Heinäkuu: Romantiikka, osa 2

Huhheijaa. Nyt on sitten tämäkin urakka ohi. (Älkää edes ajatelko kirjoittavanne kommentteihin, että on jo syyskuu. Tiedän sen vallan mainiosti.) Koeviikko ja syysloma ovat onneksi tulossa ja ylppärit tältä erää lähes jo ohi, joten uskon saavani aikataulua kiinni lähiaikoina - varsinkin kun kaksi seuraavaa kirjaa, elokuu ja syyskuu, eivät ole erityisen pitkiä. Myös mitä lähemmäs tulemme nykyaikaa, sitä helppolukuisemmiksi kirjat muuttuvat. Mutta. Pariisin Notre-Damen pariin.

Kun sain kirjan käsiini heinäkuussa, lähetin Libertélle viestin, jossa oli kuva kirjasta ja sanat: "Kevyttä kesälukemista..." Pariisin Notre-Dame on siis 523 sivua pitkä ja muutenkin isohko kirja, jonka lukeminen on melkoinen työ. Ei silti mitään verrattuna Faustiin.

Kirja alkaa vauhdikkaasti ja mielenkiintoisesti. Kertojan tyyli on ihastuttavan ironinen ja asiasta eksyvä. Sittemmin jälkimmäinen alkaa ärsyttää, kun asiat eivät etene, koska kertoja unohtuu kuvailemaan hyyyvin pikkutarkasti jotain ihmistä tai rakennusta tai muuta vastaavaa, mutta alussa se on ihan suloista ja jopa tarpeen. Tapahtumat ja henkilöt esitellään yksityiskohtaisesti, aina, ja kertoja puhuttelee lukijaa runsaasti koko kirjan ajan.

Jos lukija selviytyy kirjan ensimmäisestä kolmanneksesta, on loppu kirja paljon kiinnostavampaa ja nopeatempoisempaa luettavaa. Silloin juoni todella etenee (lähes) koko ajan ja tapahtumat ovat kiinnostavia.

Ensimmäisen kolmanneksen ongelma on juuri Hugon tarve kuvailla lukijalle mahdollisimman tarkasti joka ikinen yksityiskohta, jota hänen teoksensa edes sivuaa. Tämä osuus käsittää hyvin pitkän ja vaikeaselkoisen luvun Notre-Damen tuomiokirkon arkkitehtuurista (jonka jaksoin vielä lukea) sekä heti perään sitäkin pidemmän ja ääääärimmäisen pitkäveteisen luvun Pariisin kaupungista, siis mitä osia siinä on, mitä eri osissa on, miltä tämä kaikki näyttää, sekä tietenkin kaupungin historian. En yleensä ikinä hypi kirjoista mitään yli, niin ei kerta kaikkiaan mielestäni voi tehdä, mutta tässä tapauksessa jopa minä taivuin periaatteistani. Yritin, mutta en pystynyt. Silmäilin siis luvun loppuun (siihen kuului yhteenveto kuvailluista asioista. Pelkkä yhteenveto oli kuusi sivua pitkä.) ja siirryin eteenpäin. Näiden lisäksi ensimmäinen kolmannes sisältää pitkälliset kuvaukset arkkidiakooni Claude Frollosta ja Quasimodosta, jotka ovat kyllä kiinnostavat, mutta varsinkin Quasimodon kuvaus on myös todella raivostuttava.

