Ensimmäinen e-kirjani

Olen ollut pitkään hyvin epäluuloinen e-kirjoja kohtaan. Jäin kuitenkin umpikujaan, kun voitin Valerie Thomasin Twitter-giveawayssa hänen kirjansa Auburn: Outcasts and Underdogs. Tämän seurauksena minun tuli lunastaa kirja Amazonista koneelleni, ja sitten ladata Amazonin e-kirjojen lukuohjelma Kindle. (On olemassa myös Kindle-e-kirjojen lukulaitteita. Puhun tässä Amazonin Kindle-sovelluksesta, joka on saatavilla erilaisille teknisille laitteille, kuten tietokoneisiin ja kännyköihin.)

Latasin Kindlen sekä koneelleni että kännykkääni. Siinä meni jonkin aikaa, mutta sain Amazonilta tervetuliaisiksi Ylpeyden ja ennakkoluulon, Aarresaaren ja jonkin kolmannen klassikon (englanniksi, tietenkin). Lisäksi sain kolme dollaria päästäkseni alkuun e-kirjojen ostamisessa. Ostin tällä rahalla dekkarin Play Dead. Minulla on siis nyt viisi e-kirjaa.

Auburn on näistä ensimmäinen ja toistaiseksi ainut, jonka olen lukenut loppuun. Lukukokemuksen tekninen puoli oli ehdottomasti positiivinen kokemus.

Sekä koneella että kännykässä - ainakin Androidilla - oleva Kindle on helppokäyttöinen ja selkeä. Tekstin kokoa ja sivun kirkkautta voi muuttaa omille silmille sopiviksi, eikä mobiiliversio vie tuhottoman paljon akkua. Oma eteneminen kirjassa näkyy palkkina alalaidassa, ja kirja aukeaa aina suoraan siitä, mihin viimeksi jäit. Ei siis tarvitse ihmetellä, kuinka paljon on jäljellä tai mihin jäinkään. Se minun täytyy vielä selvittää, voiko Kindlellä lukea muualtakin kuin Amazonista hankittuja e-kirjoja, vai tarvitsevatko kaikki oman alustansa.

Ihastuin siihen, kuinka helppoa e-kirjan lukeminen on. Otan kännykän aina mukaani joka paikkaan, ja kirja kulkee kätevästi siellä mukana. Vältän siis isomman käsilaukun kantamisen kirjan takia, painoakin on vähemmän. Täytyy silti myöntää, että Auburnin lukemisen jälkeen olen palannut fyysisen kirjan kantamiseen... tuppaan lähtemään liian matalilla akkulukemilla ja/tai ilman laturia, jolloin en viitsi käyttää akkuani lukemiseen. Play Dead on kuitenkin alkanut lupaavasti. (Valitettavasti Amazonin lahjakirjat ovat saatavilla vain sillä laitteella, johon latasin Kindlen ensiksi, eli koneellani. [Vieläpä vanhalla koneellani, joka on kotona Suomessa.])

Tulen varmasti jatkossakin lukemaan e-kirjoja, mutta en niin paljon kuin perinteisiä. Pidän siitä millaisia paperikirjat ovat, miltä ne näyttävät ja tuntuvat ja tuoksuvat. E-kirjoja ei voi laittaa hyllyyn siistiin riviin ja järjestää selkämyksen värin mukaan. Olin kuitenkin niin iloisesti yllättynyt tästä kokemuksesta, että se tuskin jää ainoakseni.

Toisen hyllyn aarteet: Hanki elämä, Rachel Riley

Liberté sanoo: "Tämä kirja ei kenties kuulu kirjahyllyni helmiin tai suuriin koskettaviin teoksiin, mutta sillä on toisenlainen arvo. Se on kevyt ja hauska. Sen kanssa ei tarvitse turhia ajatella tai pohtia syvällisiä, voi vain kääntää sivuja. Kaikkein eniten se on kuitenkin todella omituinen. Rachel Riley ja hänen elämänsä saavat ainakin minussa lukuisia "mitä juuri tapahtui" -elämyksiä aikaan."

Olen tutustunut Rachel Rileyyn monta vuotta sitten sarjan toisen osan merkeissä. Nyt sain Libertéltä luettavaksi tämän ensimmäisen osan. Se oli... mielenkiintoinen.

Rachel Riley on kolmetoistavuotias Saffron Waldenin kasvatti, jolla on kontrollifriikki äiti, hobittihullu pikkuveli ja gootti paras ystävä. Hänen pappansa koira syö kaiken minkä näkee eikä hän tunne ketään traagisesti kiinnostavia ihmisiä. Rachelin joululahjaksi saama päiväkirja täyttyy kertomuksilla siitä, kuinka tylsän tavallista hänen elämänsä on.

Heti kirjan alkusivuilta käy selväksi, ettei Rachelin elämä tosiaankaan ole tylsää eikä tavallista, vaikka hän niin luuleekin. Sekä hänen kotonaan että koulussaan on mitä erikoisimpia ihmisiä, jotka tekevät toinen toistaan kummallisempia asioita. Puhuimme kirjasta Libertén kanssa, ja hän sanoi viisaasti, että kirja tuntuu olevan kuin peilikuva siitä, mikä on tavallista. Jaksoin esimerkiksi kerran toisensa jälkeen järkyttyä siitä määrästä seksiä, jota kirjan kolmetoistavuotiaat hahmot harrastavat. Kolmetoista! Jotain rajaa nyt hei.

Hanki elämä, Rachel Riley ei ole kirja, joka luetaan kerralla. Se ei ole paksu, eivätkä Rachelin päiväkirjamerkinnät yleensä ole puolta sivua pidempiä, mutta sitä ei vain kestä tiettyä määrää enempää kerrallaan. Sietoraja tulee vastaan ja on pakko ottaa aikalisä. Rachel on rasittava, kuten myös kaikki muut kirjan henkilöt hänen veljeään Jamesia lukuunottamatta. Hermot meinasivat mennä varsinkin siihen, kun Rachel haikailee Justin Stathamin perään. Et edes tunne sitä jätkää! Olet vain päättänyt että hän on elämäsi rakkaus, koska hän on hyvännäköinen tai jotain. Argh.

