Sain aikaiseksi vähän lisää

Selvästi eilinen inspiraationi pätee edelleen. Erinomaista. Jos eilisillä kirjoilla olikin jokin, edes etäinen, yhteys toisiinsa, niin tämän postauksen kirjoilla ei sitten ole. Ihan vain varoituksen sanana.

Tämä suuri, tunnettu ja kuuluisa kirja oli tietysti luettava jossain vaiheessa, ja päädyin lukemaan sen, kun soitin kriisissä Libertélle Suomalaisesta kirjakaupasta - ostanko Divergentin, The Fault In Our Starsin vai City of Heavenly Firen. Miettikää nyt itsekin, millainen ratkaisu minulla oli käsissäni. Yhdessä asiaa pohdittuamme päädyin kuitenkin tähän kirjaan, ja väittäisin ratkaisun olleen oikein kelpo.

Tulevaisuuden yhdyskunnassa ihmiset on jaettu viiten eri luokkaan: Vaatimattomiin (Abnegation), Sopuisiin (Amity), Uskaliaisiin (Dauntless), Teräviin (Erudite) ja Rehteihin (Candor). 16-vuotiaana jokainen osallistuu soveltuvuustestiin, joka ratkaisee, mihin luokkaan kukin sopii parhaiten, mutta Trisin soveltuvuustestin tulokset ovat epäselvät. Se on huono asia. Se tarkoittaa, että hän on vaarassa - ei ole selvää, miksi, mutta asiasta ei saa puhua kenellekään. Hänen on valittava vanhan luokkansa eli vaatimattomien ja kahden muun vaihtoehdon välillä. Trisin valinta yllättää lopulta jopa hänet itsensä ja saattaa hänet täydellisen uudenlaiseen tilanteeseen elämässään.

Divergent on todella vauhdikas ja koukuttava kirja - kun sen kerran aloittaa, sitä on vaikea laskea käsistään. Tris on erikoinen päähenkilö, hitusen ärsyttävä mutta kovin inhimillinen ja häntä on helppo ymmärtää. Kirjasta syntyvät mielikuvat ovat todella selkeitä ja tarinaa on helppo seurata. (En oikein tiedä, mitä sanoisin. Näkyykö se?) Tämä taitaa jäädä aika lyhyeksi arvosteluksi... Myös hahmot, muutkin kuin Tris, olivat moniulotteisia ja kiinnostavia. Itse pidin Divergentistä, vaikka olen lukenut parempiakin kirjoja. Tarina oli kuitenkin vetävä ja huolellisesti suunniteltu, joten enköhän lue jatko-osatkin jossain vaiheessa.  Joku näissä dystopioissa nyt vaan on, joka viehättää minua. Niin ja pakko vielä sanoa että pidin Fourista ihan hirväesti vaikkei hän todellakaan ole mikään ihannemieheni.

Kolme ja puoli tähteä
Veronica Roth: Divergent. HarperCollins Publishers, 2011. S. 487

Salla Simukan suomalaisittain kuuluisa Punainen kuin veri oli hämmentävän... arkinen kirja. Ei sillä,
että jokaisen teinitytön elämään kuuluisi huumekauppiaiden kohteeksi joutumista tai verisiä rahasäkkejä, mutta luulen, että odotin jotenkin enemmän. Odotin pelottavampaa, epätavallisempaa ja kaikin puolin vähemmän normaalia elämää muistuttavaa. Mutta toisaalta, jos kirjoitetaan ilmaisutaidon lukioita käyvistä teineistä ja kuvaus oli minusta arkista, voidaan olettaa kirjailijan onnistuneen. Hahmot olivat juuri sellaisia, kuin ikäiseni ihmiset ovat, ja lopussa kirja kieltämättä onnistui muuttumaan hyvin oudoksi ja epätavalliseksi, ehkä hieman pelottavaksikin. Rakastin juhlakohtauksen tarkkoja kuvauksia erilaisista huoneista, se kuulosti niin hienolta...

Verrattuna teinien lukioelämään ja vahingossa rikoksiin sotkeutumiseen, kirjan toinen puoli ei ollut lainkaan samaistuttava, ei hirveän kiinnostava ja jopa hitusen epäuskottava. Pitkähköjä pätkiä kirjasta käsitellään aikuisten ihmisten suhdekiemuroita ja huumekauppiaiden elämää ja toimia. Se ei ole lähellä minun elämääni ja tuntuu siksi epäuskottavalta, että minun on hyvin vaikea uskoa kirjailijan tietävän oikeasti, millaista venäläisen tai virolaisen huumediilerin elämä Suomessa on. Osaksi tämän takia ja osaksi siksi, miten erilainen odotin kirjan olevan, minulle jäi vähän sellainen olo, kuin olisin lukenut esiteineille suunnatun kirjan (mitä tämä ei ollut, mutta samanlainen olo minulle jäi). Tiedättehän, sellainen tylsä pettymys? Vaikka pidin kirjasta ja se oli koukuttava, se ei täyttänyt odotuksiani.

Kerronta oli todella sujuvaa ja dialogi hauskaa. Edelleen pisteitä uskottavista teinihahmoista ja relistisista osuuksista.

Kolme ja puoli tähteä
Salla Simukka: Punainen kuin veri. Tammi, 2013. S. 265

Sain Hannele Päiviön Tuulen kutsun 18-vuotissyntymäpäivälahjaksi kummeiltani, perulaista käsityötä olevan punaisen ristikorun ohella.

Tuulen kutsu on eräänlainen aforismikirja. Se sisältää Raamatunsäkeitä, mietelauseita, pieniä tarinoita, sananlaskuja ja viisaiden ihmisten sanomia asioita. Olen lukenut kirjan kerran läpi, vaikkei se oikeastaan ole kirja, jota luetaan läpi, vaan kirja, josta etsitään jotain tilanteeseen tai mielialaan sopivaa, ja jonka ääreen sen jälkeen juututaan. Minulla on tunne, että näin tulee myöhemmin käymään, sillä kun nyt luin tämän kirjan, se nostatti hymyn kasvoilleni ja monet sen sisältämät asiat koskettivat minua. Kokonaisuutena luulen kirjan tulevan isommaksi osaksi elämääni joskus hiukan myöhemmin - nyt se ei ole vielä aivan ajankohtainen, mutta tunteeni sanoo, ettei siihen pitkä aika ole. Siksi onkin hyvä tietää, että minulla on tämä kirja valmiiksi omana.

Tämä kirja ei ole tähditettävää materiaalia.
Hannele Päiviö: Tuulen kutsu. LK-kirjat, 2013. S. 61.

Viimeinkin sain aikaiseksi

Olen nyt inspiroitunut kirjoittamaan viime aikoina lukemistani kirjoista, joista tosin kaikki eivät enää ole niin kovin viimeaikaisia. Mennään nyt tällä innolla kuitenkin niin pitkälle kuin se kantaa.

Olen täysin unohtanut arvostella tämän keväällä ostamani ja lukemani kirjan. Nyt on siis aika.

