Ylpeästi feministi! Naisena olemisen taito

Tämä kirja on ollut lukulistallani siitä saakka, kun tutustuin Libertéhen. Ostin sen viime vuonna eurolla läheisestä Kierrätyskeskuksesta (todellakin paikka jossa tehdä kirjalöytöjä!) ja pakatessani Englantiin lähtöä varten Naisena olemisen taito halusi tulla mukaan. Aloinkin lukea sitä nopeasti, enkä katunut.

Caitlin Moran on kirjoittanut mielettömän feministisen manifestin/elämäntaito-oppaan/omaelämäkerran, joka käsittelee melko lailla kaikkea mahdollista naisen elämässä. Aiheet kulkevat naisen ruumiin kummallisuuksista häiden järjestämiseen ja sen yli. Kaiken keskiössä on se, miten me naisina toimimme yhteiskunnassa, mitä meiltä odotetaan ja onko se reilua. Sanalla sanoen feminismi.

Rakastuin tähän kirjaan syvästi. Pidän itseäni melko kovan linjan feministinä, ja oli ihanaa lukea, kuinka joku on selittänyt kaikki ajatukseni ymmärrettävällä, selkeällä, helposti lähestyttävällä ja hauskalla tavalla. Kaikkien naisten ja mieluusti myös muiden sukupuolten edustajien kuuluisi lukea tämä kirja! En ole kaikesta samaa mieltä Moranin kanssa, mutta nekin kantansa, joista olen eri mieltä, hän on perustellut erittäin hyvin ja niitä oli ilo lukea.

Moran on sanavalmis ja häikäilemätön, eikä epäröi käsitellä tabuimpiakaan aiheita ronskilla, mutta täysin asianmukaisella otteella. Se on hyvä. Yleensä asiat muuttuvat paremmiksi vasta, kun niistä todella puhutaan eikä vain mutista nurkissa. Ronskin tyylinsä takia Moran on kuitenkin henkisesti vaativaa luettavaa. Naisena olemisen taito vaatii riittävän energisen mielentilan. Välillä kirjasta täytyy myös pitää taukoa, sillä se on hyvin typerryttävä kokemus.

Vaikuttavimpana osana minulle jäi mieleen aborttia käsittelevä luku. Vaikka Moran puhuu kirjassa omasta elämästään hyvin avoimesti, abortti on niin herkkä aihe, että olin syvästi vaikuttunut, kun hän kertoi avoimesti omasta abortistaan ja motiiveistaan. Kirjasta jäi todella voimaantunut olo ja se valoi uskoa niin itseeni naisena kuin maailman naisiin yhdessä, mutta abortti-luku todella muutti jotain minussa. Se oli kirsikka kermakakun päällä - tämä, kuten jo kuvailtu, on mieletön kirja.

Viisi tähteä, totta kai.
Caitlin Moran: Naisena olemisen taito. Schildts&Söderströms, 2013. S. 335. Englanninkielinen alkuteos How to be a Woman ilmestyi vuonna 2011.

Tällä kirjalla saan kaksi kohtaa HelMet 2015- ja kuusi kohtaa HelMet 2016 -haasteesta.

Internetin ihmeellinen maailma: Sinä ja minä sitten joskus

Ensimmäinen vuonna 2016 lukemani kirja! Kuten vuodenvaihdepostauksessa mainitsin, alan tästä eteenpäin julkaista vain yhden kirjan per postaus (lukuunottamatta joitain poikkeuksia, kuten mangaa). Tämä kyseinen kirja oli alennuslöytö Suomalaisesta päivää ennen Englantiin lähtöäni. Kirjan nimi vetosi minuun heti rytmillään ja tietynlaisella haikeudellaan; pidän myös kansitaiteesta. Ostopäätös oli sinetöity, kun sain tietää, mistä kirja kertoo.

Vuonna 1996 Emma kuuluu niihin harvoihin amerikkalaisteineihin, joilla on kotonaan internetyhteys. Yhdessä naapurinpojan Joshin kanssa Emma törmää salaperäiseen nettisivustoon nimeltä Facebook. Uskomatonta kyllä, sivusto vaikuttaa näyttävän heidän elämänsä viidentoista vuoden päästä. Emman ja Joshin navigoidessa tietään läpi tavanomaisen elämänsä he huomaavat, miten heidän tekonsa vaikuttavat Facebookin näyttämään tulevaisuuteen.  Kyseessä ei sittenkään ole huolellisesti suunniteltu pila... ja tulevaisuuteen on helppo hukkua.

En itse ole suuri Facebookin käyttäjä; olin 17 kun tein ensimmäisen Facebook-tilini, ja senkin väärällä nimellä, italian kurssejani varten. Kävin Facebookissa näiden kurssien puitteissa maksimissaan kymmenen kertaa. Katsoin kirjaa lukiessani Facebookia siis melko lailla yhtä mistään mitään tietämättömänä kuin Emma ja Josh. (Tein sittemmin oikean tilin, mutta vasta tämän kirjan lukemisen jälkeen ja täysin siihen liittymättömistä syistä. En ole erityisen innostunut sen käyttämisestä.) Minulle kirjasta siis puuttui nykyajan Facebook-kansalaisen ylemmyydentunto, mutta se ei haitannut. Monille kirjassa on ollut myös paljon tietokonenostalgiaa - hitaat latausajat, netti ja puhelin toimivat samaa linjaa pitkin... itsehän olen syntynyt vuonna 1996, joten minulle nämä olivat enemmänkin huvittavia menneisyysasioita. Juttuja, joista olen kuullut, mutta joita en ole joutunut kokemaan.

