Teinielämää

Tässä postauksessa on kolme kirjaa, jotka kaikki olen lukenut eri formaateissa. Yksi manga, jonka luin puoliksi paperilta ja puoliksi netistä; yksi perinteinen kirja; yksi e-kirja. Ensimmäinen e-kirjani ikinä!

En ole tässä blogissa kauheasti avautunut ajatuksistani seksuaalisuuden suhteen, mutta sanottakoon, että seksuaalivähemmistöjen oikeudet kiinnostavat sekä henkilökohtaisista syistä että yleisen mielenkiinnon ja oikeudentajun tasolla. Niinpä olen aina iloinen törmätessäni HLBT+ edustukseen kirjallisuudessa, ja ilokseni Chrystal osoitti minut tämän tyttöparista kertovan mangan suuntaan.

Hiljaisen, nörtin Marin elämä muuttuu, kun Akko alkaa puhua hänelle englannin uusintakokeen jälkeen. Akko on ulospäinsuuntautunut luonnonvoima, joka ottaa Marin uudeksi suojatikseen ja ystäväkseen. Marilla ei ole ikinä ollut hirveästi ystäviä, mutta Akon myötä elämä muuttuu jännittäväksi ja erilaiseksi. Pian Mari huomaa kehittäneensä voimakkaita tunteita Akkoa kohtaan... mutta miten toinen tyttö niihin reagoi?

Milk Morinagan piirustustyyli on miellyttävä katsoa ja helppo seurata. Hänen hahmonsa ovat helposti toisistaan erotettavissa niin ulkonäön kuin puhetyylinkin ansiosta. Hahmot eivät ole yltiösyvällisiä, mutta tärkeimmillä on enemmän kuin yksi persoonallisuuden piirre, ja se lienee tärkeintä. Molemmat päähenkilöt ovat viehättäviä ja samastuttavia hahmoja.

Girl Friends on todella suloinen tarina. Juoni on hieman hidas, kun tyttöjen tunteet menevä ristiin, mutta se on anteeksi annettavissa. Pidän siitä, että tarinaa kerrotaan molempien näkökulmasta. Lisäksi satunnaisesti muutkin hahmot saavat oman lukunsa, mikä syventää heitä huomattavasti. Ehkä isoimpana omituisuutena minuun iski se, kuinka varovaisia Akko ja Mari ovat suhteestaan sittenkin, kun lopulta päätyvät yhteen - kaipa Japani on konservatiivisempi paikka kuin olin kuvitellut. Olisin halunnut enemmän söpöilyä.

Jos söpöilyn suhteen olikin puutteita, niin sen sijaan manga kuvastaa hyvin sitä, millaista on löytää oma identiteettinsä. Miten hurjaa ja raskasta on ymmärtää rakastuneensa ystävään, joka tuskin ikinä vastaa tunteisiisi. Millaista on yrittää opetella hyväksymään itsensä ja tunteensa ympäristössä, jossa kukaan ei edes tule ajatelleeksi, että sellaisiakin tunteita on. Tässä suhteessa manga on varmasti monelle hyvin samastuttava. Minä olen ollut siinä suhteessa onnekas, että olen saanut kasvaa sallivassa ympäristössä, eikä minun ole tarvinnut ahdistua identiteettini vuoksi. (Olen panseksuaali. Se tarkoittaa ihmistä, joka voi rakastua ja tuntea viehtymystä useampaa kuin yhtä sukupuolta kohtaan. Määritelmä sisältää miehet, naiset, transihmiset, muunsukupuoliset ja sukupuolettomat ihmiset. Kaikensukupuoliset ihmiset.) Itsensä löytäminen ja hyväksyminen on silti tärkeä aihe, ja aivan liian harva on yhtä hyvässä tilanteessa kuin minä.

Mangassa on viisi osaa. Luin ensimmäiset kaksi ja puoli osaa paperisesta kokoelmasta ja jälkimmäiset kaksi ja puoli netistä. Suosittelen paperiversiota, jos vain suinkin saat sen käsiisi - englanninnos on niin paljon parempi, kun se on ammattilaisen tekemä. Toisaalta netistä lukeminen pelasti minut, sillä en olisi kestänyt odottaa tarinan toista puoliskoa kovinkaan pitkään. Luin kaikki viisi osaa yhdessä illassa.

Girl Friends on suloisen viaton, mukaansatempaava ja nopealukuinen sarja. Kaikin puolin kiva lukea. Ja vaikka kannessa piirtäjää mainostetaan yurin mestarina, tämä ei ole yuria. Tämä on ihan siveellistä. (Jos et tiedä mitä yuri on, niin tästä riittää päätelmäksi, että yuri ei ole siveellistä.)

Koko sarjalle kolme ja puoli tähteä, lisäksi ylimääräinen puolikas HLBT+ edustuksesta.
Milk Morigana: Girl Friends. The Complete Collection 1. Seven Seas Entertainment, 2012.

Disclaimer: tämä arvio on kirjoitettu 28.12.2015. Ajatukseni Thirteen Reasons Why -kirjaa ja -sarjaa kohtaan ovat sittemmin muuttuneet, enkä voi enää suositella kirjan lukemista. Se sisältää paljon vahingollista kuvastoa ja ajatuksia mielenterveysongelmista ja itsemurhasta, ja elämäsi pysyy terveempänä, kun et lue tätä kirjaa.

Kantta katsomalla tulisi ymmärtää, miksi tämä kirja kutsui minua kirjaston hyllystä heti sen nähdessäni. Vapaa käännös: "On kolmetoista syytä, joiden tähden ystäväsi kuoli. Sinä olet yksi niistä."

Clay Jensen löytää portailtaan ruskeaan paperiin käärityn paketin täynnä vanhoja kasettinauhoja. Kun hän työntää ensimmäisen kasetin soittimeen, nauhalta alkaa puhua Hannah Baker. Hän on Clayn luokkatoveri, joka teki itsemurhan kaksi viikkoa sitten. Sille oli kolmetoista syytä ja jokainen syy saa oman nauhan. Jokaisen syyn tulee kuunnella nauhat.

Huomaan, etten oikein tiedä, mitä sanoisin, vaikka tästä kirjasta olisi hurjasti sanottavaa. Koko kirjan ajatus on samaan aikaan kiehtova ja kamala, ja kerronta oli juuri niin hyvä kuin olin ajatellutkin. Kirjan varsinainen kertoja on Clay, mutta lukija "kuulee" myös kaikki Hannahin nauhat. Ne on kirjoitettu kursiivilla erotukseksi Clayn kerronnasta. Yhdessä he koostavat tarinan Hannahin elämän viimeisistä ajoista.

Kirjaa lukiessani unohdin koko ajan, että Hannah on kuollut. Hänen kerrontansa on niin elävää ja aitoa, hänen kokemuksensa niin helposti samastuttavia, että minun oli kerta kaikkiaan mahdoton uskoa, että hän olisi kuollut. Loppua kohden, asioiden mennessä huonompaan ja huonompaan jamaan, tämäkin käy toki selvemmäksi. Kirjaa ei kuitenkaan voi laskea käsistään, sillä mitä sydäntäsärkevämmäksi Hannahin tarina käy, sitä enemmän lukijan tarvitsee tietää, mitä lopuksi tapahtuu.