Robert Galbraithin eli J. K. Rowlingin kirjoittama Käen kutsu on nykyajan Lontooseen sijoittuva dekkari, jonka alussa kaunis ja kuuluisa nuori mallityttö kuolee pudottuaan alas parvekkeeltaan. Tapaus todetaan itsemurhaksi, mutta tytön veli ei ole vakuuttunut ja ottaa yhteyttä rahaongelmissa olevaan, juuri uuden sihteerin saaneeseen yksityisetsivä Cormoran Strikeen. Stirke on Afganistanin sodan vetaraani ja hänen oma henkilökohtainen elämänsäkin on solmussa, mutta mallin kuoleman selvittämisessä on pelissä paljon rahaa. Niinpä hän hyväksyy keikan ja ryhtyy uusi sihteerinsä apunaan tutkimaan kuolinyön olosuhteita.

Kirja on vetävä ja realistinen kuvaus Lontoosta, ihmisistä ja sotkuisesta vyyhdestä asioita, jotka joskus muodostivat jonkun elämän. Hahmot ovat todella sympaattisia ja samaistuttavia ja heidän henkilökohtainen elämänsä on kiedottu taitavasti murhan selvittämisen lomaan, niin ettei se tunnu pitkästyttävältä tai asiasta pois johtavalta. Uhrin elämää setvitään perusteellisesti, ja lukijasta tuntuu, kuin hän olisi lopulta tutustunut jopa kuolleeseen tyttöön, jonka luksuselämän ympärillä pyöri paljon huhuja - sekä todenmukaisia että valheellisia.

Käen kutsussa on sopiva tahti, se ei vyöry eteenpäin muttei myöskään hidastele. Ainakin Lontoossa vierailleen on helppo kuvitella paikat, joissa Strike sihteereineen vierailee, ja muutoinkin tarkka taustatyö antaa ammattimaisen ja uskottavavan vaikutelman. Ja vaikka aiheet, joita kirja käsittelee, ovat raskaita, se on kirjoitettu sopivalla pilkkeellä silmäkulmassa, niin ettei se ole kovin raskasta luettavaa.

Jatkoa odotellessa:)

Neljä ja puoli tähteä
Robert Galbraith: Käen kutsu. Otava, 2013. S. 463. Alkuperäisteos julkaistu englanniksi samana vuonna nimellä The Cuckoo's Calling.

Claire Merlen The Glimpse oli tulosta alkukesän kirjastoreissulta. Se ei aivan täyttänyt odotuksia.

Ana elää tulevaisuuden maailmassa, jossa ihmiset on luokiteltu puhtaisiin ja hulluihin heidän dna:ssaan kantamiensa geenien perusteella. Puhtaat asuvat yhteisöissä ja hullut kaupungissa, eivätkä juuri ole tekemisissä toistensa kanssa. Ana on puhtaan perheen lapsi, puhdas itsekin - tai näin hän kuvittelee, kunnes saa tietää, että hänen puhtaustestissään oli ollut virhe, ja hän onkin itse asiassa hullu. Anan elämä kääntyy päälaelleen, mutta hän saa armonaikaa ja ehdot: jos hän sitoutuu poikaan, johon oli ollut sitoutumassa ennen virheen paljastumista, ennen kuin hän täyttää 18, hän saa jäädä yhteisöön kunnes mielisairauden oireet puhkeavat. Mutta kihlajaisiltana Jasper katoaa, ja Anan on selvitettävä miksi.

Idea oli hyvä. Teksti oli toimivaa. Juonessa oli paljon kiinnostavia elementtejä - ehkä jopa hiukan liikaa. Varsinainen ongelma oli kuitenkin se, että juoni eteni hitaasti kuin tervassa kävellen, enkä edes tiedä, miten se eoli mahdollista, kun koko ajan tuntui tapahtuvan jotain, mutta silti kirja eteni loppuun asti tuskastuttavan hitaasti. Ehkä siihen vaikutti juuri mainitsemani, että juonessa oli jopa niin paljon elementtejä, että jokaisesta kiinni pitäminen ja kaiken päivittäminen esti kokonaiskuvaa edistymästä. Vietin lähes koko kirjan odottaen, milloin se alkaa. Lopulta minulle selvisi, ettei se muuttuisi tästä, mutta minun oli silti pakko lukea se loppuun, sillä kaikki nämä juonen elementit olivat yksittäisinä niin koukuttavia, että minun piti saada tietää, mitä tapahtuu. Hahmot olivat kivoja, joskin hieman kliseisiä, ja kuten sanottu, idea oli hyvä, toteutus vain ei oikein toiminut.

Kaksi ja puoli tähteä
Claire Merle: The Glimpse. Faber and Faber, 2012. S. 411

Esittelin tämän kirjan lyhyesti lempi nuorten aikuisten kirja -osiossa, jos en aivan väärin muista, mutta kertaus on opintojen äiti.

Mikeyn sisko ei uskalla lähteä ulos talosta. Hän istuu kotona, ei käy koulussa eikä tapaa kavereitaan, sillä hän ei uskalla kohdata maailmaa. Hänet on raiskattu, ja hän on lukinnut itsensä sisälle. Mikey on epätoivoinen ja raivoissaan. Ellien veli taas pääsee vankilasta kotiin odottamaan edessä kummittelevaa syytetyn kuulemistilaisuutta. Köyhän perheen huorahtava tytär syyttää häntä raiskauksesta, mutta eihän Tom olisi ikimaailmassa voinut tehdä mitään sellaista. Hänhän on Ellien oma, rakas ja huolehtiva veli. Kun Mikey päättää tappaa Tomin ja törmää yrityksineen toistuvasti Ellieen, heidän maailmansa eivät sulaudu yhteen - ne pikemminkin romahtavat toistensa lomaan.

The Glimpsen jälkeen You Against Me oli todella miellyttävä kokemus. Aihe oli raskas, mutta hahmot todella ihania ja realistisia, ja Mikeyn ja Ellien tilanteet tuntuivat todella koskettavilta ja omilta. Kirjassa ei mässäilty yksityiskohdilla tai ahdistuksella, vaan tyydyttiin siihen, miten asiat olivat. Se myös pani todella ajattelemaan vaikeita elämäntilanteita ja valon löytämistä pimeimmistäkin nurkista. Ihanan mustaa tilannekomiikkaa, täydellisen onnen hetkiä, kapinallisia päätöksiä ja elämän päähän potkimaksi joutumista oli juuri sopivassa suhteessa, niin että kirjasta muodostui rakastettava ja aito lukukokemus, jonka pariin palannen vielä joskus. Suunnittelen myös lukevani kirjailijan aiemman teoksen Ennen kuin kuolen (Before I die) kunhan vain joskus ehdin.

You Against Me on todella, todella hyvä kirja. Pidät siitä varmasti.

Viisi tähteä.
Jenny Downham: You Against Me. David Fickiling, 2011. S. 412.