Tämä on myös hauska kirja. Välillä vitsit ovat typeriä tai väkisin väännettyjä, mutta kirjassa on myös todellisia helmiä, joille nauroin vedet silmissä. Erityinen suosikkini oli se, kun Rachelin isovanhemmat lähtevät matkalle Floridaan. Luin sen ääneen vanhemmilleni, ja puheestani ei meinannut saada selvää, koska nauroin niin paljon.

Hanki elämä, Rachel Riley on kelvollista viihdykeluettavaa. Minua kuitenkin huolettavat sarjaa lukevat oikeat kolmetoistavuotiaat. Juuri tällaiset kirjat, joissa julistetaan, kuinka tavanomaista Rachelin absurdi elämä on, aiheuttavat turhia paineita ja vääristyneitä käsityksiä siitä, mitä on olla kolmetoista. Tai siis, ehkä jotkut tajuavat, ettei Rachelin elämä tosiaankaan ole normaalia, mutta tuskinpa kaikki.

Kaksi tähteä.
Joanna Nadin: Hanki elämä, Rachel Riley. Gummerus, 2009. S. 302. Englanninkielinen alkuteos My So-Called Life - The Tragically Normal Diary of Rachel Riley ilmestyi vuonna 2007.

Libertén puolitoista vuotta myöhemmin ilmestyneen postauksen samaan aikaan vaihdetuista kirjoista voit nyt lukea täällä.

Millainen oli 2015?

Tänään on tasan neljä vuotta ensimmäisestä kirjoituksestani tässä blogissa. Tuntuu hurjalta, että olen jaksanut innostua tästä näin pitkään, eikä loppua näy! Vaikka viimeiset pari kuukautta ovat olleen hiljaisempia, en haudo lopetussuunnitelmia. Haudon vain postauksiani.

http://cdn1.theodysseyonline.com/

2015 on ollut monivaiheinen ja hyvä vuosi. Löysin paljon uusia, kiinnostavia kirjailijoita (kuten Laini Taylor, Rainbow Rowell ja Kirsty McKay) ja palasin vanhojen suosikkieni pariin (kuten Stuart Hill ja Maggie Stiefvater). Kirjasto on edelleen ystäväni, mutta tein myös enemmän ostoksia kuin minulle luultavasti on hyväksi. Tähän osansa antoivat tietenkin Helsingin Kirjamessut, joista en valitettavasti tänä vuonna ehtinyt kirjoittaa.

Myös henkilökohtaisessa elämässäni on tapahtunut paljon. Tärkeimpänä osallistuin kaksi kertaa ylioppilaskirjoituksiin ja sain valkolakin päähäni. Viimeisin uutiseni, josta en ole vielä maininnutkaan, on se, että tiistaiaamuna suuntaan lentokentälle ja lähden Iso-Britanniaan puoleksi vuodeksi. Sain au pair paikan, ja olen todella innoissani!

Elämä tietenkin jatkuu, aion yhä lukea kirjoja myös saarivaltiossa. Yksi ensimmäisiä hoidettavia asioita, joka tuli mieleeni, on hankkia paikallinen kirjastokortti ensi tilassa. Olen myös tarkistanut, että saan pääsykoekirjani Waterstonesista. Sillä saralla kaikki on hyvin.

Nyt katsotaan kuitenkin vähän taaksepäin. Statistiikkaa, ystäväni:
Vuonna 2015

• julkaisin 45 postausta
• joista kaikki eivät olleet kirjapostauksia, mutta olen liian laiska laskeakseni
• eniten postauksia julkaisin tammikuussa: 8
• ja toiseksi eniten maaliskuussa: 6

Joitakin vuonna 2015 lukemiani kirjoja en ole vielä ehtinyt arvioida, mutta kirjatotaalini menneelle vuodelle on:

75

En ole lukenut näin paljon sitten vuoden 2012! Olen vaikuttunut. Tietysti minulla on myös ollut paljon enemmän aikaa lukea nyt kuin aiempina vuosina. Olen saanut vuoden aikana myös paljon ihania uusia lukijoita: olen niin iloinen teistä kaikista! Muistattehan, että kommentit ovat aina tervetulleita.

Loppuvuoden häslinki pisti kirjaproggikseni melko lailla jäihin. Aion kuitenkin jatkaa ensi vuoden puolella - ja ottaa jälleen uuden haasteen! Halleluja. Tiedän, en osaa vastustaa.

Aion myös siistiä blogini ulkoasua laittamalla suoritetut ja keskeneräiset haasteet eri välilehdille. Toinen major linjamuutos joka alkaa tänä vuonna on se, että aion julkaista jatkossa pääsääntöisesti vain yhden kirjan per postaus.

Tiedän, kaikki tekevät niin, en keksinyt pyörää uudestaan. Nykyinen tapani juontaa juurensa blogin alkuaikoihin, jolloin en kirjoittanut kirjoista kovin pitkästi, enkä jaksanut väsätä joka kirjalle omaa postausta. Sen sijaan nyt, kun kirjoitan melko pitkästi, postausten lähettäminen viivästyy, koska minulla ei ole energiaa kirjoittaa kuin yhden kirjan arvio kerrallaan. Saisin postauksia paljon useammin ulos, kun jokaisessa olisi vain yksi kirja. Siksi siirryn tähän tyyliin - tosin viimeiset 2015 luetut kirjat ilmestyvät vielä kavereiden kera.

Tässä taitaa olla tärkeimmät. Super ihanaa vuotta 2016 kaikille!

Teinielämää

Tässä postauksessa on kolme kirjaa, jotka kaikki olen lukenut eri formaateissa. Yksi manga, jonka luin puoliksi paperilta ja puoliksi netistä; yksi perinteinen kirja; yksi e-kirja. Ensimmäinen e-kirjani ikinä!