Hannah aloittaa tarinansa alusta, enkä voinut olla miettimättä pitkälle kirjaan: "Kannattiko tämän takia nyt tehdä itsemurha?" Mutta kun seinät kaatuvat toistensa päälle, ovia ei enää löydy. Kontrolli katoaa. Hannahia alkaa ymmärtää kaikesta huolimatta. Ymmärtääkseen täytyy kuitenkin tuntea hänen syynsä, eivätkä ne ole kaunista luettavaa.

Spoiler-varoitus!!!
Kun Clay saa nauhat, hän ei ymmärrä, mitä on tehnyt päätyäkseen niille. Nauhoja kuunnellessaan hän pääsee Hannahin pään sisään ja alkaa ymmärtää, mikä meni vikaan. Mutta kun tulee Clayn vuoro, Hannah sanookin, ettei tämä ole tehnyt mitään väärää; Clay on ainut nauhoilla olevista henkilöistä, jota hän ei syytä. Clayta kuitenkin tarvitaan täydentämään hänen tarinansa.

Minusta tämä oli todella naurettava ja antiklimaattinen ratkaisu. Clay on liian täydellinen henkilö. Hän on mukava ja ystävällinen, kaikkien kaveri. Hän ei itsekään tiedä, mitä olisi tehnyt. Olisin halunnut, että Clay olisi tehnyt jotain kamalaa - tai edes sen, mistä hän itseään syytti saavutettuaan ymmärrystä. Mutta ei. Clay oli syytön. Clayn ultimaalinen täydellisyys oli oikeastaan ainut asia tässä kirjassa, mikä ärsytti minua.
Jatkuu spoilerittomana.

Lukuun ottamatta äskeisissä kappaleissa mainittua juonen elementtiä, pidin kaikesta tässä kirjassa. Thirteen Reasons Why on mukaansatempaava, samastuttava ja käsittelee oikeita nykynuorten ongelmia hyvin lähestyttävällä tasolla. Se on raaka kuvaus siitä, miten vaikeuksien lumipalloefekti toimii. Luin sen parissa päivässä, sillä minun oli vain pakko saada tietää.

Teos on myös rakenteellisesti onnistunut; Clayn osuutta pantataan riittävän pitkään, jotta lukija jää koukkuun, mutta hänen osuutensa jälkeen kirjaa ei jättäisi kesken mistään hinnasta. Teksti on kaunista ja luo selkeitä mielikuvia ajasta ja paikasta. Kirja liikkuu monella aikatasolla niin Hannahin kuin Clayn kerronnassa, eikä seuraaminen ollut lainkaan vaikeaa.

En tiedä, mitä vielä sanoisin saadakseni teidät kaikki tarttumaan tähän kirjaan. Se oli yksi parhaita mitä olen lukenut pitkään aikaan.

Viisi tähteä ärsyttävästä juonielementistä huolimatta (kaikki muu oli niin kohdallaan).
Jay Asher: Thirteen Reasons Why. Penguin Books, 2009. S. 288.

Minulla ja Valerie Thomasilla on suhde. Se alkoi, kun Valerie alkoi seurata minua Twitterissä, ja minä seurasin häntä takaisin. Seuraava tämän tarinan kannalta merkittävä asia tapahtui, kun Valerie pyysi seuraajiaan äänestämään kahdesta kansivaihtoehdosta hänen tulevalle kirjalleen. Minä äänestin kantta, jonka näette nyt oheisessa kuvassa. Kolmanneksi hän järjesti kirjastaan giveawayn, johon osallistuin. Tulin valituksi, ja sain ilmaisen e-kirjaversion hänen kirjastaan Auburn: Outcasts and Underdogs, vastineeksi rehellisestä arviosta.

Lukiota aloittava Ashely on ulkopuolinen koulussaan. Hänellä on yksi ystävä, Charlie. Hänen äitinsä on kiireinen töiden ja uuden poikaystävänsä vuoksi. Charlie ja Ashely perustavat bändin yhdessä kolmannen ulkopuolisen, Joeyn, kanssa. Samaan aikaan Ashely saa niskaansa joukon kiusaajia, joista eroon pääseminen osoittautuu vaikeammaksi kuin miltä aluksi vaikuttaa.

Kirja alkaa yhdellä sen hienoimmista kohdista:

"We were the lost. We were the broken. We were the freaks, the losers and loners hiding in the corners of the world.

And then we weren’t. Every morning I had to pick up the jigsaw puzzle of my life and rebuild it into something vaguely resembling a person. A hazy shadow of the happiness I was faking.

And then I didn’t. I didn’t become whole. No, there was no glue that could bind me back together. No remedy to fix any of us. We weren’t lost anymore, but we remembered losing our way. We weren’t freaks, but we remembered living on the fringe. We weren’t losers or loners, but we still remembered hiding from the world.

We were Auburn. I was Auburn. And this is my story.

-Ashley Nimzovitch, lead singer of the punk rock band Auburn"

Rakastan tuota alkupätkää. Se on kaunis ja vaikuttava. Se antaa kuitenkin hieman virheellisen kuvan kirjan tyylistä; pätkän perusteella odotin jotain runollisempaa kuin miten kirja on kirjoitettu. Auburnin teksti on hyvin selkeää, koko ajan eteenpäin menevää ja suoraviivaista. Alkupätkän runollisuuden takia tämä hämmensi minua ensin, mutta mutkattomuudella on puolensa. Valerie Thomas ei jaarittele eikä tee asioista vaikeampia kuin mitä ne ovat. Teksti on helppolukuista heikommallakin englannintaidolla.

Auburnin isoimpia teemoja ovat ystävyys ja kiusaaminen. Bändiä perustettaessa Charlie ja Ashley ovat ystäviä, mutta Ash ei pidä Joeysta, sillä tämä on ilkeä. Yhteiset kokemukset ja tutustuminen kuitenkin tuovat nuoret lähemmäs toisiaan, ja pidin siitä, kuinka epätodennäköisistäkin henkilöistä voi tulla ystäviä keskenään. Toisaalta kirja käsittelee hyvin myös sitä, kenen ystävä ei voi olla, halusi tai ei.

Alusta asti Auburnin jäsenillä ei ole paikkaa koulussaan, mutta pian bändin perustamisen jälkeen Ash joutuu systemaattisen kiusaamisen kohteeksi. Kirja käsittelee kiusaamista todella realistisesti. Sekä kasvokkain että netissä tapahtuva kiusaaminen on kuvattu sellaisena kuin se on. Myös Ashelyn reaktiot ovat hyvin tyypillisiä. Vaikka halusinkin hakata päätäni seinään siksi, ettei hän kertonut kiusaamisesta kenellekään aikuiselle, niin se on maailma jossa elämme. Kiusatut jäävät ilman apua, koska heitä ei huomata, eivätkä he uskalla astua itse eteenpäin.

Kirjassa oli myös joitain irralliselta tuntuvia osia, kuten Ashin ja Charlien suhde ja siihen liittyvä Charlien isoisän kuvio. Jälkimmäinen tosin toi kaivattua kitkaa bändiläisten välille. Silti Ashin ja Charlien keskinäinen suhde oli juonikuvio, jolla ei minusta ollut tarpeeksi liittymäkohtia pääjuonen kanssa.