Tämä oli kolmas kirja, jonka lainasin samalla kerralla kuin kaksi edellistä. Ulkopuolelta se näytti vähän tyhmältä mutta viihdyttävältä, mutta yllätyin positiivisesti. Ei se ollutkaan tyhmä.

Jennan paras ystävä kuolee auto-onnettomuudessa, joka jättää myös Jennaan ikuisen arven: se kulkee hänen kasvojensa poikki ja on suuri, violetti, ja näkyvä. Pikkukaupungin asukkaana Jennan ei tarvitse paljon näyttäytyä ihmisille, mutta joskus kohtalo päättää toisin... kohtalo voi esiintyä myös koirasi muodossa. Kun Jennan koira juoksee venettään puhdistavan, komean ja tuntemattoman pojan luokse, eikä suostu tulemaan takaisin, on Jennan pakko paljastaa kasvonsa tälle. He törmäävät uudestaan... ja uudestaan, ja Jenna saa huomata, etteivät kaikki välitäkään, vaikka hänen kasvoissaan on iso, ruma arpi.

Kirjaa kerrotaan vuoron perään Jennan ja Ryanin näkökulmista. Itse pidin lähtökohtaisesti enemmän Ryanin osuuksista, sillä hänen elämänsä veneen asukkinsa kahdestaan äitinsä kanssa on paljon kiinnostavampi, eikä hän ole niin raivostuttavan ulkonäkökeskeinen kuin Jenna. Ryan tietää, ettei toista voi määritellä jonkun yhden piirteen vuoksi, ja minä arvostan sitä.

Skin Deepin juoni on monitahoinen ja paikoin yllättävä ja se pysyy kiinnostavana läpi kirjan. Kuvailu on tarkkaa ja syntyneet kuvat jäävät vahvoina mieleen. Kirjassa on paljon huumoria ja yleistä lämminhenkisyyttä, mikä tekee siitä ikään kuin miellyttävän turvasataman. Onnellinen loppu oli ehkä hiukan liiankin imelä, mutta kai se on sallittava... sen verran rankkoja juttuja hahmot käyvät kirjan aikana läpi.

Erinomainen esimerkki nykynuortenkirjallisuudesta, kuten myös edellinen kirja. Jos kaipaat jotain realistista mutta ei liikaa omaa elämääsi muistuttavaa, ovat nämä kaksi brittikirjaa erittäin hyvä valinta.

Neljä tähteä.
Laura Jarratt: Skin Deep. Electric Monkey, 2012. S. 376.


No, sainpas listalta ruksittua kirjoja, vaikka lista jäi edelleen huolestuttavan pitkäksi. Toivottavasti saan uuden tämänkaltaisen inspiraation lähiaikoina. Loppuun voin vielä sanoa, että olen lukenut myös Fruits Basketin osat 8-11, joskaan en muista niistä enää riittävästi että voisin kirjoittaa minkäänlaista järkevää arvostelua tai edes selostusta. Kauhean kiva sarja on.

Joooo!! ...Ei sittenkään.

Olin ajatellut postata myös tämän sarjan kolme viimeistä osaa samassa, mutta kun kuudes osa ei ole vielä edes käsissäni, niin päädyin tällaiseen ratkaisuun. Kuudes osa tulee kun tulee. (Odotan kauhunsekaisella innolla.)

Itse pidin Langenneiden enkelten kaupungista. Se oli mukavan rauhallinen kolmannen osan action-riehunnan jälkeen, vaikka Clary tietysti oli edelleen kamalan ärsyttävä: mitään ei voi ajatella ennen kuin ryntää suin päin tekemään typeryyksiä! Kaikilla on myös jonkin sortin parisuhdekriisi tässä kirjassa - kirjaimellisesti, kaikilla!!! Raivostuttavaa. Jace leikkii Twilightin Edward Cullenin kauan sitten kadonnutta kaksoisveljeä, Simon taspainoilee kahden tulen välissä, se yksi romanssi saa epämiellyttäviä käänteitä kun eräs hahmojen vanha tuttu työntää lusikkansa soppaan, jopa aikuiset käyvät läpi suhteidensa luurankoja... huoh.

Vaikuttaa siltä, että Simon ja Magnus ovat ainoat henkilöt koko tässä saakelin sarjassa, joilla on vähääkään järkeä päässään. Kuolleet demonivauvat, kummallinen lahko sekä erinäiset muut ilmestymiset saavat ihmiset ryntäilemään ympäriinsä kertomatta toisilleen asioista, mistä tietenkin seuraa ikävyyksiä. Kirja alkaa rauhassa, mutta tapahtumien tahti kiihtyy loppua kohti ja seuraavaa osaa silmällä pitäen kirja loppuu koukuttavasti. Välissä sitä tulee silti ajatelleeksi, etteikö olisi kannattanut vähän taas harkita ennen kuin tekee huonoja päätöksiä, sillä niitä tehdään paljon. Tuntui siltä, että trilogiassa hahmoilla oli vielä ihan oikeita ongelmia, mutta nyt he vain keksivät ongelmia ihan ongelmien ilosta.

Neljäs osa on hauska, vaikka ärsyttävä, mutta sellaisella rakastettavalla tavalla. Se on kuitenkin vähän "pakkojatkoa", sillä trilogia loppuu todella hyvin eikä välttämättä tarvitsisi jatkoa. Tässä osassa tunnutaan myös tiivistävän sarjan keskeiset motiivit eli toistuvat, hallitsevat asiat: 1) huonot ja harkitsemattomat päätökset, 2) Claryn ja Jacen: "Päästään jo asiaan! ...Eikä päästäkään", mihin myös postauksen otsikossa viitataan, (kirjat lukeneet tietävät kyllä, mistä on kyse) ja 3) Libertén sanoin: "Varjojen kaupungit: kirjasarja, jossa tehdään vain huonoja valintoja ilman minkäänlaisia faktoja tai edes hetken harkintaa ja sitten mennään itkemään Magnukselle kuinka universumissa on jotain vikaa." Magnuksen tehtävä on siis korjata kaikki typerien varjometsästäjien tekemät typerät virheet.

Tämä sekava kirjoitus taitaa saattaa Langenneiden enkelten kaupungin jokseenkin huonoon valoon, mutta ei se oikeasti niin kamala ole, tästä sarjasta on vain niin helppo valittaa. Jos tykkäät sarjasta, kyllä tämä kannattaa lukea. Itse tosiaankin pidin varsinkin rauhallisesta ja lämmintunnelmaisesta alkupuolesta. Täytyy vielä sanoa, että yksi parhaista asioista tässä kirjassa on se, että Magnuksesta tulee kertoja! Hurratkaa!

Jos ei ole ruumista, älä ikinä usko pahiksen kuolleen.

Kolme ja puoli tähteä.
Cassandra Clare: Langenneiden enkelten kaupunki. Varjojen kaupungit 4. Otava, 2012. S. 398. Alkuperäisteos julkaistu englanniksi nimellä City of Fallen Angels. THE MORTAL INSTRUMENTS Book Four vuonna 2011.