Vielä lukemisen jälkeenkin kirjan idea ja nimi kiehtovat minua. Valitettavasti toteutuksessa on kuitenkin parantamisen varaa. Emma on niin ärsyttävä, että hänen takiaan koko kirja meinasi jäädä kesken. Emma on kitisijä. Mikään ei kelpaa, mikään ei ole tarpeeksi hyvä. Hän on myös rasittavan putkinäköinen ihmissuhteissaan ja tulevaisuutensa suhteen. Josh on mukava, mutta hänen lukunsa ovat liian lyhyitä kompensoidakseen kunnolla Emma-yliannostusta. Emma tekee hallaa koko kirjalle, sillä juoni sinällään on aivan kelvollinen, mitä nyt hieman avioliittokeskeinen. Emman ja Joshin keskinäistä suhdetta käsitellään hyvin, kun hyväksyy, ettei siitä tule mitään erilaista tai yllättävää.

Sinä ja minä sitten joskus on kirjoitettu elävällä kielellä, joka jättää voimakkaita mielikuvia ja kirkkaita värejä mielen pinnalle. Valitettavasti suomennos ei ole parhaasta päästä, vaan tökkii tasaisesti läpi kirjan. Tekstin sujumattomuudesta ja Emman ärsyttävyydestä huolimatta tästä kirjasta jäi kohtalaisen positiivinen fiilis. Erityisesti pidin tavasta, jolla Facebook-episodi ratkesi. Se oli siisti ja tyylikäs, eikä lainkaan pakotettu tai epäuskottava. Olin erityisen tyytyväinen, sillä olin kirjaa lukiessani pohtinut, miten tästä päästään järkevästi eroon. Loppukohtaus on vielä pakko mainita. Se oli niin siirappinen, että alkoi yököttää. Ymmärrän, että tämä kohtaus tarvittiin, mutta holy shit! Jotenkin tyylikkäämmin sen olisi voinut tehdä. Tuntui, että sivut tihkuivat sokeria sormiini.

Kaksi ja puoli tähteä.
Jay Asher ja Carolyn Mackler: Sinä ja minä sitten joskus. Otava, 2012. S. 317. Englanninkielinen alkuteos The Future of Us julkaistu vuonna 2011.

Sinä ja minä sitten joskus kuittaa minulle HelMetin 2016-haasteesta neljä kohtaa!

Viime vuoden viimeiset

Huh, viimeinkin. Viimeiset vuoden 2015 puolella lukemani kirjat. (Tiedän, olen säälittävän hidas, mutta pyydän saada huomauttaa, että teen tällä hetkellä hyvin pitkiä päiviä henkisesti kuluttavassa työssä, joten ansaitsen lepohetkeni.) Carry On kuuluu ylioppilaslahjaksi toivomiini ja saamiini kirjoihin, kun taas Lumotun luin Chrystalin suosituksesta.

Kuka muistaa Fangirlin? Tämä on nyt Se Kirja. Se Kirja jota kaikki Fangirlissä Simon Snown tarinaan ihastuneet ovat odottaneet. Se Kirja, jossa kaikki menee niin kuin todellinen fangirl haluaa.

Simon Snow palaa viimeiselle vuodelleen Watfordin velhokouluun alamaissa. Insidious Humdrum kulkee ympäri velhomaailmaa syöden taikuutta, Simonin kasvot yllään, eikä Maagilla (the Mage) ole enää aikaa Simonille. Simon ei myöskään tiedä, mitä hän tekee tämän viimeisen vuoden jälkeen. Kaikilla muilla on sentään perheet apunaan: Simon on yksin. Ainut Normaalien maailmasta tullut velho koskaan. Kaiken lisäksi hänen tyttöystävänsä ei enää halua olla hänen tyttöystävänsä, eikä raivostuttava huonekaveri Baz edes vaivaudu tulemaan kouluun.

Kun luin arvosteluja Carry Onista, ja niissä sanottiin, ettei se ole tosiaankaan samanlainen kuin Harry Potter, minun oli hieman vaikeaa uskoa tätä. Nyt kuitenkin sanon itse aivan samaa. Toki konseptissa on väistämättömiä yhtäläisyyksiä: valittu orpopoika, velhokoulu... mutta Carry On on aivan oma maailmansa. Ilokseni voin myös sanoa, että se maailma on kerta kaikkiaan lumoava ja ilahduttava.

Carry On kärsii hieman tarinansa pituudesta. Se on ikään kuin pitkän sarjan päätösosa, paitsi ettei mitään edeltäviä osia ole, ja niinpä Rowell joutuu tekemään tässä kirjassa paljon selittämistä aiemmista tapahtumista. Tämä hidastaa juonta eikä aina ole niin kiinnostavaa, vaikka onkin tarpeellista. Asiaa auttaa se, ettei Rowell ole rajoittanut kertojanäkökulmiaan, vaan käyttää ketä tahansa kirjan hahmoista milloinkin haluaa. Aluksi tämä häiritsi minua - tarina tuntui pirstaleiselta ja fokusoimattomalta - mutta lopulta se oli parempi näin. Lukija saa tarvitsemansa informaation ilman turhaa luennointia.

Kun kaikki saavat äänensä kuuluviin, lukija myös saa varsin kattavan kuvan kaikista hahmoista. He kaikki elävät omaa elämäänsä ja tuntuvat oikeilta ihmisiltä, joten pisteet huolellisesta työstä. Kaikista en pitänyt, mutta eihän oikeassakaan elämässä pidetä kaikista ihmisistä. Baz, Penelope ja Simon olivat varmaankin suosikkejani - Agatha ärsytti minua niin paljon, että lopetin yleensä lukemisen, kun tuli hänen lukunsa. Maagista jäi hyvin ristiriitainen kuva, mutta ristiriitaisuus on parempi kuin yksiselitteinen hyvyys tai pahuus. Tämä on henkilöiden tarina, ei tarina jossa on henkilöitä.