Minulla oli nuorempana bändikirjavaihe, ja Auburn tuntui ihanalta paluulta siihen aikaan. Ashelyn biisinsanoitukset ovat kauniita ja koskettavia, ja kuvaukset harjoituksista ja keikoilta melkeinpä kirjan parasta antia. Ashley, Charlie ja Joey ovat päättäneet menestyä, eivätkä lannistu vastoinkäymisistään. Tässäkin nautin realismista. Nuorten autotallibändeille keikat ja levytyssopimukset ovat usein kiven alla.

Kaiken kaikkiaan Auburn on ehkä suunnattu hieman minua nuoremmalle yleisölle. Tämä ei kuitenkaan estänyt minua nauttimasta siitä. Teos käsittelee teemojaan syvällisesti, mutta on myös viihdyttävä ja antaa lukijalle helpotuksen hetkiä rakennettuaan pitkään hienovaraisia jännitteitä. Sitä olisi voinut vielä hioa, mutta lopputulos on näinkin varsin hyvä. Sopivaa luettavaa kaikille kouluelämästä ja/tai bändeistä kertovista kirjoista pitäville.

Kolme ja puoli tähteä.
Valerie Thomas: Auburn: Outcasts and Underdogs. Ebbing Neptune Publishing, 2015. S. 213. Tiedoston koko 1132 KB.

Auburn kuittaa yhden kohdan HelMetin haasteesta! Teen myös piakkoin erillisen postauksen e-kirjan lukukokemuksestani.

Run, Thomas, run...

Minulla on kamala pino luettuja kirjoja odottamassa postauksia, joten yritän nyt tehdä näitä pikatahtia. The Scorch Trials ilmestyy yksinäisenä sutena ilman kaveria, koska...


Luin tämän The Maze Runnerin jatko osan muistaakseni loppukesästä. Tähän päivään menessä se ei ole löytänyt itselleen sopivaa postauskaveria. Nyt päätin, että aivan sama - olkoon yksin sitten. Kunhan saan edes yhden kirjan arvioitua pois alta.

Thomas ja kumppanit on tuotu turvaan, ruokittu ja nukutettu. Kaikki on hyvin, kunnes paljastuu, ettei kaikki olekaan hyvin, vaan edessä on testien toinen vaihe. Lyhyen levon jälkeen pojat ajetaan ulos karuun maailmaan, Flaren runtelemien ihmisten joukkoon, aavikolle polttavan auringon alle. Poikien tehtävänä on päästä aavikon ja vuorten yli turvasatamaan. Tällä kertaa kyseessä pitäisi olla lopullinen turva. Ja vaikkei olisikaan - onko pojilla vaihtoehtoja? Turvasatama on heidän ainut selvitymisen toivonsa.

James Dashnerin pitäisi kirjoittaa slasher-elokuvakäsikirjoituksia. Siinä hän olisi hyvä. The Scorch Trialsissa on ahdistava tunnelma ja koko ajan sellainen olo, että mitä vain voi tapahtua seuraavaksi. Jos kirjassa voi olla jump scareja, niin täältä niitä löytyy (mahdollisesti turhankin paljon). Eikä slasherissä tarvitsisi keskittyä henkilökehitykseen, tai henkilöihin ylipäätään. Se kun tuntuu olevan Dashnerille kovin vaikea osa-alue.

Pidän edelleen Minhosta ja Newtistä, vaikka Minho ryhtyikin tässä osassa toisinaan todella typeräksi. Thomas on edelleen aivan yhtä ärsyttävä ja tekee yhtä tyhmiä ratkaisuja kuin ensimmäisessäkin kirjassa. Dashnerin pääasiallinen ongelma on kuitenkin naishahmot.

En tiedä, mistä se johtuu. Eiväthän hänen mieshahmonsakaan kovin syvällisiä ole, vaikka hän on itse mies, mutta hänen naishahmonsa ovat aivan järkyttäviä. Edellisestä kirjasta tuttu Teresa muuttuu tässä osassa täysin käsittämättömäksi, hänen motiivinsa ovat epämääräiset ja koko henkilökaari jätti minut tuntemaan oloni puulla päähän lyödyksi. Teresassa ei ole mitään järkeä. Kirjan uudet naishahmot ovat parempia kuin Teresa, mutta eivät hekään kunniamainintojen arvoisia. Dashner varmasti tuntee naisia - hän ei vain osaa kirjoittaa hyviä henkilöitä. (Muutamaa onnekasta poikkeusta lukuun ottamatta.)

Juu, valituksista on hyvä aloittaa. Oli tässä kirjassa silti kivojakin asioita. Juoni ei junnaa ja käänteitä riittää. Dashnerin luoma maailma on mielenkiintoinen ja siitä voisin lukea lisää ihan ilmankin näitä henkilöitä. Erityisesti W.I.C.K.E.D. motiiveineen kiinnostaa minua ja tekee kirjan lukemisesta kiehtovaa. Tarina jaksaa pitää otteessaan silloinkin, kun Thomas ärsyttää niin, että tekisi mieli vain paiskata koko kirja seinään. Kaiken kaikkiaan The Scorch Trials on varsin kelpo jatko-osa, astelee edeltäjänsä jalanjäljissä, eikä vaadi liikaa ajatustoimintaa.

Oikeastaan liika ajatustoiminta voi olla jopa pahasta.

Kaksi ja puoli tähteä.
James Dashner: The Scorch Trials. Chicken House, 2011. S. 359.

Oman hyllyn unohdetut: Kolme

Tämä kirja ei ole istunut hyllyssäni kovin kauaa, eikä siksi oikeastaan ole erityisen unohdettu. Päätimme kuitenkin Libetén kanssa, että laskemme sen nyt tähän projektiin, jotta pääsemme taas eteenpäin ja vaihtamaan kirjoja.

"Mustana torstaina", 12.1.2012 tapahtuu neljä selittämätöntä lento-onnettomuutta ympäri maailmaa. Kaikki onnettomuudet ovat tuhoisia, mutta kolmesta koneesta löydetään yksi eloonjäänyt lapsi. "Kolmikosta" tulee koko maailman mediahuomion kohde, ja salaliittoteoreetikot kukoistavat. Miksi tästä historiallisen kammottavasta päivästä selvisivät juuri nämä kolme lasta? Onko neljännestäkin koneesta eloonjäänyt? Ja miten lapset nyt pärjäävät? Onko heissä... jotain outoa?

Kolmen alkuasetelma on jännittävä ja mielikuvitusta kiihottava. Kirja on kirjoitettu kuin tietokirja, vaihtoehtoisessa todellisuudessa jossa Mustan torstain tapahtumat ovat totisinta totta. Kirjan "kirjailija" on keskustellut niin salaliittoihmisten kuin uhrien omaisten ja heidän läheistensä kanssa, hyödyntänyt internetin keskustelupalstoja ja koonnut kiehtovan kokonaisuuden, monipuolisen ja valaisevan kuvan siitä, mitä todella tapahtui ja millainen vaikutus sillä oli.