En ole tässä blogissa kauheasti avautunut ajatuksistani seksuaalisuuden suhteen, mutta sanottakoon, että seksuaalivähemmistöjen oikeudet kiinnostavat sekä henkilökohtaisista syistä että yleisen mielenkiinnon ja oikeudentajun tasolla. Niinpä olen aina iloinen törmätessäni HLBT+ edustukseen kirjallisuudessa, ja ilokseni Chrystal osoitti minut tämän tyttöparista kertovan mangan suuntaan.

Hiljaisen, nörtin Marin elämä muuttuu, kun Akko alkaa puhua hänelle englannin uusintakokeen jälkeen. Akko on ulospäinsuuntautunut luonnonvoima, joka ottaa Marin uudeksi suojatikseen ja ystäväkseen. Marilla ei ole ikinä ollut hirveästi ystäviä, mutta Akon myötä elämä muuttuu jännittäväksi ja erilaiseksi. Pian Mari huomaa kehittäneensä voimakkaita tunteita Akkoa kohtaan... mutta miten toinen tyttö niihin reagoi?

Milk Morinagan piirustustyyli on miellyttävä katsoa ja helppo seurata. Hänen hahmonsa ovat helposti toisistaan erotettavissa niin ulkonäön kuin puhetyylinkin ansiosta. Hahmot eivät ole yltiösyvällisiä, mutta tärkeimmillä on enemmän kuin yksi persoonallisuuden piirre, ja se lienee tärkeintä. Molemmat päähenkilöt ovat viehättäviä ja samastuttavia hahmoja.

Girl Friends on todella suloinen tarina. Juoni on hieman hidas, kun tyttöjen tunteet menevä ristiin, mutta se on anteeksi annettavissa. Pidän siitä, että tarinaa kerrotaan molempien näkökulmasta. Lisäksi satunnaisesti muutkin hahmot saavat oman lukunsa, mikä syventää heitä huomattavasti. Ehkä isoimpana omituisuutena minuun iski se, kuinka varovaisia Akko ja Mari ovat suhteestaan sittenkin, kun lopulta päätyvät yhteen - kaipa Japani on konservatiivisempi paikka kuin olin kuvitellut. Olisin halunnut enemmän söpöilyä.

Jos söpöilyn suhteen olikin puutteita, niin sen sijaan manga kuvastaa hyvin sitä, millaista on löytää oma identiteettinsä. Miten hurjaa ja raskasta on ymmärtää rakastuneensa ystävään, joka tuskin ikinä vastaa tunteisiisi. Millaista on yrittää opetella hyväksymään itsensä ja tunteensa ympäristössä, jossa kukaan ei edes tule ajatelleeksi, että sellaisiakin tunteita on. Tässä suhteessa manga on varmasti monelle hyvin samastuttava. Minä olen ollut siinä suhteessa onnekas, että olen saanut kasvaa sallivassa ympäristössä, eikä minun ole tarvinnut ahdistua identiteettini vuoksi. (Olen panseksuaali. Se tarkoittaa ihmistä, joka voi rakastua ja tuntea viehtymystä useampaa kuin yhtä sukupuolta kohtaan. Määritelmä sisältää miehet, naiset, transihmiset, muunsukupuoliset ja sukupuolettomat ihmiset. Kaikensukupuoliset ihmiset.) Itsensä löytäminen ja hyväksyminen on silti tärkeä aihe, ja aivan liian harva on yhtä hyvässä tilanteessa kuin minä.

Mangassa on viisi osaa. Luin ensimmäiset kaksi ja puoli osaa paperisesta kokoelmasta ja jälkimmäiset kaksi ja puoli netistä. Suosittelen paperiversiota, jos vain suinkin saat sen käsiisi - englanninnos on niin paljon parempi, kun se on ammattilaisen tekemä. Toisaalta netistä lukeminen pelasti minut, sillä en olisi kestänyt odottaa tarinan toista puoliskoa kovinkaan pitkään. Luin kaikki viisi osaa yhdessä illassa.

Girl Friends on suloisen viaton, mukaansatempaava ja nopealukuinen sarja. Kaikin puolin kiva lukea. Ja vaikka kannessa piirtäjää mainostetaan yurin mestarina, tämä ei ole yuria. Tämä on ihan siveellistä. (Jos et tiedä mitä yuri on, niin tästä riittää päätelmäksi, että yuri ei ole siveellistä.)

Koko sarjalle kolme ja puoli tähteä, lisäksi ylimääräinen puolikas HLBT+ edustuksesta.
Milk Morigana: Girl Friends. The Complete Collection 1. Seven Seas Entertainment, 2012.

Disclaimer: tämä arvio on kirjoitettu 28.12.2015. Ajatukseni Thirteen Reasons Why -kirjaa ja -sarjaa kohtaan ovat sittemmin muuttuneet, enkä voi enää suositella kirjan lukemista. Se sisältää paljon vahingollista kuvastoa ja ajatuksia mielenterveysongelmista ja itsemurhasta, ja elämäsi pysyy terveempänä, kun et lue tätä kirjaa.

Kantta katsomalla tulisi ymmärtää, miksi tämä kirja kutsui minua kirjaston hyllystä heti sen nähdessäni. Vapaa käännös: "On kolmetoista syytä, joiden tähden ystäväsi kuoli. Sinä olet yksi niistä."

Clay Jensen löytää portailtaan ruskeaan paperiin käärityn paketin täynnä vanhoja kasettinauhoja. Kun hän työntää ensimmäisen kasetin soittimeen, nauhalta alkaa puhua Hannah Baker. Hän on Clayn luokkatoveri, joka teki itsemurhan kaksi viikkoa sitten. Sille oli kolmetoista syytä ja jokainen syy saa oman nauhan. Jokaisen syyn tulee kuunnella nauhat.