Varoitus: Tämä kirja aiheuttaa vakavaa halua hakata päätä seinään. Tai kenties kyseista kirjaa pöytään. Välillä tahdoin myös repiä sen kappaleiksi, mutta en uskaltanut, koska se ei ollut omani.

Kadotettujen sielujen kaupunki jatkaa Varjojen kaupunkien tasaisen hyvää linjaa. Henkilöiden väliset suhteet mutkistuvat ja mutkistuvat, he tekevät ennätyksellisen vähän mutta ennätyksellisen huonoja päätöksiä ja monista paljastuu täysin uusia puolia. Seikkailu jatkuu tällä kertaa kahdella mantereella: kotona tutussa New Yorkissa sekä lukuisissa Euroopan kaupungeissa. Loppua kohden tilanne muuttuu tälle sarjalle suorastaan poikkeuksellisen uhkaavaksi, mutta sitä ennen täytyy toki ehtiä purra hampaansa yhteen lukuisien "Joo! ...Ei sittenkään" -tilanteiden merkeissä sekä nauttia sen yhden romanssin uusista, sekä kutkuttavista että pelottavista käänteistä. Näiden kahden lisäksi lähes kaikilla muillakin hahmoilla on romanssi. Luojan kiitos se ei enää, ainakaan enimmäkseen, ole kriisissä. Sen silti sanon, että elämänne olisi niin paljon helpompaa, jos opettelisitte keskustelemaan asioistanne! Salaaminen ja itsekseen angstaaminen ei ole koskaan ennenkään johtanut hyviin lopputuloksiin! Oikeasti, rakkaat. Huoh.

Kuten tavallista, huumori on jatkuvaa eikä sen taso ole laskenut. Tämä kirja ei ole hidastempoinen, vaan palaa ennemminkin kolmannen osan tunnelmaan, mutta se ei haittaa. Kohtalaisesta paksuudestaan huolimatta kirja edistyy nopeasti.

On myös mahdollista, että kansi sanoo jotain sisällön laadusta kaikista valveutuneimmille lukijoille.

Ei pahemmin valittamista. Ehkä se johtuu siitä, etten muista enää... mutta ilman muuta tämä kannattaa lukea nelosen jatkoksi, jos on jo niin pitkälle päässyt. Vielä toinen varoitus: Loppu on outo. Ja osin myös kamala.

Neljä tähteä.
Cassandra Clare: Kadotettujen sielujen kaupunki. Varjojen kaupungit 5. Otava, 2013. S. 488. Alkuperäisteos julkaistu englanniksi nimellä City of Lost Souls. THE MORTAL INSTRUMENTS Book Five vuonna 2012.

Äikkä kasin masennuskirja

Käsittelen tämän nyt lyhyesti, jos sopii. Energia ei riitä enempään.

Ylioppilaskirjoituksiin valmistavalla kurssilla luimme siis Reko ja Tina Lundánin kirjan Viikkoja, kuukausia. Se kertoo perheestä, jonka isällä todetaan aivokasvain ja elinaikaa annetaan lopulta viikkoja, kuukausia. Kirja perustuu Lundánien omiin päiväkirjamerkintöihin Rekon sairauden ajalta - hän ilmeisesti kuoli pian kirjan ilmestymisen jälkeen. Vaikka teos ilmoittaa olevansa romaani, sitä on vaikea käsitellä fiktiona.

Viikkoja, kuukausia on todella koskettava, inhimillinen ja miellyttävän nopealukuinen teos. Postauksen otsikko juontaa juurensa siitä, miten ajattelin kirjasta ennen kuin sain sen aloitettua, sillä eihän se lopulta ollut lainkaan niin masentava. Se oli toki surullinen, mutta myös ärsyttävä, liikuttava, jollain tavalla lohdullinenkin ja tietenkin, kuten jo sanoin, kovin inhimillinen. Aki ja Minna, joiden päiväkirjamerkinnöistä teos koostuu, ovat ihmisiä kovan paineen alla, heillä on kaksi tytärtä ja aivokasvain, mutta elämä jatkuu. Sen huomaavat niin kirjan henkilöt kuin lukijakin.

Symppasin ehdottomasti pariskunnan tyttäriä. He olivat ihanan normaaleja lapsia, vähän rasittavia, mutta niin kovin aitoja. Aikuiset sen sijaan raastoivat hermojani useaan otteeseen, vaan sellaistahan se on. Ei kukaan ole uhrautuva enkeli tuollaisessa tilanteessa.

Olin yllättynyt siitä, miten kiva tämä kirja lopulta oli. Olin yllättynyt myös siitä, että minusta tässä oli vain yksi itketyskohta, vaikka kaikki sanoivat, että itket sitten läpi koko kirjan. Minä tosiaankin taisin ennemmin hakata päätä seinään.

Kolme ja puoli tähteä.
Reko ja Tina Lundán: Viikkoja, kuukausia. WSOY, 2006. S. 184.


Vielä piti sanomani näiden koulussa luettujen kirjojen yhteydessä, että luin viidennen jakson koeviikolle psykologian viitoskurssin kirjan Mielen maailma 5 ja historian kakkoskurssin kirjan Kaikkien aikojen hisoria 2. Eurooppalainen ihminen.

Toukokuu: Valistus

Olen järkyttävän paljon myöhässä, tiedän sen. Anteeksi. Voisin luovuttaa kootut selitykset, mutta tuskin te niistä paljon kostuisitte - parempi mennä suoraan asiaan.

Valistus, eli järjen valon aikakausi. Gulliverin retket muistuttaa jo nykyaikaista kaunokirjaa kerrontatyyliltään, joskin on hidastempoisempi ja kieli on vaikeatajuisempaa. Lauseet ovat hirvittävän pitkiä ja rönsyileviä ja jotkin sanavalinnat vähintäänkin mielenkiintoisia - puhumattakaan erilaisista mittayksiköistä, joita 1700-luvun englantilainen käyttää sujuvasti.

Gulliverin retket ei ole mikään lastenkirja. Sen voi halutessaan lukea seikkailukertomuksena, mutta silloin menettää paljon, sillä todellisuudessa kirja on viiltävä poliittinen ja yhteiskunnallinen satiiri, jossa ei säästellä ketään. Piikkejä lentää suuntaan jos toiseenkin, ja kun niitä oppii huomaamaan, saa tuntea itsensä älykkääksi. Se on kivaa :) Lukijaa on myös autettu liittämällä kirjan loppuun selitykset, joissa nostetaan esiin juuri tämänkaltaiset huomioitavat seikat, sekä joitakin muita kirjan kirjoittamiseen liittyviä asioita, kuten mistä johonkin kohtaan on saatu vaikutteita.

Kirja jakaantuu prologiin ja neljään osaan. Prologissa on Julkaisijalta lukijalle, joka on "Gulliverin serkun" kirjoittama kirje (hän on leikisti julkaissut kirjan) sekä Gulliverin tuohtunut vastaus kirjeeseen. Prologi ei ole pitkä ja suosittelen lukemaan sen, sillä se on myös hauska ja toki osa kirjaa. Se saattaa kuitenkin aueta paremmin vasta kirjan lukemisen jälkeen. Sitten seuraavat matkat, joita on neljä.