Teos on jaettu moneen osaan, joissa vuorottelevat eloonjääneiden tarinaa ja salaliittoteoreetikoiden tarinaa kertovat osiot. Itse pidin eloonjääneiden tarinoita kiinnostavampina. Salaliittoteoriat keskittyvät pitkälti teksasilaisen lopunaikojen uskonlahkon ympärille, ja keski-ikäisten ihmisten fanaattisuudesta jaksaa lukea vain tietyn ajan kerrallaan. (En myöskään ikinä fanita sitä, kun kristinusko kuvataan hörhöilynä, vaikka maailma valitettavan täynnä näitä hörhöjä onkin.) Missään vaiheessa tapahtumat eivät kuitenkaan laahaa, vaan kertomusta viedään eteenpäin tasaiseen tahtiin molemmilla urilla. Mitä enemmän aikaa onnettomuuksista kuluu, sitä villimmäksi meno muuttuu niin eloonjääneiden kodeissa kuin Teksasissa. Loppua kohden lukija kääntää jokaisen uuden sivun silmät ymmyrkäisinä. Mitä vielä tulee?

Tosiaan, pidin enemmän eloonjääneiden kertomuksista, ja suosikkikohtiani olivat englantilaisen Jessin, yhden eloonjääneistä, Paul-sedän kertomukset. Niissä oli sopivanlainen jännite ja imu. Enempää en sano, etten vain paljasta mitään;) mutta huh. Pitää myös antaa arvostusta kirjan HLBT+ edustuksesta; Paul on homo ja kirjan "kirjoittaja" Elspeth on ollut parisuhteessa naisen kanssa.

Vain Kolmen alussa ja lopussa on romaanimuotoista kerrontaa. Muutoin koko kirja on kuin tietokirja. Sen vuoksi se on kirjoitettu lukijalle, joka jo tietää tapahtumat pääpiirteissään, eikä dramaattisista käänteistä tiputella ennakoivia vihjeitä. Ne vain pamautetaan lukijan silmille. Kirjan tyylin vuoksi se on toimiva ratkaisu ja mukavaa vaihtelua siihen, että aina tarvitsisi arvailla, mitä tämä ja tuo tarkoittaa.

Aloitin Kolmen Halloweenina, ja se oli juuri sopivaa aikaa lukea tällaista kirjaa. Jännitystä ja ahdistustakin etsiville Kolme on oiva valinta. Vain kaksi asiaa tässä kirjassa häiritsivät minua, joista ensimmäinen oli käännös. Suomennos oli tehty todella huolimattomasti ja kiireisen oloisesti, koko kirja on täynnä typeriä kirjoitusvirheitä ja huonoja rakenteita. Se oli toistuvasti hyvin ärsyttävää. Toinen oli aivan loppu, tai parikin asiaa lopusta. En sano enempää, mutta jäin... hämmentyneeksi.

Jatko-osan pariin, siis.

Neljä tähteä (päätin olla rokottamatta kirjailijaa suomentajan virheistä).
Sarah Lotz: Kolme. Karisto, 2014. S. 494. Alkuperäisteos julkaistu englanniksi nimellä The Three samana vuonna.

Libertén Oman hyllyn unohdetut -postaus on luettavissa täällä.

Ja sitten löysin Rainbow Rowellin

Pahoitteluni pitkästä poissaolosta. NaNon kirjoittaminen ja ylioppilasjuhlien valmistelu ovat vieneet suurimman osan aikaani, ja olen ollut liian väsynyt kirjoittamaan postauksia sen jälkeen. Tässä kuitenkin kahden kirjan verran young adult fictionia eli YA:ta.

Miksi, oi miksi en ollut aiemmin kuullut Rainbow Rowellista?!

Löysin Fangirlin samasta listasta kuin The Princess Academyn, jossa siis suositeltiin Harry Potter -faneille sopivia kirjoja. Tästä listasta olen lukenut vielä kaksi muutakin kirjaa, kunhan joskus saan aikaiseksi kirjoittaa niistä. Fangirlin suositusperusteena oli se, että fandom, fanfiction ja muut itse fanittamiseen liittyvät asiat ovat minulle tärkeitä Pottereissa.

Cath ja Wren ovat kaksoset, jotka muuttavat kotoa aloittaessaan yliopiston. Cath on ahdistunut ja sisäänpäin kääntynyt ihminen, kun taas Wren haluaa käyttää tilaisuuden hyväkseen, irrottautua kaksosleimasta ja saada uusia ystäviä. Cathin kauhuksi tytöt eivät muuta yhdessä, vaan molemmat saavat oman uuden huonekaverin ja runsaasti uusia kokemuksia.

Mistä kirjan nimi sitten tulee? Rowell on kehittänyt kirjaansa varten kokonaisen fantasiakirjasarjan, jonka päähenkilönä on orpo Simon Snow, valittu pelastamaan maagien maailma tuholta. Tämän kuvitteellisen sarjan kirjoissa Simon käy maagien koulua yhden vuoden kerrallaan. Sarjassa on kahdeksan kirjaa, koulussa on kahdeksan vuotta, ja Simonilla on erityinen suhde koulun rehtoriin.

Kuulostaako tutulta? Sitä minäkin. Alkuun minua ärsytti, miten paljon Simon Snown maailma muistuttaa Pottereita, mutta lopulta se oli vain huvittavaa. Yhtäläisyydet menevät niin pitkälle, että neljännessä elokuvassa kaikilla on pidemmät hiukset. Ihan totta. (Tosin sitten minua ärsytti, että kirjassa mainittiin myös Harry Potter. Olin jo alkanut ajatella, että Simon Snow on Fangirlin maailman Harry Potter.)

Cath on lukenut Simon Snow-kirjoja alusta asti ja on niiden suuri fani. Hän on myös aktiivinen sen fandomissa, eli fanien yhteisössä, joka toimii ennen kaikkea internetin välityksellä. Cath kirjoittaa fanfictionia, suomeksi yleensä fikkejä, joissa hän ottaa kirjailijan luomat hahmot ja maailman, ja antaa heille oman tarinansa. (Tämä ei ole laitonta, jos tekstejään ei yritä myydä, eikä raha ole fikkien pointtikaan: ne pistetään nettiin kaikkien luettavaksi ja iloksi, tai piilotetaan omaan pöytälaatikkoon.) Fangirlin aikana Cath kirjoittaa erittäin suosituksi tullutta fikkiä, jonka nimi on Carry On, Simon. Sarjan kahdeksas ja viimeinen kirja ei ole vielä ilmestynyt, ja Cath kirjoittaa Carry Onia kuin se olisi tämä viimeinen osa.

Haluaisin sanoa muutaman sanasen kirjan hahmoista. Cath ja Wren molemmat ärsyttivät minua. Cathista puhun lisää kohta; se ei oikeastaan ollut hänen vikansa. Wren oli minusta epätasapainoinen hahmo, joka ei tuntunut löytävän kultaista tietä missään vaiheessa. Hänen käytöksensä ja mielialansa heilahtelivat läpi kirjan ja välillä hän oli kamala ihminen, ja toisinaan maailman paras sisko. Tuntui, että oli jäänyt hahmon rakentaminen tässä hieman puolitiehen.