Huomaan, etten oikein tiedä, mitä sanoisin, vaikka tästä kirjasta olisi hurjasti sanottavaa. Koko kirjan ajatus on samaan aikaan kiehtova ja kamala, ja kerronta oli juuri niin hyvä kuin olin ajatellutkin. Kirjan varsinainen kertoja on Clay, mutta lukija "kuulee" myös kaikki Hannahin nauhat. Ne on kirjoitettu kursiivilla erotukseksi Clayn kerronnasta. Yhdessä he koostavat tarinan Hannahin elämän viimeisistä ajoista.

Kirjaa lukiessani unohdin koko ajan, että Hannah on kuollut. Hänen kerrontansa on niin elävää ja aitoa, hänen kokemuksensa niin helposti samastuttavia, että minun oli kerta kaikkiaan mahdoton uskoa, että hän olisi kuollut. Loppua kohden, asioiden mennessä huonompaan ja huonompaan jamaan, tämäkin käy toki selvemmäksi. Kirjaa ei kuitenkaan voi laskea käsistään, sillä mitä sydäntäsärkevämmäksi Hannahin tarina käy, sitä enemmän lukijan tarvitsee tietää, mitä lopuksi tapahtuu.

Hannah aloittaa tarinansa alusta, enkä voinut olla miettimättä pitkälle kirjaan: "Kannattiko tämän takia nyt tehdä itsemurha?" Mutta kun seinät kaatuvat toistensa päälle, ovia ei enää löydy. Kontrolli katoaa. Hannahia alkaa ymmärtää kaikesta huolimatta. Ymmärtääkseen täytyy kuitenkin tuntea hänen syynsä, eivätkä ne ole kaunista luettavaa.

Spoiler-varoitus!!!
Kun Clay saa nauhat, hän ei ymmärrä, mitä on tehnyt päätyäkseen niille. Nauhoja kuunnellessaan hän pääsee Hannahin pään sisään ja alkaa ymmärtää, mikä meni vikaan. Mutta kun tulee Clayn vuoro, Hannah sanookin, ettei tämä ole tehnyt mitään väärää; Clay on ainut nauhoilla olevista henkilöistä, jota hän ei syytä. Clayta kuitenkin tarvitaan täydentämään hänen tarinansa.

Minusta tämä oli todella naurettava ja antiklimaattinen ratkaisu. Clay on liian täydellinen henkilö. Hän on mukava ja ystävällinen, kaikkien kaveri. Hän ei itsekään tiedä, mitä olisi tehnyt. Olisin halunnut, että Clay olisi tehnyt jotain kamalaa - tai edes sen, mistä hän itseään syytti saavutettuaan ymmärrystä. Mutta ei. Clay oli syytön. Clayn ultimaalinen täydellisyys oli oikeastaan ainut asia tässä kirjassa, mikä ärsytti minua.
Jatkuu spoilerittomana.

Lukuun ottamatta äskeisissä kappaleissa mainittua juonen elementtiä, pidin kaikesta tässä kirjassa. Thirteen Reasons Why on mukaansatempaava, samastuttava ja käsittelee oikeita nykynuorten ongelmia hyvin lähestyttävällä tasolla. Se on raaka kuvaus siitä, miten vaikeuksien lumipalloefekti toimii. Luin sen parissa päivässä, sillä minun oli vain pakko saada tietää.

Teos on myös rakenteellisesti onnistunut; Clayn osuutta pantataan riittävän pitkään, jotta lukija jää koukkuun, mutta hänen osuutensa jälkeen kirjaa ei jättäisi kesken mistään hinnasta. Teksti on kaunista ja luo selkeitä mielikuvia ajasta ja paikasta. Kirja liikkuu monella aikatasolla niin Hannahin kuin Clayn kerronnassa, eikä seuraaminen ollut lainkaan vaikeaa.

En tiedä, mitä vielä sanoisin saadakseni teidät kaikki tarttumaan tähän kirjaan. Se oli yksi parhaita mitä olen lukenut pitkään aikaan.

Viisi tähteä ärsyttävästä juonielementistä huolimatta (kaikki muu oli niin kohdallaan).
Jay Asher: Thirteen Reasons Why. Penguin Books, 2009. S. 288.

Minulla ja Valerie Thomasilla on suhde. Se alkoi, kun Valerie alkoi seurata minua Twitterissä, ja minä seurasin häntä takaisin. Seuraava tämän tarinan kannalta merkittävä asia tapahtui, kun Valerie pyysi seuraajiaan äänestämään kahdesta kansivaihtoehdosta hänen tulevalle kirjalleen. Minä äänestin kantta, jonka näette nyt oheisessa kuvassa. Kolmanneksi hän järjesti kirjastaan giveawayn, johon osallistuin. Tulin valituksi, ja sain ilmaisen e-kirjaversion hänen kirjastaan Auburn: Outcasts and Underdogs, vastineeksi rehellisestä arviosta.

Lukiota aloittava Ashely on ulkopuolinen koulussaan. Hänellä on yksi ystävä, Charlie. Hänen äitinsä on kiireinen töiden ja uuden poikaystävänsä vuoksi. Charlie ja Ashely perustavat bändin yhdessä kolmannen ulkopuolisen, Joeyn, kanssa. Samaan aikaan Ashely saa niskaansa joukon kiusaajia, joista eroon pääseminen osoittautuu vaikeammaksi kuin miltä aluksi vaikuttaa.

Kirja alkaa yhdellä sen hienoimmista kohdista:

"We were the lost. We were the broken. We were the freaks, the losers and loners hiding in the corners of the world.

And then we weren’t. Every morning I had to pick up the jigsaw puzzle of my life and rebuild it into something vaguely resembling a person. A hazy shadow of the happiness I was faking.

And then I didn’t. I didn’t become whole. No, there was no glue that could bind me back together. No remedy to fix any of us. We weren’t lost anymore, but we remembered losing our way. We weren’t freaks, but we remembered living on the fringe. We weren’t losers or loners, but we still remembered hiding from the world.

We were Auburn. I was Auburn. And this is my story.