Ensimmäinen ja varmaankin kuuluisin Gulliverin matkoista on Matka Lilliputiin. Kuuden tuuman eli 15 cm korkuisten ihmisten maahan saavuttuaan Gulliverista tulee ensin vanki, sittemmin yksi valtakunnan tärkeimmistä henkilöistä. Toinen osa on Matka Brobdingnagiin, jättiläisten maahan. Täällä Gulliver saa kokea miltä lilliputilaisista tuntui hänen seurassaan. Kolmanneksi tulee Matka Laputaan, Balbinarbiin, Glubbdubdribiin, Luggnaggiin ja Japaniin. Täällä hän tapaa aivan uusia ihmeitä, kuten lentävän saaren, kuolemattomia ihmisiä ja Suunnittelijoiden Akatemian. Neljäs ja viimeinen osa on Matka Houyhnhnmien maahan. Siellä hän tutustuu kahteen hyvin erilaiseen kansaan, houyhnhnmeihin ja yahoo-heimoon, jotka asuttavat samaa saarta ja vaikuttavat hämmentävästi tutuilta.

Kaikissa osissa Gulliver kertoo maan asukkaista, tavoista, kasvatuslaitoksesta, ruoasta ja mistä ikinä nyt voikaan kertoa. Nämä olivat mielestäni ehkä kirjan parasta antia. Hän myös keskustelee isäntiensä kanssa ja kertoo Euroopan tavoista ja elämästä - täältä varsinkin tulee niitä teräviä huomioita ja piikkejä omien suuntaan, ja hyvä onkin, koska muuten näiden osuuksien lukeminen saattaisi olla melko puuduttavaa. Huvittavia, toistuvia piirteitä kirjassa on myös: Myrsky on yleensä syynä siihen, että Gulliver päätyy uuteen paikkaan. Uudet kansat ovat aina kovin armollisia ja uteliaita häntä kohtaan. Gulliver oppii vauhdilla maan kielen ja muut hämmästelevät, että hän osaa puhua. Hän tapaa hallitsijan tai muun korkea-arvoisen henkilön (yleensä hallitsijan) ja viettää tämän kanssa runsaasti aikaa. Gulliver pääsee suosioon, mutta on lopulta jostain syystä pakotettu lähtemään. Kotiin palatessaan hän toteaa, ettei lähde enää ikinä pois perheensä luota, vaan jää loppuiäkseen Englantiin. Jonkin ajan kuluttua hän kuitenkin lähtee taas.

Viimeinen osa on siitä virkistävä, ettei se toista aivan jokaista näistä ylläluetelluista piirteistä. Se on muutekin erilainen ja kiinnostava. Lisäksi täytyy vielä todeta, että Gulliver on hirveä ihminen - kuten sanoin, hän aina palatessaan perheensä luo sanoo jäävänsä sinne, mutta lähtee kuitenkin pian jälleen. Hän viipyy jokaisella matkallaan vuosikausia ja suunnittelee useaan otteeseen jäävänsä johonkin paikkaan loppuiäkseen, jättäen perheensä siihen uskoon, että on kuollut. Kerran hän jopa lähtee ja jättää raskaana olevan vaimonsa kotiin. Raskaana! Ja jostain ihmeellisestä syystä, jota en voi käsittää, perhe aina ottaa hänet iloiten vastaan. Minä ainakin sylkisin mokoman paskiaisen päälle, sitä ennen käytettyäni hyödyksi tilaisuuden ja mentyäni naimisiin jonkun paremman miehen kanssa sen varjolla, että uskoin edellisen kuolleen. Harmi ettei Gullverin vaimo ymmärtänyt omaa parastaan.

Gulliverin retket on valitettavan hidaslukuinen, mutta kiinnostava ajankuva ja yllättävä ajankohtainen yhä edelleen. Haluaisin näin Suomen uuden pääministerin myötä jakaa teidän kanssanne erään otteen, jossa Gulliver selostaa, millainen henkilö on pääministeri.
"Minä selitin hänelle, että pää- eli valtioministeri, henkilö, jota nyt kävin kuvailemaan, oli olento, joka ei tuntenut iloa eikä murhetta, ei rakkautta eikä vihaa, ei sääliä eikä kiukkua, ei ainakaan osoittanut mitään muita intohimoja kuin kiihkeätä rikkauden, vallan ja arvonimien halua. Hän käyttelee sanojansa kaikkiin mahdollisiin tarkoituksiin, mutta ei milloinkaan oman mielensä ilmaisemiseen. Hän ei puhu koskaan totta, ellei otaksu teidän uskovan sitä valheeksi, eikä valhetta, ellei halua teidän uskovan sitä todeksi. Ne henkilöt, joita hän takakäteen pahimmin panettelee, pääsevät varmimmin ylenemään, ja jos hän alkaa ylistää teitä toisillenne tai itsellenne, olette siitä päivästä lähtien hukassa. Pahin, mitä voitte häneltä saada, on lupaus, varsinkin valalla vahvistettu. Niin tapahduttua jokainen viisas mies vetäytyy heti syrjään ja heittää kaiken toivon."

Jonahtan Swift: Gulliverin retket. Tammi, 1999. Ensimmäinen suomenkielinen painos 1953. Alkuperäisteos julkaistu englanniksi nimellä Travels into Several Remote Nations of the World in four Parts by Lemuel Gulliver, first Surgeon and then Captain of Several Ships vuonna 1726.

Vallan kahvassa

Helei rakkaat! Päätin olla hyvä ihminen ja kirjoittaa teille! Ei, vaan oikeasti minulla ei ole mitään muuta tekemistä. Karu on totuus. Joka tapauksessa, olkaa onnellisia. Olen saanut kirjoja luettua:)



George R. R. Martinin Valtaistuinpeli eli kuuluisa Game of Thrones. Olen katsonut tv-sarjan kolme ensimmäistä kautta (nyt joku kiljaisee, että neloskausi pyörii jo. No pyöriihän se, mutta vain maksukanavilla. Meillä ei ole sellaisia.) ja lukenut nyt tämän ensimmäisen osan. Olihan se... kokemus.

Valtaistuinpeli on valtava kirja, joka etenee hitaaaaasti. Siinä on kahdeksan kertojanäkökulmaa  (Jon, Eddard, Catelyn, Arya, Sansa, Bran,Tyrion ja Daenerys) sekä prologissa eräs yövartiolainen, ja kertoja on hän-muotoinen. Kaikki tapahtumat käsitellään jollain tasolla kaikkien päähenkilöiden näkökulmasta, mikä on toisaalta kiinnostavaa ja toisaalta syy kirjan hitaaseen edistymiseen. Siitä kuitenkin huomaa, että Martin on tottunut kirjoittamaan tv-käsikirjoituksia, sillä kirjan kyseinen aspekti toimii vallan mainiosti tv-sarjassa.