Sivuhahmoista haluan mainita kolme. Ensinnäkin ihana Levi. Liian ihana. Aivan liian täydellinen. Hänelle oli yritetty antaa vähän särmää, mutta ei se oikein riittänyt. Toiseksi Nick. Hänestä pidin, sillä olen saanut oman kokemukseni tämän maailman nickeistä, ja hän oli erittäin uskottava. Kaikki eivät aina ole niin kivoja kuin miltä aluksi vaikuttavat. Kolmanneksi Reagan. Reagan oli ehdottomasti suosikkihenkilöni koko kirjassa. Hänessä oli asennetta ja huumoria, hän ei kuunnellut Cathin hölynpölyjä, piti jalat maassa ja teki niin kuin tahtoi. Reagan oli loistava.

Sitten Cath. Kirjan alusta saa kuvan, että Cath on varautunut ja ujo. Minä olen varautunut ja ujo. Cath stressaa koulun ruokalaan menemistä, sillä hän ei tietäisi mistä jono alkaa ja miten ruokalassa kuuluu käyttäytyä. Minä stressaisin samaa asiaa. En kuitenkaan jäisi sen takia useammaksi kuukaudeksi huoneeseeni istumaan! Pystyin tietyllä tasolla samastumaan Cathin käytökseen, mutta hänen täysin yliampuva reaktionsa kaikkeen ärsytti minua suunnattomasti. Pikku hiljaa kirjan myötä (epäselvästi) kävi ilmi, ja kuulin myös jostain, että Cath kärsii ahdistushäiriöstä. Tämä toki antaa hänen käytökselleen ymmärrettävän selityksen, mutta olisin toivonut, että se olisi kerrottu melko alussa selvin sanoin. Tämän tiedon kanssa päähenkilö ei olisi ärsyttänyt minua lainkaan niin paljon.

Muutenkin Fangirlin isoin ongelma on se, ettei asioita selitetä. Myös kaksosten isällä on mielenterveysongelmia, mutta tämäkin selviää lukijalle vasta pitkällä kirjassa, ja siihen asti Cathin huoli isänsä pärjäämisestä tuntuu liioitellulta. Cath on syvällä Simon Snown maailmassa, iso vaikuttaja sen valtavassa fandomissa, ja tälle ympäristölle tyypillistä sanastoa viljellään läpi kirjan. Ongelma? Jos lukija ei ole lukenut fikkejä ja tutustunut siinä maailmassa käytettävään sanastoon, häneltä menee todella paljon ohi. Luin kirjan lopusta, että Rainbow Rowell on käyttänyt paljon aikaa fandom-maailmassa, ja se näkyy hänen tekstistään. Hän olettaa, että kaikki muut tuntevat sanaston yhtä hyvin kuin hän itse, ja sillä hän sulkee ulos melkoisen yleisön. Minulle tämä ei ollut ongelma, mutta monelle se varmasti on.

Loppuun vielä vähän intoilua. Ensinnäkin pidän hirveästi tämän kirjan kannesta! Siinä on ihanat värit ja fontti ja hyvä tasapaino ja ja ja... se miellyttää visuaalista silmääni kovin. 10 pistettä kansitaiteilijalle. Toiseksi, alun ärsytyksestä huolimatta tykästyin Simon Snown maailmaan kirjan aikana ja erityisesti pidin Cathin kirjoittamasta fanfictionista - hän vei tarinaa paljon kiinnostavampaan suuntaan kuin "oikea" kirjailija. Siksi onkin ihanaa, että tänä syksynä Rainbow Rowellilta ilmestyi uusi kirja: Carry On! Hän on sukeltanut luomaansa maailmaan tällä kertaa täysillä, ja minulla on syytä uskoa, että hänen kirjansa on lähempänä Cathin kuin hänen itse luomansa "oikean" kirjailijan versiota. Olen pyytänyt Carry Onia ylioppilaslahjaksi, joten pian tiedämme;)

Olen puhunut paljon asioista, jotka tässä kirjassa olivat pielessä. Se oli kuitenkin mielestäni kiinnostava kokonaiskuva yhden tytön elämästä, ja Rowellin tekstiä oli mukava lukea. Hänen tyylinsä on todella kiva. Kirja käsittelee monia vaikeita aiheita ja tilanteita erityisesti nuoren ihmisen elämässä, ja se on varmasti monelle hyvin samastuttava. Haluaisin siis loppuun painottaa, että pidin Fangirlistä.

Kolme ja puoli tähteä
Rainbow Rowell: Fangirl. Macmillan, 2013. S. 459.



Fangirlin jälkimainingeissa innostuin lainaamaan myös Rowellin aiemman teoksen, Eleanor & Park. Nämä ovat kaksi hyvin erilaista kirjaa.

Eleanor muuttaa vuoden jälkeen takaisin äitinsä, isäpuolensa ja sisarustensa kotiin. Hänen perheensä, eikä vähiten hän itse, on värikäs tapaus ja Eleanor onnistuukin herättämään huomiota kaikkialla minne hän menee. Eleanor aloittaa uudessa koulussa, ja tutustuu pikku hiljaa lähistöllä asuvaan Parkiin. Kahden erilaisen nuoren maailmat kohtaavat ja sulautuvat yhteen koulubussin penkillä.

Sisältövaroitukset kirjalle: lapsen seksuaalinen hyväksikäyttö, perheväkivalta

Eleanor & Park sijoittuu 1980-luvulle. Se on kauniisti ja sydäntäsärkevästi kirjoitettu tarina oikeasta elämästä, sen ihanuudesta ja kamaluudesta. Alkuun luulin kirjan olevan vain höttöinen teiniromanssi, mutta se paljastuikin olemaan niin paljon enemmän. Eleanor & Parkissa on sopiva tasapaino onnellisella höttöydellä ja raskailla, vakavilla aiheilla. Tämän yhdistelmän takia se jäi vahvasti mieleeni.

Kirja on paljon onnistuneempi kokonaisuus kuin Fangirl. Hahmot ovat huolella tehtyjä, heistä tulee nopeasti rakkaita ja he ovat ennen kaikkea uskottavia. Myös sivuhahmoihin, kuten Eleanorin ja Parkin perheisiin, on kiinnitetty huomiota ja perheenjäsenet ovat saaneet ansaitsemaansa syvyyttä. Tarina ei ole, kuten sanottu, vain höttöinen teiniromanssi, vaan siinä käsitellään niin rakastumiseen kuin perhe-elämään liittyviä vakavampia teemoja taidolla ja herkkyydellä. Eleanor & Park on riipaisevaa luettavaa. Myöskään juonikaari ei ole ennalta-arvattava, ja erityisesti loppu jää pohdituttamaan viikoiksi - ehkä vuosiksi - eteenpäin.

Varon spoilaamasta teitä, joten en kerro kirjan juonesta tai tapahtumista tämän enempää. Sen kuitenkin sanon, että Luojan kiitos joku muukin ymmärtää, miten naurettava tarina Romeo ja Julia on. Kiitos, Eleanor.

Jos se ei vielä käynyt selväksi, Eleanor & Park teki minuun syvän vaikutuksen ja suosittelen sitä lämpimästi ikään ja sukupuoleen katsomatta.

