjatrilogia-kohta!


Sain ystävältäni lainaksi itsenäisen neljännen osan, Sinnerin, joka keskittyy Isabeliin ja Coleen. Koska he olivat suosikkini muutenkin, en malta odottaa että pääsen lukemaan sitä. Sinner on myös minulle kerta kaikkiaan uusi tapaus, jota en ole vielä koskaan lukenut. Odotukseni ovat korkealla!

lauantai 7. tammikuuta 2017

Konekirjoittajia ja kommunisteja: Kellot

Agatha Christie: Kellot. WSOY, 1985. S. 280. Alkuteos julkaistu englanniksi nimellä The Clocks vuonna 1963.

Etsiessäni lomalla omasta kirjahyllystäni luettavaa päätin palata vanhan tuttuni Agatha Christien pariin. Valitsin kokoelmastani vielä lukemattoman dekkarin ja luinkin sen sitten yhdeltä istumalta läpi.

Nuori konekirjoittajatar Sheila Webb menee suorittamaan toimeksiantoa sokean naisen taloon ja löytää sieltä kuolleen miehen. Juostuaan säikähdyksissään ulos hän tapaa kadulla Colin Lambin, joka on kylmän sodan kaksoisagentti ja kaupungissa etsimässä kommunistimielistä kansalaista. Colin tuntee kaupungin poliisipäällikön, ja niinpä hän osallistuu myös murhatutkimuksiin. Lisäksi hän tuntee Hercule Poirotin, jonka panosta juttuun ei jätetä huomiotta.

Kellot oli varsin kiinnostava ja viihdyttävä dekkari, mutta ei Christien parhaita. En olisi arvannut syyllisiä, mutta kirjan tunnelma ei ollut aivan niin mukaansatempaava eikä uhkaava kuin olisin toivonut. Ennemminkin luin koko kirjan yhdessä yössä, koska se edistyi niin nopeasti, että olisi tuntunut tyhmältä jättää sitä kesken.

Kirja on julkaistu 1960-luvulla, ja kylmä sota toi oman mielenkiintoisen lisämausteensa tarinaan. Olen lähinnä lukenut Christien vanhempia dekkareita, enkä ollut edes tiennyt, että hän on käsitellyt kirjoissaan näinkin "tuoreita" tapahtumia. Kommunisteista ja Colinin työstä puhutaan niin epämääräisin termein, että minulta meni hyvä tovi ymmärtää, minkä perässä hän oikeastaan oli, mutta se lienee ollut tavallista noina aikoina.

Hercule Poirot on tässä tarinassa vain sivuhahmo, ja melko merkityksetön sellainen. Suurin osa tapahtumista tapahtuu ilman häntä ja kerrotaan joko Colinin ensimmäisestä persoonasta tai yleismaailmallisesta kolmannesta persoonasta. Juoni on rakennettu huolella, mutta huomaan rikossarjoja katsoessani tottuneeni avoimempaan kerrontaan. Vaikka kaikki paljastuukin lopussa, olisin halunnut hieman enemmän vihjeitä matkan varrella.

Kolme tähteä.

perjantai 6. tammikuuta 2017

Valvoin puoli yötä: Crooked Kingdom

Leigh Bardugo: Crooked Kingdom. Indigo, 2016. S. 536

Six of Crows oli niin hyvä, että tilasin jatko-osan heti sen ilmestyessä. Lukeminen jäi joululomaksi, eikä Crooked Kingdomin parissa pitkään peukaloita pyöritelty. Arvio sisältää spoilereita edellisestä osasta.

Kaz ja kumppanit ovat palanneet Ketterdamiin vauhdikkaan ja vaarallisen Fjerdan-matkansa jälkeen mukanaan Kuwei Yul-Bo, maailman arvokkain panttivanki. Van Eckin petoksen myötä he kuitenkin joutuvat pakenemaan omassa kaupungissaan, ja joukon taitoja ja uhkarohkeutta tarvitaan jälleen toteuttamaan Kazin uskomattomia suunnitelmia. Inejin ollessa vankina ja Ninan taistellessa edelleen minuudestaan paremia vastaan kaikki ei kuitenkaan ole aivan yksinkertaista.