Kirja on täynnä erilaisia sivujuonia. Päätarina edistyy varsin hitaasti ja sekin jakaantuu kolmeen: Seitsemän kuningaskunnan tapahtumat, tapahtumat Muurilla ja Targaryenin perillisten elämä maanpaossa. Tarinat keskittyvät valtasuhteisiin, kuten nimikin sanoo: kuka hallitsee ketäkin ja millä oikeudella. Kirjassa ei myöskään ole paljon huumoria, lähinnä Tyrion Lannisterin kertojakohdissa ja sekin on hyvin ironista. Se on siis melkoisen raskaslukuinen; minulla tyssäsi jossain viidensadan sivun kohdalla ja vaihdoin Varjojen kaupunkeihin. Sain sitten hiljakseen tämänkin lopeteltua ja kyllä se mielestäni oli lukemisen arvoinen. Aion lukea jatko-osatkin jossain vaiheessa, mutta en ihan heti, sen verran tässä oli urakkaa.

Väkivaltaa ja seksiä toki oli, mutta ei ihan niin suuressa mittakaavassa kuin tv-sarjassa. Molemmista kuitenkin puhutaan hyvin estottomasti. Aluksi tuntui hassulta, kun kaikki hahmot ovat monta vuotta nuorempia kuin tv-sarjassa, mutta syy selvisi pian... HBO ei olisi ikinä saanut tehdä sarjastaan lapsipornoa (mm. Daenerys Targaryen on kolmetoista mennessään naimisiin reilusti itseän vanhemman miehen kanssa). Joffrey on vähintään yhtä kusipää kirjassa kuin tv:ssä, mutta Sansa ei mielestäni ollut kirjassa aivan yhtä ärsyttävä. Catelynin ja Eddardin osiot taas olivat monesti hämmästyttävän tylsiä ja niitä oli aivan liikaa.

Tässä vaiheessa en enää ala selostaa hämmentäviä ja monimutkaisia juonikuvioita. Kunnioitan kuitenkin Martinia siitä, että hän on saanut tällaisen määrän informaatioita pysymään kasassa ja hallinnoi pakettiaan taitavasti. Kaikki on paikoillaan. Perinteisen miekkafantasin ystävälle tämä kirja sopii kuin nyrkki silmään ja minäkin sen aivan mielikseni luin. Ymmärtäisin silti häntä, joka päättäisi jättää kesken.

Neljä tähteä.
George R. R. Martin: Valtaistuinpeli. Tulen ja jään laulu, osa 1. Kirjava, 2013. S. 746 (ilman liitteitä 725). Alkuperäisteos julkaistu englanniksi nimellä A Game of Thrones vuonna 1996 (ensimmäinen suomenkielinen painos 2003).



Kazuo Ishiguron Ole luonani aina oli toukokuun Kirja&Kakku-kirja. Se oli ihana.

Ole luonani aina sijoittuu vaihtoehtoiseen 80- ja 90-luvun Englantiin, jossa nuoria kasvatetaan sisäoppilaitoksessa erityisinä ja heitä kehotetaan varjelemaan ja suojelemaan itseään. Tämä johtuu siitä, että he ovat klooneja ja heitä kasvatetaan elinluovuttajiksi lääketieteen tarpeisiin. Kirjan kertoja on 31-vuotias Kathy H., jonka muistoista tarina kiertyy auki ja kuva tulee kokonaiseksi. Hän on toiminut 12 vuotta luovuttajatovereidensa valvojana, harvinaisen pitkään, mutta pian on hänenkin aikansa.

Kirja kuvailee todella koskettavasti ja aidosti hahmojen lapsuutta onnellisessa Hailshamissa, heidän siirtymistään sieltä Mökkeihin ja lopulta valvojiksi ja luovuttajiksi. Pinnalta se on vain tarina nuorista, joilla on edessään kamala kohtalo, mutta pinnan alla se herättää monia kysymyksiä.

Miksi kukaan ei kapinoi? Miksi sekä kloonit että tavalliset ihmiset hyväksyvät tämän mukisematta? Mitä kaikkea ihminen voi toiselle tehdä? Kuka lasketaan ihmiseksi, ja mitä merkitystä on sielulla? Kuka on vastuussa? Onko mitään tehtävissä? Ja sitten niitä ihan tavallisia ongelmia: miten kerron toiselle tunteistani, miten selviän ärsyttävän ystävän kanssa, mitä unelmoin elämältä... Kirjassa tuntuu olevan ikään kuin kaksi tasoa. Hahmojen arkipäivä ja se, kuinka he hyväksyvät oman kohtalonsa sitä kyseenalaistamatta ja toisaalta nykyihmisen lukuperspektiivi, jonka kautta herää paljon ajatuksia oikeasta ja väärästä, tunteista ja ihmissuhteista, tutusta ja tuntemattomasta.

Etenkin ihmissuhteet nousevat kirjassa merkittäviksi. Ruth käyttää monesti väärin valtaansa Kathyn parhaana ystävänä ja kolmikon Kathy, Ruth ja Tommy keskinäiset valtasuhteet ovat vaihtelevia ja monimutkaisia. Kukaan ei säästy kolhuilta. Kirjassa nousee paljon esiin se, kuinka ihmissuhteiden tuomaa valta-asetelmaa voi käyttää verrattuna siihen, miten sitä pitäisi käyttää.

Kirjan tunnelma oli todella erilainen kuin mitä olin odottanut, mutta hyvällä tavalla. Kathy kertoo asioista eläytyen muistoihinsa, mutta pohjalla on aina nostagisoinnin lämmin sävy, jopa järkyttävissä kohtauksissa. Hän ei ole katkera tai edes ihmettele - hän vain kertoo. Minun oli helppo samaistua ja astua sisälle tarinaan, mutta Kirjassa&Kakussa puhuimme myös siitä, kuinka melko ulkokohtainen kerronta voi vieraannuttaa lukijan kirjasta, niin ettei hän koe tapahtumia "omikseen". Minulle ei tosin käynyt näin.

Minusta Ole luonani aina oli alusta loppuun hyvä ja kiinnostava ja ihana. Olen kuullut paljon hyvää myös elokuvasta, mutta en tiedä voinko katsoa sitä, sillä kuvittelin koko ajan tuossa leffakannessa olevan, ruskeatukkaisen tytön Kathyksi ja vaaleatukkaisen Ruthiksi, mutta ilmeisesti asia olikin toisin päin. En ehkä selviäisi siitä, vaikka eivät hahmot minun päässäni aivan noilta näytäkään. Tarpeeksi paljon.

Suosittelen. Kirja on surullinen, mutta myös lohdullinen. Se on hauska, koskettava ja erilainen. Saanen myös huomauttaa, että tyylilajia kuvaava sana on dystopia, ei antiutopia, kuten takakannen Suomen Kuvalehden arvostelussa sanotaan.

Lue se.