Carry On lähtee liikkeelle hieman hitaasti, tai siltä minusta ainakin tuntui, sillä en malttanut odottaa Bazin ensiesiintymistä. Ehkä tämä ei vaivaisi lukijaa, jonka suurin mielenkiinto kirjassa ei kohdistuisi luvattuun homoromanssiin, mutta se lukija en ollut minä. Kun Baz kuitenkin lopulta saapui - Carry On oli kaikkea mitä odotin ja enemmän! Baz on baby ja romantiikan (ja HLBT+ edustuksen) nälkäinen sydämeni nielaisi rakkaustarinan ja varastoi sen kunniapaikalle. Mutta oikeasti! Ajatelkaa, miten siistiä! Tämän mittakaavan nuortenkirjallisuudessa harvoin nähdään seksuaalivähemmistöjä pääosassa, ja siksi tämän kirjan silkka olemassaolo tekee minut super iloiseksi.

Niin, Carry On on täynnä taikuutta ja romantiikkaa, mutta ne eivät ole ainoita aiheita joita Rainbow Rowell käsittelee taidolla ja herkkyydellä. Myös politiikka ja luokkaerot sekä vastaavat vakavat aiheet nousevat esiin ja pistävät lukijan ajattelemaan. Näihinkin asioihin saadaan monenlaisia näkökulmia kertojien myötä, ja sitä joutuu huomaamaan, miten mustavalkoinen ajattelu on helppoa mutta vaarallista. Jopa ärsyttävän Agathan hahmokaari jää mieleen hänen taustansa ja ratkaisujensa takia.

Joistain vioistaan huolimatta tämä on ihana kirja. Olen jo luetellut kasan hyviä asioita, ja niistä viimeisenä haluan mainita loppuratkaisun. Pidin siitä, kuinka erilainen se on. Genren odotusten vastainen, mutta koskettava ja ennen kaikkea uskottava. Viimeistään loppuratkaisu erottaa Carry Onin muista velhokoulukirjoista.

Neljä ja puoli tähteä.
Rainbow Rowell: Carry on. St. Martin's Griffin, 2015. S. 522.

Sain tämän kirjan Chrystalilta lainaksi - luullakseni jossain vaihdossa, jossa lupasin lukea tämän ja hän lupasi lukea jonkin minun kirjani. Ehkä. En ole ihan varma.

Diana Bishop on nuori amerikkalainen historiantutkija, joka yrittää kieltää asemansa kuuluisan Bishopin noitasuvun viimeisenä vesana. Vanhempiensa kuoleman jälkeen Diana ei ole halunnut mitään tekemistä magian tai muiden olentojen kanssa. Hänen rauhansa kuitenkin rikkoutuu, kun hän tulee pyytäneeksi varastosta käsikirjoituksen, joka kiinnostaa niin noitia, vampyyreja kuin demonejakin. Käsikirjoitus vetää Dianan mukaan olentojen maailman valtataisteluun ja vaaralliseen suhteeseen vampyyri Matthew de Clermontin kanssa. Dianalla ei ole enää vaihtoehtoja: hänen on pakko tutustua maailmaansa ja omiin voimiinsa pitääkseen itsensä ja läheisensä turvassa.

Tunteitani tätä kirjaa kohtaan kuvastaa parhaiten "voi huoh". Harknessin luoma maailma ja olennot ovat kiinnostavia ja juonen keskipisteenä oleva käsikirjoitus sopivan mysteerinen ja erilainen. Hänen hahmoasetelmansa on kuitenkin niin kliseinen, että haluaisin vain pyöritellä silmiäni. Voin vielä elää vastahakoisen valitun sankarittaren kanssa, mutta Matthew koettelee kärsivällisyyteni rajoja. Ensinnäkin: tyttö rakastuu synkkään, salaperäiseen, ylisuojelevaan ja kaiken kaikkiaan raivostuttavan machoon vampyyriin? Oikeasti? Etkö mitään muuta voinut keksiä? Minulla ei ole mitään vampyyreita vastaan, mutta kielletyn rakkauden yhdistettynä edellä luettelemiini hermojakiristäviin vampyyripiirteisiin olen nähnyt liian monta kertaa. Sitä paitsi Matthewn mielialat vaihtelivat kuin raskaana olevalla naisella. Niin ärsyttävä.

(En edes aloita siitä, miten feminismini ei jaksa taas yhtä ylisuojelevaa alfaurosta, jota naisen on pakko totella koska se nyt on hänen luontonsa. Nainen kun voisi aivan hyvin pitää huolen itsestään machojen perään kuolaamisen sijaan. Diana vähän yrittää protestoida, mutta ei tarpeeksi. En arvosta.)

Lumotun toinen iso ongelma on, että Harkness on historijoitsija ja aivan liian tottunut kirjaamaan ylös joka ikisen pikku yksityiskohdan kaikesta. Tätä kirjaa pitäisi saksia reilulla kädellä. Kohtaukset ovat täynnä hidastavaa informaatiota, jolla lukija ei tee kerta kaikkiaan mitään - kuten, millaiset silmälasit portinvartijalla oli - ja juonellekin keskeisiä elementtejä selostetaan yleensä aivan liian perusteellisesti. Olen melko varma, että kirjasta saisi kolmanneksen pois helposti, ja tekstin laatu ja lukukokemus paratuisivat huomattavasti. Myös suomennoksessa oli jonkin verran ärsyttäviä mokia.