Viisi tähteä.
Rainbow Rowell: Eleanor & Park. Orion Books, 2013. S. 324

Rakastan Maggie Stiefvateria

Kun pitäisi tehdä jotain, mikään ei ole parempaa kuin tehdä jotain muuta. Niinpä saatte pitkästä aikaa kirjapostauksen, kun minun pitäisi täyttä päätä suunnitella omaa kirjaani Nanoa varten.

Olen tutustunut Maggie Stiefvateriin jo aikoja sitten Väristys-trilogian mukana. Omistan koko trilogian, ja sillä on paikka lempikirjahyllyssäni. En kuitenkaan lainkaan tiennyt hänen uudemmasta sarjastaan, ennen kuin aloin seurata häntä Twitterissä. Luettuani juttuja The Raven Cycle -sarjasta pari kuukautta päätin tutustua siihen itsekin.

Blue Sargent on ainoa selvänäkemisen lahjaa vaille jäänyt jäsen perheessä, jonka kaikki jäsenet ovat ennustajia. Pienestä asti hänelle on kerrottu, että jos hän suutelee tosirakkauttaan, tämä kuolee. Blue asuu pienessä Henriettan kaupungissa Virginiassa, jossa kaikki olisi hyvin rauhallista ilman paikallisen yksityiskoulun Aglionbyn poikia. Blue on aina pitänyt turvallisen välimatkan korppipoikiin (the raven boys). Kaikki kuitenkin muuttuu, kun Blue näkee erään heistä paikassa, jossa vain selvänäkijöiden kuuluisi nähdä ihmisiä.

The Raven Boysissa on useampi merkittävä henkilö. Blue tutustuu neljään korppipoikaan: Ganseyyn, Adamiin, Ronaniin ja Noahiin. Myös Bluen äiti ja muut sukulaisnaiset ovat tärkeissä osissa. Hienoa tässä on, että jokainen henkilö on todella aivan oma persoonansa. Kaikilla on merkityksensä ja omat omituisuutensa. Missään vaiheessa he eivät sekoitu toisiinsa. Erilaiset motiivit ja samat päämäärät kietoutuvat yhteen kiehtovalla tavalla.

Tarina kulkee eteenpäin sujuvasti. Stiefvater ei jaarittele, vaan sanoo asiat niin kuin ne ovat ja siirtyy eteenpäin. Hänen tyylinsä on jouheva ja helppolukuinen, ja Twitteristä tuttu omintakeinen huumorintaju paistaa sivuilta. Nautin todella hänen tekstinsä lukemisesta, sillä kaikki on kohdallaan. Tarina on erittäin kiinnostava ja pitää otteessaan läpi kirjan, ja sitä on mainion tyylin ansiosta helppo seurata.

Kirjassa yhdistellään fantasiaa ja kansanperinnettä nykypäivässä ja yhdistelmä toimii erinomaisesti. Se luo aivan omanlaisensa tunnelman, johon en muista törmänneeni missään muualla. Stiefvaterilla on myös kyky luoda tarkkoja ja selkeitä mielikuvia ympäristöstä, siitä, miltä asiat, paikat ja ihmiset näyttävät, kuulostavat, tuoksuvat. Kaikki tämä tuo yhteen kauniin lopputuloksen.

En tiedä mitä muuta sanoisin. The Raven Boys on todella rikas ja monitasoinen kirja, jossa riittää pureksittavaa pitkäksi aikaa. Silti en jotenkin osaa muotoilla siitä tämän järkevämpiä sanoja. Kaipa sanottava on enää: LUE SE!!!

Neljä tähteä.
Maggie Stiefvater: The Raven Boys. Scholastic, 2012. S. 454.



Saatuani ensimmäisen osan loppuun en aikaillut seuraavan varaamisessa. The Dream Thievesistä minulla oli hienot ja pätevät muistiinpanot kännykkääni ylös kirjattuina - ja sitten kännykkäni sekosi ja sai uuden sielun, joten sinne menivät ne muistiinpanot. Yritän silti jotain raapustaa.

Blue on tarkoittamattaan ystävystynyt korppipoikien kanssa ja osallistuu nyt täysillä mysteerisen walesiläisen muinaiskuninkaan metsästykseen. Samalla kun Blue selvittelee tunteitaan korppipoikia kohtaan, Ronanin ihmeellinen kyky alkaa tuottaa ongelmia ja vaaroja viisikon tutkimuksiin. Myös Adamin täytyy totutella uudenlaiseen elämäntilanteeseen - monessakin merkityksessä.

Minulle jäi hieman kahtalainen olo tästä kirjasta. Toisaalta se oli kiinnostavampi ja vauhdikkaampi kuin edeltäjänsä, ja toisaalta siinä oli joitain kerronnallisia ratkaisuja, jotka pitkästyttivät minua ja saivat kirjan laahaamaan. Avaan hieman.

Stiefvater käyttää The Raven Cyclessa useita kertojanäkökulmia. Ensimmäinen osa keskittyi Bluen näkökulmaan, mutta muutkin saivat vuoronsa. Tämä toinen osa keskittyy Ronanin kerrrontaan, mutta jälleen muutkin saavat vuoronsa. Ronan on silti ehdottomasti kiinnostavin kirjan hahmoista, ei vain ihmeellisen kykynsä vuoksi, vaan myös siksi, että ensimmäinen kirja antoi hänestä melko epämiellyttävän kuvan. Tämä toinen kuitenkin avaa Ronanin taustoja, ajatuksia, ja tekee hänestä ihmisenä syvemmän ja erittäin mielenkiintoisen hahmon. Hän on siis ansainnut suuren osan kerronnasta, ja hänen kohtansa ovat mukaansatempaavia ja vauhdikkaita. Myöskin muiden korppipoikien ja Bluen osuuksia on mukava lukea.

Sen sijaan kirja alkaa esittelemällä uuden hahmon, Harmaan Miehen (the Gray Man), ja hänen näkökulmansa. Vaikka Harmaa Mies on juonen kannalta erittäin tärkeä hahmo, ja myöskin ajan kanssa paljastui kiinnostavaksi ihmiseksi, hänellä oli mielestäni liikaa sivutilaa, eikä hänellä todellakaan olisi pitänyt aloittaa. En ollut alussa pätkääkään kiinnostunut Harmaasta Miehestä - halusin tutut hahmoni! Ja pidemmällekin tarinaan hänen osuuksiensa kohdalla pitkästyin. Vasta loppupuolella Harmaa Mies kasvoi kiinni minuun ja aloin pitää hänestä. Uusissa hahmoissa ei ole mitään vikaa, mutta Stiefvaterin olisi ehkä pitänyt esitellä Harmaa Mies hieman hienovaraisemmin, eikä vain paiskata häntä päin lukijan kasvoja.

Vaikka The Dream Thieves ei ollut yhtä eheä kokonaisuus kuin The Raven Boys, se oli silti minusta parempi kirja. Juoni pääsi vauhtiin ja hahmot saivat enemmän omaa tilaa olla ja vaeltaa. Luin Maggie Stiefvaterin Tumblrista, että hän oli kirjoittanut The Dream Thievesin ensin, ennen kuin oli ymmärtänyt, että se vaatii edelleen kokonaisen toisen kirjan. Tämä näkyy - The Raven Boys on lumoava ja kiinnostava, mutta The Dream Thieves nostaa koko konseptin aivan uuteen ulottuvuuteen.