Pidin Crooked Kingdomista vielä enemmän kuin Six of Crowsista. Sen nopeatahtiset tapahtumat pitivät minua ylhäällä pitkälle yöhön, mitä ei ole tapahtunut pitkään aikaan yhdenkään kirjan kanssa. Jo alkuosan Inejin pelastusoperaatiossa tuntuu olevan aineksia kokonaiseksi kirjaksi, mutta se on vasta alkusoittoa, ennen kuin asiat käyvät todella kuumottaviksi. Myös hahmojenväliset suhteet saivat minut pureskelemaan kynsiäni, sillä en aina tiennyt, pitäisikö pelätä vai toivoa.

Lempiasiani on se, että Wylan saa tässä kirjassa omat näkökulmaluvut. Niitä, kuten myös Jesperin näkökulmalukuja, on ilahduttavan paljon ja heidän suhdettaan on ihana seurata. Kummankin historiasta paljastetaan uusia lukuja ja erityisesti Jesperin luonteeseen avautuu kiinnostavia ikkunoita.

Minusta on ihanaa, että kirjan alkuun on liitetty kartta sekä Ketterdamista että koko Bardugon maailmasta. Tapahtumien kulun seuraaminen kartalta auttaa ainakin minun mielikuvitustani, ja lisäksi kartat ovat niin kauniita!!

Ninan taistelu jurda paremia vastaan on kamalaa ja surullista luettavaa, mutta todella uskottavasti kirjoitettu, ainakin omasta näkökulmastani. En ole onnekseni kokenut vakavaa huumeriippuvuutta, joten voin vain kuvitella, millaista se on. Arvostan Bardugon tahtoa käsitellä kirjoissaan niin monia vaikeita asioita - huumeriippuvuutta, ihmiskauppaa, vainoa, katkeraa kostonhimoa ja vakavia traumoja. Tästä kaikesta huolimattai ei Crooked Kingdom ole synkkä kirja, vaan vauhdikas, hauska ja myös viihdyttävä. Kun yksiön saatuani uudistan lempikirjahyllyäni, pääsee tämä duologia sinne suorinta tietä.

Viisi tähteä. Antaisin kuusi jos voisin.

Aion myös kuitata tällä kirjalla yhden kohdan HelMetin vuoden 2016 haasteesta, sillä Kuwei Yul-Bo selvästi lasketaan pakolaiseksi.

torstai 5. tammikuuta 2017

Kuinka tulla varjometsästäjäksi? The Shadowhunter's Codex

Cassandra Clare ja Joshua Lewis: The Shadowhunter's Codex. Walker Books, 2013. S. 264

Pari kiireisempää päivää ovat taas pitäneet minua otteessaan, mutta tämän postauksen julkaisuajankohta sattui silti harvinaisen sopivasti: tiistaina nimittäin käynnistyi Netflixissä Shdowhunters-tv-sarjan toinen tuotantokausi.

The Shadowhunter's Codex on opaskirja uusille varjometsästäjille. Se on esittely varjomaailmaan, ja käy läpi lyhyesti varjometsästäjien historian, toimintatavat, demonit, eri alamaailman olennot sekä tietenkin enkelit. Koska Codex on tarkoitettu oppikirjaksi, on jokaisen osion lopussa kysymyksiä ja tehtäviä kirjan omistajalle. Tämän kyseisen, maallikoillekin julkaistun kappaleen omisti Clary Fray ja hänen kanssaan merkintöjä pitkin sen sivuja ovat tehneet Simon Lewis ja Jace Mitäikinä. (Olen aivan liian laiska mennäkseni tarkistamaan, mitä sukunimeä Jace tässä kirjassa käyttää.)

Codex on varsin mielenkiintoinen ja kompakti paketti varjometsästäjien maailmasta ja asioista. Se on mielenkiintoisesti ja hauskan persoonallisesti kirjoitettu, vaikka parasta tietenkin ovat Claryn ja kumppaneiden sivuhuomautukset. Myös Claryn eli Cassandra Jeanin piirrokset pitkin poikin sivuja ovat upeita.

Itselleni ehkä kiinnostavimpia kohtia kirjasta olivat ne, jotka kertasivat varjometsästäjien historiaa aina Jonathan Shadowhunterista alkaen ja lähes nykypäivään saakka. Opin myös uusia asioita demoneista ja alamaailmalaisista. Kirja on mukavan helppo ja nopealukuinen, eli jos haluaisit tutustua Cassandra Claren luomaan maailmaan tarkemmin, tämä on kelpo paikka aloittaa! Kuitenkin vasta, kun olet lukenut Varjojen kaupungit vähintään Lasikaupunkiin asti - muuten spoilaannut.

Se ei ole romaani. En osaa antaa sille tähtiä. Tyytykää tiivistettyyn sanalliseen arvioon ihan hauska.