-Ashley Nimzovitch, lead singer of the punk rock band Auburn"

Rakastan tuota alkupätkää. Se on kaunis ja vaikuttava. Se antaa kuitenkin hieman virheellisen kuvan kirjan tyylistä; pätkän perusteella odotin jotain runollisempaa kuin miten kirja on kirjoitettu. Auburnin teksti on hyvin selkeää, koko ajan eteenpäin menevää ja suoraviivaista. Alkupätkän runollisuuden takia tämä hämmensi minua ensin, mutta mutkattomuudella on puolensa. Valerie Thomas ei jaarittele eikä tee asioista vaikeampia kuin mitä ne ovat. Teksti on helppolukuista heikommallakin englannintaidolla.

Auburnin isoimpia teemoja ovat ystävyys ja kiusaaminen. Bändiä perustettaessa Charlie ja Ashley ovat ystäviä, mutta Ash ei pidä Joeysta, sillä tämä on ilkeä. Yhteiset kokemukset ja tutustuminen kuitenkin tuovat nuoret lähemmäs toisiaan, ja pidin siitä, kuinka epätodennäköisistäkin henkilöistä voi tulla ystäviä keskenään. Toisaalta kirja käsittelee hyvin myös sitä, kenen ystävä ei voi olla, halusi tai ei.

Alusta asti Auburnin jäsenillä ei ole paikkaa koulussaan, mutta pian bändin perustamisen jälkeen Ash joutuu systemaattisen kiusaamisen kohteeksi. Kirja käsittelee kiusaamista todella realistisesti. Sekä kasvokkain että netissä tapahtuva kiusaaminen on kuvattu sellaisena kuin se on. Myös Ashelyn reaktiot ovat hyvin tyypillisiä. Vaikka halusinkin hakata päätäni seinään siksi, ettei hän kertonut kiusaamisesta kenellekään aikuiselle, niin se on maailma jossa elämme. Kiusatut jäävät ilman apua, koska heitä ei huomata, eivätkä he uskalla astua itse eteenpäin.

Kirjassa oli myös joitain irralliselta tuntuvia osia, kuten Ashin ja Charlien suhde ja siihen liittyvä Charlien isoisän kuvio. Jälkimmäinen tosin toi kaivattua kitkaa bändiläisten välille. Silti Ashin ja Charlien keskinäinen suhde oli juonikuvio, jolla ei minusta ollut tarpeeksi liittymäkohtia pääjuonen kanssa.

Minulla oli nuorempana bändikirjavaihe, ja Auburn tuntui ihanalta paluulta siihen aikaan. Ashelyn biisinsanoitukset ovat kauniita ja koskettavia, ja kuvaukset harjoituksista ja keikoilta melkeinpä kirjan parasta antia. Ashley, Charlie ja Joey ovat päättäneet menestyä, eivätkä lannistu vastoinkäymisistään. Tässäkin nautin realismista. Nuorten autotallibändeille keikat ja levytyssopimukset ovat usein kiven alla.

Kaiken kaikkiaan Auburn on ehkä suunnattu hieman minua nuoremmalle yleisölle. Tämä ei kuitenkaan estänyt minua nauttimasta siitä. Teos käsittelee teemojaan syvällisesti, mutta on myös viihdyttävä ja antaa lukijalle helpotuksen hetkiä rakennettuaan pitkään hienovaraisia jännitteitä. Sitä olisi voinut vielä hioa, mutta lopputulos on näinkin varsin hyvä. Sopivaa luettavaa kaikille kouluelämästä ja/tai bändeistä kertovista kirjoista pitäville.

Kolme ja puoli tähteä.
Valerie Thomas: Auburn: Outcasts and Underdogs. Ebbing Neptune Publishing, 2015. S. 213. Tiedoston koko 1132 KB.

Auburn kuittaa yhden kohdan HelMetin haasteesta! Teen myös piakkoin erillisen postauksen e-kirjan lukukokemuksestani.

Run, Thomas, run...

Minulla on kamala pino luettuja kirjoja odottamassa postauksia, joten yritän nyt tehdä näitä pikatahtia. The Scorch Trials ilmestyy yksinäisenä sutena ilman kaveria, koska...


Luin tämän The Maze Runnerin jatko osan muistaakseni loppukesästä. Tähän päivään menessä se ei ole löytänyt itselleen sopivaa postauskaveria. Nyt päätin, että aivan sama - olkoon yksin sitten. Kunhan saan edes yhden kirjan arvioitua pois alta.

Thomas ja kumppanit on tuotu turvaan, ruokittu ja nukutettu. Kaikki on hyvin, kunnes paljastuu, ettei kaikki olekaan hyvin, vaan edessä on testien toinen vaihe. Lyhyen levon jälkeen pojat ajetaan ulos karuun maailmaan, Flaren runtelemien ihmisten joukkoon, aavikolle polttavan auringon alle. Poikien tehtävänä on päästä aavikon ja vuorten yli turvasatamaan. Tällä kertaa kyseessä pitäisi olla lopullinen turva. Ja vaikkei olisikaan - onko pojilla vaihtoehtoja? Turvasatama on heidän ainut selvitymisen toivonsa.

James Dashnerin pitäisi kirjoittaa slasher-elokuvakäsikirjoituksia. Siinä hän olisi hyvä. The Scorch Trialsissa on ahdistava tunnelma ja koko ajan sellainen olo, että mitä vain voi tapahtua seuraavaksi. Jos kirjassa voi olla jump scareja, niin täältä niitä löytyy (mahdollisesti turhankin paljon). Eikä slasherissä tarvitsisi keskittyä henkilökehitykseen, tai henkilöihin ylipäätään. Se kun tuntuu olevan Dashnerille kovin vaikea osa-alue.

Pidän edelleen Minhosta ja Newtistä, vaikka Minho ryhtyikin tässä osassa toisinaan todella typeräksi. Thomas on edelleen aivan yhtä ärsyttävä ja tekee yhtä tyhmiä ratkaisuja kuin ensimmäisessäkin kirjassa. Dashnerin pääasiallinen ongelma on kuitenkin naishahmot.