Neljä ja puoli tähteä.
Maggie Stiefvater: The Dream Thieves. Scholastic, 2013. S. 450.

Sarjan kolmas osa on Blue Lily, Lily Blue. Viimeinen osa, The Raven King, ilmestyy keväällä.

Liebster Award

Iloinen yllätys! Suuret kiitokset Unelmien aika -blogin Katriinalle tästä palkinnosta - olen otettu. Kyseessä on palkinnon ohella myös haaste, joten säännöt ovat seuraavat:

1. Kiitä palkinnon antajaa ja linkkaa hänen bloginsa postaukseesi.
2. Laita palkinto esille blogiisi.
3. Vastaa palkinnon antajan esittämään 11 kysymykseen.
4. Nimeä 5-11 blogia, jotka mielestäsi ansaitsevat palkinnon ja joilla on alle 200 lukijaa.
5. Laadi 11 kysymystä, joihin palkitsemasi bloggaajat puolestaan vastaavat.
6. Lisää palkinnon säännöt postaukseen.
7. Ilmoita palkitsemillesi bloggaajille palkinnosta ja linkkaa oma postauksesi heille, jotta he tietävät mistä on kyse.

Katriinan kysymykset liittyivät lähestyvään Halloweeniin, ja tässä vastaukseni niihin.

1. Pidätkö kauhukirjoista?
Hmm... en erityisesti. Pidän sopivasta määrästä jännitystä ja pelkoakin, mutta kauhu genrenä ei ole oikein minun juttuni. Tosin Dracula ja Hohto ovat lukusuunnitelmissa marras- ja joulukuussa, mutta ne ovatkin klassikoita. Lapsena muistan lukeneeni R. L. Stinen kaksi vampyyrikauhukirjaa - olisiko ensimmäinen ollut nimeltään Vampyyrisiskokset? Niistä muistan pitäneeni. Lisäksi voisin vielä mainita tänä vuonna lukemani teini"kauhun", Undead ja Unfed ...mutta en ole aivan vakuuttunut siitä, täyttävätkö ne oikeasti genren vaatimuksia.

2. Mikä on paras kauhukirja ja miksi?
Öööh. Edellisestä näette, että kokemukseni kauhun kanssa on erittäin rajallinen. Voisin kuitenkin nimetä Undeadin, sillä se oli nopeatempoinen, hauska ja välillä pelottavakin. Lisäksi päähenkilö on sydäntäni lähellä. Kirja oli hieman erilainen, kevyt mutta hämmästyttävän hyvä lukukokemus.

3. Millaisista kauhuolennoista tykkäät lukea (esim. vampyyrit, kummitukset, zombiet, noidat, ihmissudet)?
Minulla ei ole erityistä olentopreferenssiä. Kauhuolennot ovat fantasiakirjallisuuden peruskamaa ja pidän niistä kaikista. Enemmän kuin siitä, mikä olentolaji on kyseessä, välitän siitä, että se on hyvin ja uskottavasti kirjoitettu. Noidat ja kummitukset ovat kiinnostavia, sillä niiden kanssa on paljon erilaisia mahdollisuuksia, ja eri kirjailijoiden noidat ja kummitukset voivat poiketa toisistaan paljonkin. Olen myös törmännyt mukavasti päivitettyihin ihmissusiin aina silloin tällöin. Vampyyrit ovat ehkä vähiten suosikkejani, sillä konsepti on vääjäämättä aina melko samanlainen ja usein he ovat lisäksi aika ikäviä tyyppejä.

4. Mitä Halloween aiheisia kirjoja suosittelisit muille?
Kolme suositusta:

• Jos haluat nauraa: Kirsty McKay, Undead
• Jos haluat pelätä: Mats Strandberg ja Sara B. Elfgren, Piiri
• Jos haluat klassikon: Agatha Christie, Eikä yksikään pelastunut

5. Mikä on paras paikka ja hetki lukea kauhukirjoja?
Tietenkin keskellä yötä. Kauhukirjojen pointti on se, että niitä luetaan keskellä yötä, sillä muuten puolet efektistä menee täysin hukkaan. Mielellään kotona nojatuolissa tai sängyssä, peiton alla, yhden ainoan lampun valossa. Koko muu talo pimeänä ja kaikki muut asukit jo aikaa sitten nukkumassa.

6. Mikä kirja on saanut sinut oikeasti pelkäämään?
Hyvin, hyvin harvat kirjat. Silloin lapsena muistan pelänneeni lukiessani niitä mainitsemiani Stinen kirjoja, sekä Christietä. (Olin ehkä hieman nuori aloittamaan Christieni, varsinkin kun ensikosketukseni häneen oli juurikin Eikä yksikään pelastunut.) Nyt vanhempana minun on erittäin vaikea keksiä kirjoja, joita lukiessani olisin oikeasti pelännyt. Voin nimetä kaksi.
Ensinnäkin tuo Piiri. Sen tunnelma, varsinkin alku, oli oikeasti karmiva, ja pelkäsin todella saavani kirjasta painajaisia. (En saanut. Olisin voinut saada.) Toiseksi Matkijanärhi. Sen loppupuoli oli epätoivon ja kauhun sekaista sivujen kääntelyä - selviävätkö he, kuka vielä kuolee. Kumpaakin näistä kirjoista luin asianmukaisesti keskellä yötä.

7. Kuunteletko tunnelmaa luovaa musiikkia lukiessasi kirjoja?
En enää nykyään. Vielä muutama vuosi sitten minulla oli tapana pitää musiikkia päällä aina lukiessani. En yleensä valinnut musiikkia erityisesti tunnelmaan sopivaksi, mutta usein sattui niin, että esimerkiksi uhkaavaa kohtaa lukiessani musiikki sattui sopimaan siihen. Tämä oli minusta aika hauskaa. Joka tapauksessa, sittemmin musiikin kuuntelu on saanut jäädä. Osasyy lienee se, että kirjaan uppoutuessani unohdan musiikin kokonaan, ja levyltä saattaa soida useita kappaleita peräjälkeen ilman, että rekisteröin niitä lainkaan.

8. Luetko kirjoja aina parhaillaan kuluvaan vuodenaikaan tai juhlapyhään liittyen?
En. Luen kirjoja, jotka sattuvat sillä hetkellä olemaan jonossa tai jotka kiinnostavat minua juuri nyt. Vuoden kierrolla ei ole merkitystä lukuvalintojeni suhteen.

9. Mikä kirjoihin liittyvä asia kauhistuttaa sinua eniten?
Oi mikä ihana kysymys :D Siedän melko hyvin kirjoihin tehtyjä merkintöjä, taittuneita selkämyksiä ja sen sellaista. Minusta on mukavaa, kun kirja näyttää luetulta ja rakastetulta. Ehkä eniten minua tällä erää kauhistuttaa se, että kirjahyllyni repeää liitoksistaan, eikä minulla ole tilaa uudelle. Olen karsinut hyllyn sisältöä useita kertoja lähivuosina, eikä jäljellä ole enää juuri mitään, mistä haluaisin luopua - jostain (toisesta ulottuvuudesta) olisi siis pakko löytää lisää tilaa, kun uusiakin kirjoja vyöryy koko ajan sisään. Haltiatarkummia odotellessa.