Viimeinen valituksen aiheeni on loppu. Tämän pituisen kirjan kuuluisi saada oma juonikaarensa. Tämän pituisen kirjan ei kuuluisi olla johdanto jollekin, mikä selviää loppusivuilla ja varsinaiset tapahtumat alkavat vasta seuraavassa osassa. Ei. Ei ei ei ei. Minulla oli 30 sivua jäljellä, ja ihmettelin, kun viimeistä showdownia ei ollut vieläkään tullut. No eipä sitä tullutkaan. Minulle on ihan ok, jos kirjailija haluaa kertoa tätä tarinaa kolmen osan verran, mutta jokaisella osalla pitäisi silti olla myös oma juonikaarensa. Lumotulla ei ole. (Vertaa esim. Harry Potteriin, jossa on suuri, seitsemän kirjan pituinen juonikaari, mutta joka osalla on myös oma juonensa.) Lumottu on kuuden ja puolensadan sivun johdanto.

Nyt vähän yritystä.

Oli myös asioita, joista pidin. Alun Oxford-kuvaukset ovat ihania, etenkin kun tunnen kaupungin ja saatoin oikeasti nähdä sieluni silmin paikat, joissa Diana käy. Tuli niin kotoisa olo. Dianan tädit ovat todella herkulliset hahmot ja heistä olisin mielelläni lukenut enemmänkin. Myös heidän keskinäinen suhteensa teki minut iloiseksi arvattavista syistä. Ja kuten jo alussa sanoin, Harknessin luoma maailma yksityiskohtineen on kiinnostava ja raikas versio olentomaailmasta. Noitia ei niin usein enää näekään, ja tämän kirjan demonit ovat todella mielenkiintoisia tapauksia. Suosikkina täytyy vielä mainita Dianan tätien talo. Se on todella oma henkilönsä tässä tarinassa. Ja niin: lyhentämällä ja leikkaamalla, sekä ehkä hieman hahmoja kehittämällä, tämä voisi olla oikein hyvä kirja.

Kaksi ja puoli tähteä.
Deborah Harkness: Lumottu. WSOY, 2012. S. 644. Englanninkielinen alkuteos A Discovery of Witches julkaistu vuonna 2011.

Ylioppilaslahjaksi toivottua ja saatua

Jatkamme siis edelleen vuoden 2015 kirjoilla. Pyysin ylioppilaslahjaksi neljää kirjaa, joista kaksi on tässä postauksessa. Kolmas on seuraavassa ja neljättä en ehtinyt lukea ennen Englantiin lähtöäni. Täällä olen myös ehtinyt lukea melko vähän, töiden takia ja siksi, että olen aloittanut pääsykokeisiin lukemisen.

Pitkän linjan lukijat tietävät rakkaudestani Jane Austeniin ja muistavat ehkä postauksen, jossa intoilin Youtube-sarjasta The Lizzie Bennet Diaries. The Secret Diary of Lizzie Bennet on websarjan kumppani, jossa fanit pääsevät sukeltamaan syvemmälle sarjan tapahtumiin, saavat enemmän tietoa ja henkilökohtaisemman tason paljastuksia. Se on myös mainio modernisaatio romaanista Ylpeys ja ennakkoluulo.

Tämä on viides formaatti, jossa kulutan tätä tarinaa. Aivan ensimmäisenä näin BBC:n kuusiosaisen tv-sarjan, jota tähdittävät Jennifer Ehle ja Colin Firth. Seuraavaksi näin elokuvaversion, jonka pääosassa on Keira Knightley. Niin paljon kuin häntä rakastankin, pidän silti tv-sarjaa elokuvaa parempana. Elokuvan jälkeen luin alkuperäisen kirjan, ja sen jälkeen katsoin websarjan. Nyt olen lukenut websarjan pohjalta tehdyn kirjan. Tämä on luultavasti ainut tarina koskaan, jota olen päässyt tarkastelemaan näin monelta eri kantilta.

Päiväkirja yltää edeltäjiensä rimalle kevyesti. Se on älykkäästi ja hauskasti kirjoitettu ja ihana lisä websarjalle. Hahmot pitävät websarjassa saamansa äänen ja alkuperäistarinassa saamansa persoonallisuuden, mutta henkilökohtaisempi näkökulma tekee heistä syvällisempiä. Kaikki käänteet ja tapahtumat, joita sarjassa ei käsitellä, nähdä tai ohitetaan nopeasti, tulevat päiväkirjassa esiin.

Alussa kirja tuntuu hieman hakevan tyyliään. Sen on tarkoitus olla Lizzien henkilökohtainen päiväkirja, mutta joissain kohdissa se kuulostaa enemmän yleisölle kirjoitetulta. Tämä ongelma kuitenkin jää taakse ennen puoltaväliä. En voi sanoa, että mikään muu tässä kirjassa olisi häirinnyt minua. Katsoin websarjan vastikään uudestaan, ja minun nähdäkseni aika- ja tapahtumajärjestys piti. Eli jos et ole katsonut sarjaa, voi sarjan ja kirjan hyvin katsoa ja lukea yhtä aikaa. Kirjan voi lukea myös erillisenä, mutta Lizzie puhuu päiväkirjassaan sarjasta niin paljon, että minusta kirjasta saa eniten irti tuntiessaan myös tarinan audiovisuaalisen puolen.

The Secret Diary of Lizzie Bennet oli kaikkea mitä odotin ja enemmän. Websarjan ja/tai Jane Austenin faneille tämä on must-read; muillekin suosittelen lämpimästi. En tiedä, mitä enempää sanoisin. Olen niin iloinen, että sain tämän kirjan käsiini.

Bernie Su ja Kate Rorick: The Secret Diary of Lizzie Bennet. Simon & Schuster, 2014. S. 377.