En tiedä, mistä se johtuu. Eiväthän hänen mieshahmonsakaan kovin syvällisiä ole, vaikka hän on itse mies, mutta hänen naishahmonsa ovat aivan järkyttäviä. Edellisestä kirjasta tuttu Teresa muuttuu tässä osassa täysin käsittämättömäksi, hänen motiivinsa ovat epämääräiset ja koko henkilökaari jätti minut tuntemaan oloni puulla päähän lyödyksi. Teresassa ei ole mitään järkeä. Kirjan uudet naishahmot ovat parempia kuin Teresa, mutta eivät hekään kunniamainintojen arvoisia. Dashner varmasti tuntee naisia - hän ei vain osaa kirjoittaa hyviä henkilöitä. (Muutamaa onnekasta poikkeusta lukuun ottamatta.)

Juu, valituksista on hyvä aloittaa. Oli tässä kirjassa silti kivojakin asioita. Juoni ei junnaa ja käänteitä riittää. Dashnerin luoma maailma on mielenkiintoinen ja siitä voisin lukea lisää ihan ilmankin näitä henkilöitä. Erityisesti W.I.C.K.E.D. motiiveineen kiinnostaa minua ja tekee kirjan lukemisesta kiehtovaa. Tarina jaksaa pitää otteessaan silloinkin, kun Thomas ärsyttää niin, että tekisi mieli vain paiskata koko kirja seinään. Kaiken kaikkiaan The Scorch Trials on varsin kelpo jatko-osa, astelee edeltäjänsä jalanjäljissä, eikä vaadi liikaa ajatustoimintaa.

Oikeastaan liika ajatustoiminta voi olla jopa pahasta.

Kaksi ja puoli tähteä.
James Dashner: The Scorch Trials. Chicken House, 2011. S. 359.

Oman hyllyn unohdetut: Kolme

Tämä kirja ei ole istunut hyllyssäni kovin kauaa, eikä siksi oikeastaan ole erityisen unohdettu. Päätimme kuitenkin Libetén kanssa, että laskemme sen nyt tähän projektiin, jotta pääsemme taas eteenpäin ja vaihtamaan kirjoja.

"Mustana torstaina", 12.1.2012 tapahtuu neljä selittämätöntä lento-onnettomuutta ympäri maailmaa. Kaikki onnettomuudet ovat tuhoisia, mutta kolmesta koneesta löydetään yksi eloonjäänyt lapsi. "Kolmikosta" tulee koko maailman mediahuomion kohde, ja salaliittoteoreetikot kukoistavat. Miksi tästä historiallisen kammottavasta päivästä selvisivät juuri nämä kolme lasta? Onko neljännestäkin koneesta eloonjäänyt? Ja miten lapset nyt pärjäävät? Onko heissä... jotain outoa?

Kolmen alkuasetelma on jännittävä ja mielikuvitusta kiihottava. Kirja on kirjoitettu kuin tietokirja, vaihtoehtoisessa todellisuudessa jossa Mustan torstain tapahtumat ovat totisinta totta. Kirjan "kirjailija" on keskustellut niin salaliittoihmisten kuin uhrien omaisten ja heidän läheistensä kanssa, hyödyntänyt internetin keskustelupalstoja ja koonnut kiehtovan kokonaisuuden, monipuolisen ja valaisevan kuvan siitä, mitä todella tapahtui ja millainen vaikutus sillä oli.

Teos on jaettu moneen osaan, joissa vuorottelevat eloonjääneiden tarinaa ja salaliittoteoreetikoiden tarinaa kertovat osiot. Itse pidin eloonjääneiden tarinoita kiinnostavampina. Salaliittoteoriat keskittyvät pitkälti teksasilaisen lopunaikojen uskonlahkon ympärille, ja keski-ikäisten ihmisten fanaattisuudesta jaksaa lukea vain tietyn ajan kerrallaan. (En myöskään ikinä fanita sitä, kun kristinusko kuvataan hörhöilynä, vaikka maailma valitettavan täynnä näitä hörhöjä onkin.) Missään vaiheessa tapahtumat eivät kuitenkaan laahaa, vaan kertomusta viedään eteenpäin tasaiseen tahtiin molemmilla urilla. Mitä enemmän aikaa onnettomuuksista kuluu, sitä villimmäksi meno muuttuu niin eloonjääneiden kodeissa kuin Teksasissa. Loppua kohden lukija kääntää jokaisen uuden sivun silmät ymmyrkäisinä. Mitä vielä tulee?

Tosiaan, pidin enemmän eloonjääneiden kertomuksista, ja suosikkikohtiani olivat englantilaisen Jessin, yhden eloonjääneistä, Paul-sedän kertomukset. Niissä oli sopivanlainen jännite ja imu. Enempää en sano, etten vain paljasta mitään;) mutta huh. Pitää myös antaa arvostusta kirjan HLBT+ edustuksesta; Paul on homo ja kirjan "kirjoittaja" Elspeth on ollut parisuhteessa naisen kanssa.

Vain Kolmen alussa ja lopussa on romaanimuotoista kerrontaa. Muutoin koko kirja on kuin tietokirja. Sen vuoksi se on kirjoitettu lukijalle, joka jo tietää tapahtumat pääpiirteissään, eikä dramaattisista käänteistä tiputella ennakoivia vihjeitä. Ne vain pamautetaan lukijan silmille. Kirjan tyylin vuoksi se on toimiva ratkaisu ja mukavaa vaihtelua siihen, että aina tarvitsisi arvailla, mitä tämä ja tuo tarkoittaa.

Aloitin Kolmen Halloweenina, ja se oli juuri sopivaa aikaa lukea tällaista kirjaa. Jännitystä ja ahdistustakin etsiville Kolme on oiva valinta. Vain kaksi asiaa tässä kirjassa häiritsivät minua, joista ensimmäinen oli käännös. Suomennos oli tehty todella huolimattomasti ja kiireisen oloisesti, koko kirja on täynnä typeriä kirjoitusvirheitä ja huonoja rakenteita. Se oli toistuvasti hyvin ärsyttävää. Toinen oli aivan loppu, tai parikin asiaa lopusta. En sano enempää, mutta jäin... hämmentyneeksi.