Neljä ja puoli tähteä.
Kazuo Ishiguro: Ole luonani aina. Tammi, 2011. S. 394. Alkuperäisteos julkaistu englanniksi nimellä Never Let Me Go vuonna 2005, ensimmäinen suomenkielinen painos myös vuonna 2005.

Kolmen kirjan kimppa: Varjojen kaupungit 1-3

Täytyy heti alkuun sanoa, että minusta tämä järjestely on vähän hämmentävä. Tai siis, ymmärrän, että trilogioita julkaistaan "kaikki yksissä kansissa"-painoksina, mutta että sellaisen sarjan kolme ensimmäistä osaa, joka ei lopu kolmanteen osaan? En valita, ostinhan sen itse, mutta... tuntuu vain oudolta. Olin kuitenkin halunnut lukea kyseiset kirjat jo suhteellisen pitkään, joten tässä sain kätevästi kolme ensimmäistä osaa ja vielä halvemmalla kuin olisin ne saanut yksittäisinä.

Seuraavasta on siis kyse:

Pahoittelen kuvan huonolaatuisuutta, se oli paras jonka löysin ja halusin sen välttämättä isoksi. Täytyy myös todeta, että luin kirjat niin nopeassa tahdissa, että mikäli alla olevissa selostuksissa tapahtumat ovat menneet sekaisin kirjojen kesken, en ole vastuussa.

Asiaan.

Luukaupunki on hyvä ja tempaiseva avausosa. Se pitää lukijaa otteessaan, vaikka näin jälkikäteen
ajateltuna se jankkaa aika paljon samaa ympyrää, mikä oli ehkä jo lukiessakin hieman ärsyttävää. Uusi maailma on kuitenkin kiehtova ja niin moniulotteinen, että siihen tutustuu mielikseen - joskaan en panisi pahakseni, vaikka sekin tapahtuisi hiukan nopeammassa tahdissa.

Clary Fray, 15-vuotias newyorkilaistyttö, tulee yökerhossa todistaneeksi nuoren pojan murhan. Murhaajissa on kuitenkin jotain erikoislaatuista - he ovat Claryn ikäisiä, kukaan muu ei tunnu näkevän heitä ja kaiken lisäksi he höpöttävät jatkuvasti demoneista. Clary alkaa huomata näkevänsä muutakin muille näkymätontä, ja kun vaaleatukkainen demonintappajapoika tulee uudestaan vastaan, eivät tämän puheet tunnukaan enää aivan niin kaistapäisiltä. Vaikka Clary ei ole aikaisemmin kuullut varjometsästäjistä, se ei tarkoita, etteivätkö nämä voisi laittaa tytön elämää mullin mallin...

Kyllästyin Valtaistuinpelin raskaaseen tekstiin siinä viidensadan sivun jälkeen ja tarvitsin jotain kevennystä. Tämä oli kuin luotu siihen - huumoripitoista nuortenfantasiaa, ei ehkä kovin vakavasti otettavaa (ainakaan ensi alkuun), mutta käsittelee varsin vakavasti otettavia aiheita. Teksti on sujuvaa ja nopealukuista, hahmot inhimillisiä ja rakastettavia ja juoni täynnä yllättäviä koukkuja. Minulla meinasi, varsinkin sarjan myöhemmissä osissa, mennä lukemisen sijaan aikaa ja energiaa siihen, että yritin ennustaa seuraavan yllättävän käänteen. Eivät ne sitten ole niin vaikeita, kun niitä miettii etukäteen, ja lisäksi Clarella on monen kirjailijan ärsyttävä tapa tehdä hahmoistaan niin tyhmiä, että idiooteinkin lukija ehtii tajuta "suuren paljastuksen" ennen kuin hahmojen päässä lopulta loksahtaa jokin paikoilleen. Myönnän kyllä kirjoittaessani sortuvani tähän itsekin, mutta se ei tee siitä vähääkään vähemmän raivostuttavaa.

Kyllä väittäisin että kannattaa lukea Luukaupunki. (En ole vielä ehtinyt katsomaan elokuvaa, mutta olen kuullut siitä paljon - enimmäkseen pahaa - ja tarkoitus on jossain vaiheessa piakkoin katsella se parin koulukaverin kanssa.) Uskon, että kirja antaa sinulle ajattelemisen aihetta, edes jotain. Ja jos innostut, niin jatko-osiahan riittää:)

Neljä tähteä.
Cassandra Clare: Luukaupunki, Varjojen kaupungit 1. Otava, 2009. S. 443. Alkuperäisteos on julkaistu englanniksi nimellä City of Bones. THE MORTAL INSTRUMENTS Book One vuonna 2007.

Ensimmäinen vaikutelmani Tuhkakaupungista (mitä en kuitenkaan muista lainkaan Luukaupungista) oli, että Clary on pahuksen ärsyttävä. Hän säntäilee ja ryntäilee, tekee ja sanoo asioita ajattelematta niitä ensin ja sitten niillä on aina huonot seuraukset, jotka olisi ollut helppo välttää. Raivostuttavaa. Toinen asia, joka Tuhkakaupungista pisti silmään, oli se, että siinä oli aivan liian paljon feikkikuolemia ja kolmas se, että kaikki juonenkäänteet olivat joko ennalta-arvattavia, tylsiä tai ärsyttäviä.

Äskeinen sai kirjan kuulostamaan kamalan huonolta, mutta ei se oikeasti ollut sitä. Sitä vain ehkä vaivaa perinteinen kakkososien kirous: jotain pitää tapahtua nyt, että jotain muuta voi tapahtua myöhemmin, mutta se mitä tapahtuu nyt, ärsyttää lukijoita, koska he eivät tiedä, mitä on tulossa. Clare on vielä tuonut tähän oman lisämausteensa sillä, että koko ajan yrittää tapahtua kauheasti kaikenlaista, jonka takia kirja on vhän turhankin täynnä toimintaa.

Kiinnostavaa oli kuitenkin esimerkiksi se, että kertojanäkökulmat laajenivat (kuten ne tekevät koko ajan sarjan edetessä). Ensimmäinen osa oli lähestulkoon täysin Claryn näkökulmasta kerrottua, mutta tässä osassa siirrytään (jälleen muistaakseni) myös Jacen ja Simonin pään sisään. Rakastin tietysti sitä, että Magnus sai isomman roolin (vaikkakaan ei tarpeeksi isoa) ja sen yhden romanssin suhteen tämä kirja on todellinen sydämentykysten aiheuttaja. Se, että tapahtumat etenevät vauhdilla, ei myöskään ole pelkästään huono asia; kirja ei varmasti käy tylsäksi ja se koukuttaa jatkamaan kolmanteen osaan aivan eri tavalla kuin ensimmäinen tähän toiseen. Monia kiinnostavia asioita paljastuu (ja vielä kiinnostavampia jää paljastumatta). - Tänään on ilmeisesti jokin sulkeidenkäytön merkkipäivä (harkitsin tämänkin lauseen laittamista sulkeisiin, mutta päädyin vain tähän kyseiseen osaan, jota nyt luet). - Tuhkakaupunki on vähän tyhmä kirja, mutta ei liian. Se on erittäin hauska, viihdyttävä ja siitä on miellyttävää jatkaa seuraavaan osaan, jossa onkin taas paljon enemmän järkeä.