Saan tällä kirjalla myös yhden vaikean kohdan HelMetin 2015-haasteesta!

Viime lokakuussa ilmestyi kirja nimeltä The Anatomy of Curiosity - kolmen pienoisromaanin kokoelma, joka sisältää myös kirjoittajiensa kuvaukset kyseisten teosten kirjoittamisprosessista. Sitä edelsi tämä kirja: The Curiosities: A Collection of Stories. (Sitä taas edelsi heidän yhteinen tarinabloginsa Merry Sisters of Fate.)  Pyysin yo-lahjaksi molempia kirjoja, sillä eräs kirjailijoista on rakas Maggie Stiefvaterini, ja kaksi muuta ovat hänen hyviä ystäviään niin työssä kuin muussa elämässä, joten olin kiinnostunut tutustumaan heidänkin teksteihinsä.

Tämä postaus on viikkokausia myöhässä, sillä en osaa laittaa ajatuksiani tästä kirjasta sanoiksi. Pidin siitä hirveän paljon. Stiefvaterilla, Grattonilla ja Yovanoffilla on kaikilla oma, tunnistettava tyylinsä ja tyylilajinsa, mutta kirjassa on silti yhtenäinen tunnelma. Jokaiseen tekstiin tuo kiinnostavan lisän kirjailijoiden kommentit niin tarinan alussa kuin sen marginaaleissa. Tarinat ovat täynnä erikoisuuksia, pieniä ja suuria kummallisuuksia, curiosities, ja joskus loppu kääntää kaiken päälaelleen. On lyhyitä ja pitkiä tarinoita, on scifiä ja fantasiaa ja nykyaikaa, on lohikäärmeitä ja sarjamurhaajia ja kaikkea siltä väliltä.

Nämä kolme äärettömän lahjakasta naista ovat tuottaneet omalaatuisen, kiinnostavan, hauskan ja mukaansatempaavan novellikokoelman, jota lukiessa sekä viihtyy että ajattelee. Heidän omat kommenttinsa kirjoitusprosesseista ja kasvustaan kirjoittajina ovat kirsikka kakun päällä. Tämä on projekti, jollaisen haaveilen toteuttavani joskus omien ystävieni kanssa. Siihen ei riitä pelkät kirjoitetut tarinat; tarvitaan myös lujaa ystävyyttä ja luottoa toisen arvostelukykyyn. Merry Sisters of Fatella on tämä kaikki.

Viisi tähteä.
Maggie Stiefvater, Tessa Gratton, Brenna Yovanoff: The Curiosities. A Collection of Stories. Carolrhoda Lab, 2012. S. 291.

Klassikosta uusimpaan uuteen

Näin vuoden vaihteessa sen aina huomaa, kuinka hidas olen postaamaan lukemiani kirjoja. Tämän postauksen jälkeen on tulossa vielä ainakin kahden tekstin verran vuoden 2015 kirjoja.

The Princess Bride, kulttiklassikko, joskin paremmin tunnettu elokuvana. Ensimmäiset muistoni tästä kirjasta liittyvät Mustesydän-trilogiaan, jossa on joka luvun alussa lainaus jostain kirjasta. Tästä kirjasta oli useita lainauksia, ja mietin jo silloin, että se kuulostaa kiinnostavalta. Päädyin kuitenkin varaamaan sen kirjastosta, kun löysin sen jo kuuluisaksi käyvältä listalta. Siltä samalta kuin Princess Academy, Fangirl ja A Great And Terrible Beauty.

The Princess Bride on tarina tarinan sisällä. Kehystarinaa kertoo kirjailija William Goldman, jonka isä hänen lapsuudessaan luki hänelle suurta seikkailuteosten klassikkoa, The Princess Bridea. Goldman haluaa antaa saman elämäämullistavan kokemuksen omalle pojalleen, mutta joutuu huomaamaan, ettei The Princess Bride olekaan seikkailukirja, vaan poliittinen satiiri. Niinpä hän päättää lyhentää kirjan siihen muotoon, jota saamme Goldmanin omien, satunnaisten kommenttien lomassa lukea. Hän kertoo aina, mistä on lyhentänyt, ja lyhyesti, mitä siinä oli.

Varsinainen tarina siis kertoo Buttercupista, Westleystä ja prinssi Humperdinckistä, kuten myös Inigo Montoyasta, Fezzikistä ja Vizzinistä. Renessanssin aikaan Florinin maassa asuu maailman kaikkein kaunein tyttö, Buttercup, yhdessä vanhempiensa ja Westleyn kanssa. Prinssi Humperdinck on maan tuleva kuningas, hänen intohimonsa on metsästäminen ja hän haluaa kauniin vaimon. Fezzik on äärettömän voimakas jättiläinen ja Inigo Montoya on maailman taitavin miekkamies, joka haluaa kostaa isänsä kuoleman. Ovela Vizzini johtaa näiden kolmen rikolliskoplaa. Buttercupin tutustuessa rakkauteen näiden kuuden kohtalot kietoutuvat peruuttamattomasti yhteen.

The Princess Bride on todella erikoinen ja huvittava kirja. Sitä on erittäin vaikea ottaa vakavasti, mutta se ei liene tarkoituskaan. Buttercup, Westley ja Humperdinck ovat hyvin kliseisiä ja yksipuolisia hahmoja, joille voi lähinnä nauraa tai pyöritellä silmiään. Inigo Montoyaan ja Fezzikiin on panostettu enemmän, ja heillä on todelliset kehityskaaret. Fezzik olikin suosikkini. Parasta kirjassa on silti kerronta, jossa on paljon sarkastisia välihuomautuksia, eikä tietenkään pidä unohtaa Goldmanin lyhennysselostuksia. (Tässä kohtaa on varmaan hyvä huomauttaa, että todellisuudessahan koko kirja on Goldmanin kirjoittama. Lyhentämistä ja kehystarinaa on käytetty kirjallisina keinoina.) Kerronta on ehdottomasti tämän kirjan kultaa. Erityisesti kiinnitä huomiota määritelmiin, mitä asioita ennen ja jälkeen kirja tapahtuu. Ne ovat loistavia kohtia.