Jatko-osan pariin, siis.

Neljä tähteä (päätin olla rokottamatta kirjailijaa suomentajan virheistä).
Sarah Lotz: Kolme. Karisto, 2014. S. 494. Alkuperäisteos julkaistu englanniksi nimellä The Three samana vuonna.

Libertén Oman hyllyn unohdetut -postaus on luettavissa täällä.

Ja sitten löysin Rainbow Rowellin

Pahoitteluni pitkästä poissaolosta. NaNon kirjoittaminen ja ylioppilasjuhlien valmistelu ovat vieneet suurimman osan aikaani, ja olen ollut liian väsynyt kirjoittamaan postauksia sen jälkeen. Tässä kuitenkin kahden kirjan verran young adult fictionia eli YA:ta.

Miksi, oi miksi en ollut aiemmin kuullut Rainbow Rowellista?!

Löysin Fangirlin samasta listasta kuin The Princess Academyn, jossa siis suositeltiin Harry Potter -faneille sopivia kirjoja. Tästä listasta olen lukenut vielä kaksi muutakin kirjaa, kunhan joskus saan aikaiseksi kirjoittaa niistä. Fangirlin suositusperusteena oli se, että fandom, fanfiction ja muut itse fanittamiseen liittyvät asiat ovat minulle tärkeitä Pottereissa.

Cath ja Wren ovat kaksoset, jotka muuttavat kotoa aloittaessaan yliopiston. Cath on ahdistunut ja sisäänpäin kääntynyt ihminen, kun taas Wren haluaa käyttää tilaisuuden hyväkseen, irrottautua kaksosleimasta ja saada uusia ystäviä. Cathin kauhuksi tytöt eivät muuta yhdessä, vaan molemmat saavat oman uuden huonekaverin ja runsaasti uusia kokemuksia.

Mistä kirjan nimi sitten tulee? Rowell on kehittänyt kirjaansa varten kokonaisen fantasiakirjasarjan, jonka päähenkilönä on orpo Simon Snow, valittu pelastamaan maagien maailma tuholta. Tämän kuvitteellisen sarjan kirjoissa Simon käy maagien koulua yhden vuoden kerrallaan. Sarjassa on kahdeksan kirjaa, koulussa on kahdeksan vuotta, ja Simonilla on erityinen suhde koulun rehtoriin.

Kuulostaako tutulta? Sitä minäkin. Alkuun minua ärsytti, miten paljon Simon Snown maailma muistuttaa Pottereita, mutta lopulta se oli vain huvittavaa. Yhtäläisyydet menevät niin pitkälle, että neljännessä elokuvassa kaikilla on pidemmät hiukset. Ihan totta. (Tosin sitten minua ärsytti, että kirjassa mainittiin myös Harry Potter. Olin jo alkanut ajatella, että Simon Snow on Fangirlin maailman Harry Potter.)

Cath on lukenut Simon Snow-kirjoja alusta asti ja on niiden suuri fani. Hän on myös aktiivinen sen fandomissa, eli fanien yhteisössä, joka toimii ennen kaikkea internetin välityksellä. Cath kirjoittaa fanfictionia, suomeksi yleensä fikkejä, joissa hän ottaa kirjailijan luomat hahmot ja maailman, ja antaa heille oman tarinansa. (Tämä ei ole laitonta, jos tekstejään ei yritä myydä, eikä raha ole fikkien pointtikaan: ne pistetään nettiin kaikkien luettavaksi ja iloksi, tai piilotetaan omaan pöytälaatikkoon.) Fangirlin aikana Cath kirjoittaa erittäin suosituksi tullutta fikkiä, jonka nimi on Carry On, Simon. Sarjan kahdeksas ja viimeinen kirja ei ole vielä ilmestynyt, ja Cath kirjoittaa Carry Onia kuin se olisi tämä viimeinen osa.

Haluaisin sanoa muutaman sanasen kirjan hahmoista. Cath ja Wren molemmat ärsyttivät minua. Cathista puhun lisää kohta; se ei oikeastaan ollut hänen vikansa. Wren oli minusta epätasapainoinen hahmo, joka ei tuntunut löytävän kultaista tietä missään vaiheessa. Hänen käytöksensä ja mielialansa heilahtelivat läpi kirjan ja välillä hän oli kamala ihminen, ja toisinaan maailman paras sisko. Tuntui, että oli jäänyt hahmon rakentaminen tässä hieman puolitiehen.

Sivuhahmoista haluan mainita kolme. Ensinnäkin ihana Levi. Liian ihana. Aivan liian täydellinen. Hänelle oli yritetty antaa vähän särmää, mutta ei se oikein riittänyt. Toiseksi Nick. Hänestä pidin, sillä olen saanut oman kokemukseni tämän maailman nickeistä, ja hän oli erittäin uskottava. Kaikki eivät aina ole niin kivoja kuin miltä aluksi vaikuttavat. Kolmanneksi Reagan. Reagan oli ehdottomasti suosikkihenkilöni koko kirjassa. Hänessä oli asennetta ja huumoria, hän ei kuunnellut Cathin hölynpölyjä, piti jalat maassa ja teki niin kuin tahtoi. Reagan oli loistava.

Sitten Cath. Kirjan alusta saa kuvan, että Cath on varautunut ja ujo. Minä olen varautunut ja ujo. Cath stressaa koulun ruokalaan menemistä, sillä hän ei tietäisi mistä jono alkaa ja miten ruokalassa kuuluu käyttäytyä. Minä stressaisin samaa asiaa. En kuitenkaan jäisi sen takia useammaksi kuukaudeksi huoneeseeni istumaan! Pystyin tietyllä tasolla samastumaan Cathin käytökseen, mutta hänen täysin yliampuva reaktionsa kaikkeen ärsytti minua suunnattomasti. Pikku hiljaa kirjan myötä (epäselvästi) kävi ilmi, ja kuulin myös jostain, että Cath kärsii ahdistushäiriöstä. Tämä toki antaa hänen käytökselleen ymmärrettävän selityksen, mutta olisin toivonut, että se olisi kerrottu melko alussa selvin sanoin. Tämän tiedon kanssa päähenkilö ei olisi ärsyttänyt minua lainkaan niin paljon.