Kolme ja puoli tähteä.
Cassandra Clare: Tuhkakaupunki, Varjojen kaupungit 2. Otava, 2010. S. 388 (en ota vastuuta laskuvirheistä, kirja on keskellä sitä 1320 sivua). Alkuperäisteos julkaistu englanniksi nimellä City of Ashes. THE MORTAL INTSRUMENTS Book Two vuonna 2008.

Lasikaupunki on melkoinen toimintapläjäys. Ei kuitenkaan samalla liikaa yrittävällä tavalla kuin edellinen osa, vaan tässä kirjassa ihan oikeasti sattuu ja tapahtuu ja asiat etenevät huimaa vauhtia käänteestä toiseen. Varsinkin tässä kirjassa minulla meni aikaa siihen äskettäin mainittuun juonen kulun ennustamiseen, missä osoittauduinkin aika taitavaksi. (Sittemmin minusta tuli vähän liiankin taitava ja viimeisimmät teoriani, vaikka ovatkin minusta olleet oikein hyviä, ovat ehkä olleet hiukan liian yliajateltuja.)

Clary on yhä lähes yhtä rasittava kuin edellisessä kirjassa, mutta tällä kertaa joku sentään sanoo hänelle suorat sanat (jo oli aikakin, jos minulta kysytään).

Saamme viimein tutustua maineikkaaseen Idrisiin ja kuvaan astuu myös muutamia kiinnostavia uusia hahmoja. Claryn ja Jacen välit ovat koetuksella useampaan kertaan useammanlaisista syistä, Magnus laukoo kuolemattomia kommentteja, se yksi romanssi on riipivässä tilassa koska argh, olet idiootti - eli sitä tavallista! Kertojanäkökulmat laajenevat jälleen kiinnostaviin ulottuvuuksiin ja ihmisten vaatteita kuvaillaan liikaa - eli sitä tavallista. Hahmot ovat ihastuttavia ja raivostuttavia (jotkut enemmän ensimmäistä ja toiset enemmän jälkimmäistä.) Eli sitä tavallista. Lasikaupungissa on kuitenkin hyvä imu, se on kirjallisesti tehokas ja mielenkiinto pysyy yllä, kirja myös edistyy kiitettävän nopeasti. Välillä suorastaan harppauksin. Sääli sinänsä, mutta loppu tuntuu ehkä osaksi edellä mainitusta johtuen jäävän jopa turhan lyhyeksi. Siinä olisi voinut olla enemmän fiilistelyä (varsinkin sen yhden romanssin suhteen...)

Lasikaupunki on tehokas kirja, joka jättää toisaalta jättää janoamaan lisää, toisaalta sulkee tämän sarjan avaustrilogian taidokkaasti. Jos lukija ei tietäisi, että lisää on, sitä ei välttämättä edes kaipaisi. Langenneiden enkelten kaupunkiin jatkaminen on kuitenkin suositeltavaa... luulisin. Osin suositeltavaa. Jospa voisinkin käskeä lukemaan vain ne hyvät kohdat? En ehkä voi.

Kamalaa, lukemisesta on jo niin pitkä aika, etten tiedä osaanko tähdittää luotettavasti... No, mututuntumalla ;)
Neljä tähteä.
Cassandra Clare: Lasikaupunki, Varjojen kaupungit 3. Otava, 2011. S. 467 (edelleenkään en ota vastuuta niistä laskuvirheistä). Alkuperäisteos julkaistu englanniksi nimellä City of Glass. THE MORTAL INSTRUMENTS Book Three vuonna 2009.


Ihania kirjoja, vaikka välillä raivostuttavia! Ehdottomasti suosittelen sinulle, joka kaipaat uusia kirjaystäviä ja huumoripitoista kevennystä elämääsi. Olen hihitellyt näiden ääressä olohuoneen nojatuolissa jo sen verran paljon, että äiti alkoi katsoa huolestuneen näköisenä... ;) Kaksi jatko-osaakin eli kaiken ilmestyneen olen sarjasta nyt todellisuudessa lukenut, mutta niistä myöhemmin. Viimeinen osa taitaa ilmestyä englanniksi täm'n kuun lopussa - ehkäpä lueskelen sen kesän aikana, kunhan ylppäreihin kertaamiselta ehdin. (Kyllä siis aion oikeasti ehtiä paljon muutakin kuin ylppäreihin lukemista.)

Vuoden viimeinen ja kenties rankin koeviikko on kahta koetta vaille paketissa. Onnea kaikille valmistuville sekä myös kaikille kanssani loman aloittaville! Jännittävää ajatella, että syksyllä alkaa abivuosi:)

Tänään olimme Libertén kanssa kuuntelemassa yhdysvaltalais-meksikolaista kirjailijaa Jennifer Clementia, joka oli vierailulla koulussamme. Hän on tullut Suomeen yhtenä Maailma kylässä-festarin suurimmista vetonauloista ja vaikka en ollut ikinä ennen kuullutkaan hänestä, haastattelu oli todella mielenkiintoinen. Jennifer vaikutti todella viisaalta ja hienolta ihmiseltä ja aion ehdottomasti lukea hänen kirjansa Varastettujen rukousten vuori (Prayers for the Stolen alkuperäiskielellä). Haastattelu oli myös herättelevä, sillä kirja käsittelee meksikolaisten naisten ja tyttöjen asemaa, tai lähinnä sitä kuinka heillä ei ole asemaa. Se muistutti minua siitä, kuinka me suomalaiset ja me länsimaalaiset olemme etuoikeutettuja tasa-arvoinemme päivinemme... eikä tämä tilanne todellakaan vallitse suuressa osassa maapalloa. Haastattelun lopuksi Jenniferin suomalainen opas vielä otti meistä kaikista ryhmäkuvan. Jos siis bongaatte jossain kuvan, jossa on Jennifer Clement ja joukko Kallion lukion opiskelijoita, niin minä olen siinä kuvassa. Eturivissä, pinkit sukkahousut, mikäli kiinnostaa yhdistää naama näihin teksteihin:) Itse en kuvaa ainakaan vielä löytänyt, mikä ei liene ihme, kun se vasta tänään iltapäivällä otettiin.

Haastattelu oli pihalla ja aurinko paistoi koko ajan niskaani ja hartiaani oikealle puolelle, joten nyt se on kivasti punainen ja hämmästyttävän selkeä topin olkaimen raja kulkee kahden punaisen alueen välistä. Tästä ja kutisevasta aurinkoihottumastani huolimatta aion nyt toivottaa teille kaikille mahtavan aurinkoista ja ihanaa kesää! Laulunopettajani sanoin: "Laula kaikkea sitä mistä sä tykkäät!" - minä sanoisin teille nyt, että tehkää kaikkea sitä mistä tykkäätte! Kesä on sitä varten!