Kirja on julkaistu 1973 ja on jo moderni klassikko. Se on paikkansa ansainnut. Ei ole toista tämän kaltaista kirjaa; se on täysin originaali. Vaikka pudistelin päätäni epäuskoisena useammin kuin kerran, kirjassa käsitellään pinnan alla monia nykymaailmaa vaivaavia ongelmia. Kauneuden yliarvostaminen, ihmisten julmuus toisiaan ja maailmaa kohtaan, kostonhimo... Kaikessa absurdiudessaan The Princess Bride herättää ajatuksia.

Neljä tähteä.
William Goldman: The Princess Bride: S. Morgenstern's Classic Tale of True Love and High Adventure: The "Good Parts" Version, Abridged. Bloomsbury, 2008. S. 317.

Iida Sammaliston Tähtimosaiikki sai ilmestyessään paljon huomiota, sillä kirjailija oli vasta 19-vuotias. Kiinnostuin kirjasta silloin, ja varasin sen luettavakseni, jotta voisin täyttää HelMetin-kirjahaasteen kohdan "Vuonna 2015 ilmestynyt kirja" (joka sittemmin tuli täytetyksi Auburnilla). Kahlasin kuitenkin Tähtimosaiikin loppuun.

Nuori tähti, Lupus, saa ennustuksen, jonka mukaan ihmisten rakentama torni uhkaa Taivasta ja sen asukkaita. Vain yksi voi pysäyttää tornin rakentamisen. Lupus lähetetään Taivaasta Ruskaan etsimään ja johdattamaan tätä henkilöä. Samaan aikaan Ruskassa nuori vaeltajatyttö Suna ja hänen kettunsa Io pakenevat pahan Korppiruhtinaan kätyreitä saadakseen pitää vapautensa. Kun Lupus löytää Sunan, käy ilmi, ettei Korppiruhtinaan pysäyttämisestä tulekaan niin yksinkertaista kuin ennustus antoi ymmärtää.

Kai sitä täytyy aloittaa päällimäisestä ajatuksestaan: en pitänyt tästä kirjasta. Liian moni asia ei ollut kohdallaan.

Kirjan ilmestyessä sitä ylistettiin ja kirjailijan nuorta ikää ihmeteltiin. Odotin paljon - petyin. Sammaliston nuori ikä näkyy lähes kaikissa kirjan elementeissä, mutta kaikista eniten kielessä ja kirjan rakenteessa. Sammalisto kirjoittaa runollista, koristeellista, yltiökuvailevaa tekstiä, joka saa kaiken kuulostamaan hennolta ja helposti rikkoutuvalta. Eteerinen kuvailu hallitsee kirjan tyyliä ja sitä on aivan liikaa. Hiuksenhienoja yksityiskohtia ja koristeellisia sanoja voi käyttää toisinaan tehokeinona, mutta Sammalisto ei tekstissään mitään muuta käytäkään. Kirjan kerrontaa oli väsyttävä lukea ja se alkoi nopeasti kuulostaa jokseenkin typerältä.

Asetelmansa puolesta kirja on korkeaa fantasiaa, mutta on käytännössä kovin lyhyt ja taustaton lajityypin edustajaksi. Tavallaan tämä on hyvä asia; korkean fantasian ei aina tarvitse olla rämpimistä keksityn maailman historian suossa. Tähtimosaiikissa ei kuitenkaan ollut mielestäni tarpeeksi historiaa, tai muutakaan taustatarinaa maailmalle. Se vähä, mitä kerrottiin, sai minut vain arvaamaan "suuren paljastuksen" sata sivua etukäteen. Tässä siis taustatarinan lisäksi toinen rakenteellinen ongelma: juonen suuret kaaret ovat ennalta-arvattavia. Kolmas on Suna. Hänestä on yritetty tehdä vahvaa, itsenäistä naishahmoa, mutta ainakin minulle hän näyttäytyi itsepäisenä ja itsekkäänä, turhan vakuuttuneena siitä että tietää aina, mikä on parasta kenellekin. Lisäksi Suna on mielestäni melko kliseinen naishahmo. Lupus on paremmin rakennettu, joskin kaipaisi lisää särmää. Parhaan kaaren ja kiinnostavimman taustatarinan saa lopulta Ronan, joka tosin alkuun vaikutti täysin tarpeettomalta hahmolta (ja hänen kohtansa olivat alussa epäuskottavasti kirjoitettuja).

Tähtimosaiikissa on myös asioita, joista pidin. Sammaliston luomaan maailmaan liittyy joitain erittäin mielenkiintoisia juttuja, kuten Sunan kutsumat henget ja Taivaan Tähtimosaiikki. Lopun toimintakohtaukset ovat mukaansatempaavasti kirjoitettuja ja kiinnostavia. Propsit myös pakkoromantiikan välttämisestä. Lopun perusteella olisin ehkä lopulta päätynyt pitämäänkin kirjasta... jos vain olisi ollut yksi ruumis lisää.