Muutenkin Fangirlin isoin ongelma on se, ettei asioita selitetä. Myös kaksosten isällä on mielenterveysongelmia, mutta tämäkin selviää lukijalle vasta pitkällä kirjassa, ja siihen asti Cathin huoli isänsä pärjäämisestä tuntuu liioitellulta. Cath on syvällä Simon Snown maailmassa, iso vaikuttaja sen valtavassa fandomissa, ja tälle ympäristölle tyypillistä sanastoa viljellään läpi kirjan. Ongelma? Jos lukija ei ole lukenut fikkejä ja tutustunut siinä maailmassa käytettävään sanastoon, häneltä menee todella paljon ohi. Luin kirjan lopusta, että Rainbow Rowell on käyttänyt paljon aikaa fandom-maailmassa, ja se näkyy hänen tekstistään. Hän olettaa, että kaikki muut tuntevat sanaston yhtä hyvin kuin hän itse, ja sillä hän sulkee ulos melkoisen yleisön. Minulle tämä ei ollut ongelma, mutta monelle se varmasti on.

Loppuun vielä vähän intoilua. Ensinnäkin pidän hirveästi tämän kirjan kannesta! Siinä on ihanat värit ja fontti ja hyvä tasapaino ja ja ja... se miellyttää visuaalista silmääni kovin. 10 pistettä kansitaiteilijalle. Toiseksi, alun ärsytyksestä huolimatta tykästyin Simon Snown maailmaan kirjan aikana ja erityisesti pidin Cathin kirjoittamasta fanfictionista - hän vei tarinaa paljon kiinnostavampaan suuntaan kuin "oikea" kirjailija. Siksi onkin ihanaa, että tänä syksynä Rainbow Rowellilta ilmestyi uusi kirja: Carry On! Hän on sukeltanut luomaansa maailmaan tällä kertaa täysillä, ja minulla on syytä uskoa, että hänen kirjansa on lähempänä Cathin kuin hänen itse luomansa "oikean" kirjailijan versiota. Olen pyytänyt Carry Onia ylioppilaslahjaksi, joten pian tiedämme;)

Olen puhunut paljon asioista, jotka tässä kirjassa olivat pielessä. Se oli kuitenkin mielestäni kiinnostava kokonaiskuva yhden tytön elämästä, ja Rowellin tekstiä oli mukava lukea. Hänen tyylinsä on todella kiva. Kirja käsittelee monia vaikeita aiheita ja tilanteita erityisesti nuoren ihmisen elämässä, ja se on varmasti monelle hyvin samastuttava. Haluaisin siis loppuun painottaa, että pidin Fangirlistä.

Kolme ja puoli tähteä
Rainbow Rowell: Fangirl. Macmillan, 2013. S. 459.



Fangirlin jälkimainingeissa innostuin lainaamaan myös Rowellin aiemman teoksen, Eleanor & Park. Nämä ovat kaksi hyvin erilaista kirjaa.

Eleanor muuttaa vuoden jälkeen takaisin äitinsä, isäpuolensa ja sisarustensa kotiin. Hänen perheensä, eikä vähiten hän itse, on värikäs tapaus ja Eleanor onnistuukin herättämään huomiota kaikkialla minne hän menee. Eleanor aloittaa uudessa koulussa, ja tutustuu pikku hiljaa lähistöllä asuvaan Parkiin. Kahden erilaisen nuoren maailmat kohtaavat ja sulautuvat yhteen koulubussin penkillä.

Sisältövaroitukset kirjalle: lapsen seksuaalinen hyväksikäyttö, perheväkivalta

Eleanor & Park sijoittuu 1980-luvulle. Se on kauniisti ja sydäntäsärkevästi kirjoitettu tarina oikeasta elämästä, sen ihanuudesta ja kamaluudesta. Alkuun luulin kirjan olevan vain höttöinen teiniromanssi, mutta se paljastuikin olemaan niin paljon enemmän. Eleanor & Parkissa on sopiva tasapaino onnellisella höttöydellä ja raskailla, vakavilla aiheilla. Tämän yhdistelmän takia se jäi vahvasti mieleeni.

Kirja on paljon onnistuneempi kokonaisuus kuin Fangirl. Hahmot ovat huolella tehtyjä, heistä tulee nopeasti rakkaita ja he ovat ennen kaikkea uskottavia. Myös sivuhahmoihin, kuten Eleanorin ja Parkin perheisiin, on kiinnitetty huomiota ja perheenjäsenet ovat saaneet ansaitsemaansa syvyyttä. Tarina ei ole, kuten sanottu, vain höttöinen teiniromanssi, vaan siinä käsitellään niin rakastumiseen kuin perhe-elämään liittyviä vakavampia teemoja taidolla ja herkkyydellä. Eleanor & Park on riipaisevaa luettavaa. Myöskään juonikaari ei ole ennalta-arvattava, ja erityisesti loppu jää pohdituttamaan viikoiksi - ehkä vuosiksi - eteenpäin.

Varon spoilaamasta teitä, joten en kerro kirjan juonesta tai tapahtumista tämän enempää. Sen kuitenkin sanon, että Luojan kiitos joku muukin ymmärtää, miten naurettava tarina Romeo ja Julia on. Kiitos, Eleanor.

Jos se ei vielä käynyt selväksi, Eleanor & Park teki minuun syvän vaikutuksen ja suosittelen sitä lämpimästi ikään ja sukupuoleen katsomatta.

Viisi tähteä.
Rainbow Rowell: Eleanor & Park. Orion Books, 2013. S. 324