10. Juhlitko riehakasta Halloweenia vai rauhoitutko pyhäinpäivänä vai kumpaakin vai ei kumpaakaan?
Olen enemmän pyhäinpäivä-ihmisiä. Äitini syntymäpäivä on Halloweenina, joten kyseinen juhla on aina jäänyt meidän perheessämme minimaaliselle huomiolle. Tykkään pukeutua asuihin, ja niinpä pukeuduin aina koulun teeman mukaan, mutta muuten Halloweenin juhliminen on jäänyt siihen. Pyhäinpäivän haikean rauhallinen henki sopii paremmin minulle. Käymme vanhempieni kanssa Espoon tuomiokirkon hautausmaalla jättämässä kynttilöitä edesmenneille sukulaisille ja kävelemme hetken hautausmaan rauhassa. Pidän siitä.

11. Minkä aihealueen kirjoja luet yleensä eniten? 
Luen eniten fantasiaa ja dystopiaa. Näistäkin lähinnä YA- eli nuorten aikuisten kirjallisuuden alle meneviä teoksia. Pidän myös hyvistä dekkareista, etenkin Robert Galbraithin ja Agatha Christien tuotannosta. Tosin ylipäätään luen melkein mitä vain, kunhan se on fiktiota ja kuulostaa hyvältä.


Nyt seuraa tunnustus: olen huono bloggaaja. Rakastan kirjoittaa omia blogejani, ja innostun joka kommentista, jonka saan, mutta olen äärettömän huono verkostoitumaan. En seuraa kuin kourallista blogeja, ja nekin ovat kavereiden tai tutuntuttujen pitämiä (no, lähes kaikki). Siksi haasteen kohta, jossa kuuluu nimetä uusia palkinnonsaajia, olikin minulle kaikkein vaikein.

Lopulta tulin lopputulokseen. Minulla on lukijoita vain muutama, mutta arvostan teitä kaikkia syvästi ja olen super iloinen että olette täällä! Niinpä haluan antaa palkinnon eteenpäin ihanille lukijoilleni.

• Joanna - Katosin kirjamaailmaan
• Liberté - Voimasanoja
• Rosales - Kirjamaailma
• Anu - Kirjaston kummitus
• Krista - Lukutoukan kulttuuriblogi

Ehkä jotkut teistä ovat jo saaneet tämän, mutta saatte sen nyt uudestaan. Kiitos päiväni piristämisestä olemassaolollanne! Tässä kysymykset - kertokaa ihmeessä, kun olette tehneet haasteen, niin tulen lukemaan vastauksianne:) Itse olen niin kirjakaupan kuin kirjastonkin vakiasiakas, joten tämä on kysymysten aihepiiri.

1. Mikä on viimeisin ostamasi kirja?

2. Oletko jo lukenut tämän kirjan? Jos, niin oliko se rahojesi arvoinen?

3. Mistä yleensä ostat kirjoja? Netistä, paikallisesta kirjakaupasta, kirjakauppaketjusta, divarista...?

4. Miten usein ostat kirjoja?

5. Onko sinulla tapana ostaa vain kirjoja, jotka olet jo lukenut ja todennut hyviksi, vai ostatko myös uusia tuttavuuksia?

6. Jos sinun tulisi luopua kirjakaupan kanta-asiakaskortistasi tai kirjastokortistasi, kummasta luopuisit? Miksi?

7. Mitkä kaikki kirjat sinulla on kirjastosta lainassa tällä hetkellä?

8. Kun saavut lähikirjastoosi, mille hyllylle suuntaat ensimmäisenä? Miksi?

9. Kirjastossa käydessäsi pyydätkö usein/silloin tällöin/ koskaan kirjastonhoitajien suosituksia?

10. Käytätkö kirjaston muita palveluja kuin kirjojen lainaamista? (Esim. elokuvien tai musiikin lainaamista, tietokoneita, käytkö kirjaston järjestämissä tapahtumissa jne.)

11. Palautatko kirjasi ajallaan, vai kerääntyykö kortillesi sakkoa aina myöhässä olevista lainoista?

Ei ikinä enää!

Nyt se on ohi. Ikinä enää en lastaa eväitä tarjottimelle, teippaa tekstejä vaatteistani piiloon ja astele saliin kuuden tunnin ylioppilaskirjoituskoitokseen.

Ei tule ikävä.

Jos muistelette aikaisempia postauksiani aiheesta, mieleenne ehkä palautuu, että vuosi sitten syksyllä kirjoitin englannin ja äidinkielen. Keväällä osallistuin ranskan ja italian kokeisiin. Tänä syksynä jäljellä olivat toinen kotimainen kieli ruotsi ja reaaliaine uskonto. Ja nyt, ei ikinä enää.

Ruotsin koe meni hienosti. Sain alustaviksi pisteiksi 250/299, ja neljällä edellisellä kerralla nämä pisteet olisivat taanneet minulle L:n, joskin hädin tuskin. Nyt siis toivon, etteivät rajat nouse tai pisteeni laske. Tämä uskontokin oli ihan inhimillinen... luulisin.

(Reaalikokeet tietysti itsessään eivät ole kovin inhimillisiä. Koeaikaa on kuusi tuntia ja humanistireaaleissa kirjoitetaan kuusi vastausta. Ne ovat lähes järjestään esseevastauksia. Tahdin on siis oltava vastaus per tunti, ja lisäksi pitäisi syödä ja käydä vessassa.)

Minulla kävi tuuri. Kokeessa oli kaksi helppoa tehtävää, joissa oli a, b ja c -kohdat ja joiden tekemiseen meni vain puoli tuntia. Pelkäsin ennen koetta, että joudun väsäämään viimeisen vastauksen kymmenessä minuutissa - kun oli viimeisen vastauksen aika, minulla oli puolitoista tuntia aikaa. Lähdin 20 minuuttia ennen ajan loppumista ja olin saanut kirjoittaa kaikki vastaukseni rauhassa.

On samaan aikaan helpottava ja omituinen tunne, että kirjoituksen ovat ohi. Iloitsen siitä, ettei minun tarvitse enää huolehtia niistä, ja olen hämmästynyt siitä, että 4.12. minusta tulee ylioppilas! Mutta olen myös hämmentynyt siitä, ettei tarvitse enää ajatella ylioppilaskirjoituksia. Ei tarvitse enää lukea, ei muistutella mieliin vastaustekniikkaa. Olen pitkän vuoden ajan elänyt kirjoitusten maailmassa, ja nyt ne äkkiä ovatkin ohi.

En osaa vielä olla haikea. Kyllä se iskee, aikanaan, mutta toistaiseksi saan tyytyä hämmästelemään tilannettani. Täysin koulu ei ole vielä ohi, sillä maanantaina on filosofian koe ja tiistaina median johdantokurssin päätös. Haluaisin myös saada valmiiksi vielä yhden kirjallisen ilmaisun kurssin, jossa olen työstänyt omaan romaaniani viimeisen vuoden ajan.

Viimeisiä kuitenkin viedään. Se on omituista, hauskaa, pelottavaakin. Mutta hyvällä tavalla. Minun tulee kyllä ikävä Kallion lukiota.