Monet ovat lukeneet ja pitäneet. Monista Sammaliston kieli on lumoavaa eikä siirappista. En yleensä sano tätä, mutta haluan vielä korostaa: tämä arvio on minun mielipiteeni. Kaiken kaikkiaan kirjan maailma ei ole huono, ja juoni, vaikkakin fantasiassa kulutettu, sekin aivan käyttökelpoinen. Mutta Sammaliston kokemattomuus paistaa joka sivulta ja erityisesti yltiökoristeellisesta tekstistä, ja se vain on minulle liikaa. Lisää hiomista, enemmän taustatarinaa, ja tämä voisi olla varsin hyvä kirja. Tällaisenaan se on kuitenkin

Kaksi tähteä.
Iida Sammalisto: Tähtimosaiikki. Otava, 2015. S. 255.

Fantastista historiaa, historiallista fantasiaa

Väsyneiden aivojen tuotoksia (arviot, toivottavasti eivät kirjat).

Muistatteko vielä sen listan Harry Potter-faneille suositelluista kirjoista? Sen, josta luin Princess Academyn ja Fangirlin? Tämä on siltä samalta listalta. Libba Brayn A Great and Terrible Beauty, myös suomennettu nimellä Kauhun ja kauneuden valtakunta.

Vuonna 1895 Gemma Doyle joutuu jättämään kotinsa Intiassa ja lähtemään sisäoppilaitokseen Lontooseen, sillä hänen äitinsä on kuollut. Äitinsä kuolemasta saakka Gemmaa vainoavat omituiset näyt. Erään näyn aikana Gemma löytää koulun mailla olevista luolista 25 vuotta vanhan päiväkirjan, josta alkaa paljastua mitä omituisimpia salaisuuksia. Gemma jakaa päiväkirjan ystäviensä kanssa, ja tytöt löytävät salaisen, taikuuden täyttämän maailman, johon pääsevät pakoon tylsää elämäänsä. Vaara on kuitenkin käsillä: jos tytöt tuovat taikuutta mukanaan omaan maailmaansa, jää salainen maailma vartiotta ja tyttöjen henki on uhattuna.

Tässä kirjassa on hyvin voimakas tunnelma. Maailma imaisee sisäänsä, ja vaikka en arvostelua kirjoittamaan alkaessani enää muistanut hahmojen  nimiä, niin minulla on hyvin selkeät mielikuvat paikoista, ulkonäöistä ja tunnelmasta. Se on sekä kirjan suurin vahvuus että heikkous.

Heikkous tunnelma on siinä mielessä, että se jättää juonen alleen. En pitänyt erityisiä taukoja kirjan lukemisessa, mutta usein minun oli vaikea hahmottaa käänteitä tai muistaa, mitä viimeksi oli tapahtunut. Miten tähän päädyttiin? ihmettelin monta kertaa. Myös intensiiviset toimintakohtaukset jäivät vahvan tunnelman takia epäselviksi. Mitä siis tapahtui?

Vahvuus tunnelma on siinä mielessä, että kirja kyllä jää mieleen. Kuten sanoin, selkeitä mielikuvia siitä, miltä näyttää, tuoksuu ja kuulostaa monissa eri kohdissa tätä kirjaa. Tunnelma on myös hyvin omanlaisensa: en ole törmännyt vastaavaan missään muualla.

Päähenkilö Gemma ei ollut minusta aivan koherentti hahmo. Hän oli toisinaan oikein kiva, ja toisinana todella typerä ja ärsyttävä. Muissakin tytöissä oli parantamisen varaa - lukuun ottamatta Pippaa. Hänestä pidin. Hänellä oli todellinen kehityskaari ja erinomainen henkilökohtainen tarina.

Sekoitin mielessäni Felicityn ja Pippan ulkonäöt. Olin yli puolessa välissä kirjaa, kun minulle selvisi, että olin kuvitellut heidät väärin päin, ja tämä jos mikä oli ärsyttävää ja häiritsi lukukokemustani. Olen sitä mieltä, että kirjan alussa heidät kuvataan, mutta ei kerrota kumpi on kumpi - voin toki olla väärässä, ja en vain huomannut kyseistä kohtaa. Tähän kannattaa kuitenkin kirjaa lukiessaan kiinnittää huomiota.

Kaiken kaikkiaan A Great and Terrible Beauty olisi ehkä vielä kaivannut hiomista, jottei tunnelma olisi jättänyt kaikkea muuta alleen. Se on kuitenkin kiinnostavasti rakennettu maailma ja henkilöt, ja pitää sisällään muutamia helmiä. Saatanpa tarttua jatko-osaankin, jos se jostain käteeni tupsahtaa.

Kolme tähteä.
Libba Bray: A Great and Terrible Beauty. Simon and Schuster, 2006. S. 403.

Tartuin tähän kirjaan kirjastossa kahdesta syystä: sillä on kiinnostava nimi ja kiinnostava kirjailija. Maureen Johnson on Varjojen kaupungit -kirjailijan Cassie Claren hyvä ystävä ja osallistui The Bane Chroniclesin kirjoittamiseen,  mikä jo sinällään tekee hänestä mielenkiintoisen. Mutta hän on myös loistava tyyppi; hän kuuluu niihin harvoihin valittuihin, joiden ilmoitukset minulla on päällä Twitterissä. Melkein kuin kaveri.

Amerikkalainen Rory muuttaa vuodeksi Englantiin ja menee lontoolaiseen sisäoppilaitokseen. Hän saapuu samana päivänä kun ensimmäinen Viiltäjä-Jackiä jäljittelevä murha tapahtuu, ja syksyn edetessä replika-murhat jatkuvat. Rory ystävineen on keskellä tätä kaikkea, sillä yhtenä murhailtana Rory näkee kampuksella jonkun, jota hänen ystävänsä ei näe.

The Name of the Star on siitä erikoinen kirja, että se alkaa tavallisena nuortenkirjana, vain päättääkseen kesken kaiken olevansa sittenkin gateway-fantasiaa. Tai siis - totta kai se on fantasiakirja alusta saakka, mutta kestää pitkään, ennen kuin fantasiapiirteet nousevat esiin. Sitä ennen se on kirja amerikkalaisesta tytöstä Lontoossa, jossa on meneillään kammottava murha-aalto. Siirtymä ei ole kaikkein sulavin.

Kirjan hahmot ovat huoliteltuja ja mielenkiintoisia. Rory ei ole ärsyttävä päähenkilö, vaan varsin hauska ja samastuttava. Pidin siitä, että Maureen Johnson oli luopunut narttumainen huonekaveri -kliseestä. Yksi kiinnostavimmista hahmoista on ehkä Roryn toinen huonekaveri, joka aloittaa tiensä omituisena, ärsyttävänä ja epäilyttävänäkin. Hänestä kuitenkin paljastuu todella kiinnostava henkilö ajan myötä, ja varsin erilainen persoona kuin ensivaikutelmansa.

Tietenkin Viiltäjä-Jack -teema on isossa osassa. Johnson on tehnyt sen suhteen hyvää työtä: hän kertoo mistä on kyse, ja miten tapahtumat aikanaan menivät, niin että tietämättömämpikin lukija pysyy hyvin kärryillä. En silti usko, että perehtyneempikään pitkästyisi. Kirjan mysteeri on todella jännittävä, ja paikoin jopa pelottava. Murhia myös kuvaillaan melko graafisesti, joten kirja ei sovi kaikkein herkimmille.

Olen lukenut kirjasta todella vaihtelevia arvioita, mutta itse pidin The Name of the Starista erittäin paljon. Siinä oli sopiva jännite, joka välillä yltyi hurjaksi ja sitten laskeutui johonkin arkiseen ja hauskaan. Luin kirjan todella nopeasti, eikä se minusta ollut lainkaan tylsä. Vaikka fantasiaosuus on yhdistetty hieman kömpelösti, kirja on silti toimiva kokonaisuus. Se on trilogian ensimmäinen osa, mutta toimii myös itsenäisenä teoksena. Lisäksi pisteitä ihastuttavan brittiläisestä tunnelmasta ulkopuolisin silmin kuvailtuna:)

Neljä tähteä
Maureen Johnson: The Name of the Star. HarperCollins Children's, 2011. S. 372.

Ensimmäinen e-kirjani

Olen ollut pitkään hyvin epäluuloinen e-kirjoja kohtaan. Jäin kuitenkin umpikujaan, kun voitin Valerie Thomasin Twitter-giveawayssa hänen kirjansa Auburn: Outcasts and Underdogs. Tämän seurauksena minun tuli lunastaa kirja Amazonista koneelleni, ja sitten ladata Amazonin e-kirjojen lukuohjelma Kindle. (On olemassa myös Kindle-e-kirjojen lukulaitteita. Puhun tässä Amazonin Kindle-sovelluksesta, joka on saatavilla erilaisille teknisille laitteille, kuten tietokoneisiin ja kännyköihin.)

Latasin Kindlen sekä koneelleni että kännykkääni. Siinä meni jonkin aikaa, mutta sain Amazonilta tervetuliaisiksi Ylpeyden ja ennakkoluulon, Aarresaaren ja jonkin kolmannen klassikon (englanniksi, tietenkin). Lisäksi sain kolme dollaria päästäkseni alkuun e-kirjojen ostamisessa. Ostin tällä rahalla dekkarin Play Dead. Minulla on siis nyt viisi e-kirjaa.

Auburn on näistä ensimmäinen ja toistaiseksi ainut, jonka olen lukenut loppuun. Lukukokemuksen tekninen puoli oli ehdottomasti positiivinen kokemus.

Sekä koneella että kännykässä - ainakin Androidilla - oleva Kindle on helppokäyttöinen ja selkeä. Tekstin kokoa ja sivun kirkkautta voi muuttaa omille silmille sopiviksi, eikä mobiiliversio vie tuhottoman paljon akkua. Oma eteneminen kirjassa näkyy palkkina alalaidassa, ja kirja aukeaa aina suoraan siitä, mihin viimeksi jäit. Ei siis tarvitse ihmetellä, kuinka paljon on jäljellä tai mihin jäinkään. Se minun täytyy vielä selvittää, voiko Kindlellä lukea muualtakin kuin Amazonista hankittuja e-kirjoja, vai tarvitsevatko kaikki oman alustansa.

Ihastuin siihen, kuinka helppoa e-kirjan lukeminen on. Otan kännykän aina mukaani joka paikkaan, ja kirja kulkee kätevästi siellä mukana. Vältän siis isomman käsilaukun kantamisen kirjan takia, painoakin on vähemmän. Täytyy silti myöntää, että Auburnin lukemisen jälkeen olen palannut fyysisen kirjan kantamiseen... tuppaan lähtemään liian matalilla akkulukemilla ja/tai ilman laturia, jolloin en viitsi käyttää akkuani lukemiseen. Play Dead on kuitenkin alkanut lupaavasti. (Valitettavasti Amazonin lahjakirjat ovat saatavilla vain sillä laitteella, johon latasin Kindlen ensiksi, eli koneellani. [Vieläpä vanhalla koneellani, joka on kotona Suomessa.])

Tulen varmasti jatkossakin lukemaan e-kirjoja, mutta en niin paljon kuin perinteisiä. Pidän siitä millaisia paperikirjat ovat, miltä ne näyttävät ja tuntuvat ja tuoksuvat. E-kirjoja ei voi laittaa hyllyyn siistiin riviin ja järjestää selkämyksen värin mukaan. Olin kuitenkin niin iloisesti yllättynyt tästä kokemuksesta, että se tuskin jää ainoakseni.