Miksi Quasimodoa kuvaava luku sai minut nyhtämään hiuksia päästäni syvästi turhautuneena? No, kuten lukija varmasti tietää, kellonsoittaja on epämuodostunut: kyttyräselkä, toinen jalka toista lyhyempi, vain yksi silmä... näiden lisäksi tämä kirjan alkuperäinen Quasimodo on myös kuuro eikä puhu juurikaan (ei siksi, ettei osaisi, vaan koska häntä ei huvita. Eihän hän kuitenkaan kuulisi vastauksia.) On helppo nähdä Hugon olevan aikakautensa uhri, sillä hän kirjoittaa Quasimodon olevan kuin eläin, villi, ei lähes lainkaan ihmisen kaltainen, kukaan ei pysty hallitsemaan häntä arkkidiakoonia lukuunottamatta, kykenemätön inhimilliseen kanssakäymiseen tai ymmärtämään muiden ihmisten elämää tai haluja... pieni musta sielunkäppyrä piilossa jossain epämuodostuneen ruumiin kätköissä... siis tyhmä ja paha. Tämä suututtaa minua, koska on eri asia kuvata jonkun henkilön olevan tällainen, ja kuvata hänen olevan tällainen sen  takia, että hän on ulkoisesti ruma ja epämuodostunnut. Hugo siis esittää, että Quasimodon "pahuus" ja kaikki muu ultimaalinen sielullinen huonous tulee hänen ulkonäkönsä kaupanpäällisinä, eikä millään muulla asialla ole ollut tähän vaikutusta tai että hänellä olisi edes mahdollisuutta olla hyvä ja älykäs, vaikka hän on ruma. Ei. Kaunis ihminen on hyvä ja sosiaalisesti kykenevä, ruma on itse piru ja älytön ja typerä. Arrgh!!! Varsinkin, kun myöhemmästä kerronnasta käy aivan hyvin ilmi, ettei Quasimodo ole lainkaan tyhmä eikä myöskään mitenkään perustavanlaatuisesti ilkeä.

Arkkidiakooni Frollo veljineen ovat sangen kiinnostavia hahmoja ja heillä on varsin jännittäviä edesottamuksia... Febus on raivostuttava, mutta ei silti mitään verrattuna Esmeraldaan. Tyttö on aluksi herttainen, mutta puolen välin jälkeen hänestä tulee tyhmä tyttö potenssiin sata. Varsinkin viimeisten viidenkymmenen sivun aikana halusin vain repiä kirjan kappaleiksi helpottaakseni suurta turhautumistani Esmeraldaan. Pierre Gringoire oli mahtava! Hänestä oikeasti pidin tosi paljon! Älä siis lannistu, vaikka Gringoire ensimmäisillä sivuilla vaikuttaakin hieman turhantärkeältä. Hänen lisäkseen symppasin Quasimodoa ja Jehan Frolloa (aina välillä). Rotankolon nainen oli erikoinen, mutta kiinnostava.

Kirjan juoni on tavallaan ihan hyvä. Kyllä sitä jaksaa seurata. Sujuvaa kerrontaa vain katkovat jo mainitut kuvailukohdat, mikä on sääli. Loppu on myös aika outo. Tuntuu kuin Hugolla olisi ollut sama ongelma kuin Annan nuoruusvuosissa Dianalla: "Dianan kertomuksissa on liian paljon murhia. Hän sanoo, ettei hän juuri koskaan tiedä, mitä hän tekisi henkilöillään, ja siksi hän antaa heidän kuolla jollain tavoin päästäkseen heistä." Kokonaisuudessaan Pariisin Notre-Dame on siis hyvin erikoinen kirja. Se ei ole huono, vaikka toisinaan tylsä, eikä sitä hirveästi huvita noudattaa mitään kirjallisuuden normeja. Siitä oppii paljon Pariisin historiasta ja erilaisista tieteistä ja taiteista. Aivan luettavissa, ja suosittelen etenkin jos kiinnostaa, mitä on Disneyn Notre-Damen kellonsoittajan pohjalla. Siellä on aika järkyttävä, hyvin erilainen ja todellakin lapsille sopimaton tarina.

Victor Hugo: Pariisin Notre-Dame. WSOY, 2000. S. 523. Alkuperäisteos julkaistu ranskaksi nimellä Notre-Dame de Paris vuonna 1831.


Mitähän muuta? "Elokuussa" edessä lisää ranskalaista: Rouva Bovary.

Tyhmiä teinikirjoja

Edelleen siis jatkuu tarpeeni kompensoida akateemista kertaamattomuutta englannin kirjoituksiin nähden, joten tässä postauksessa jatkan viime aikoina lukemistani tyhmistä teinikirjoista kertomista. Olin jopa vielä niin kykenevä, että kirjoitin tämän postauksen saman tien! Hurratkaa!

Ensinnäkin voisin mainita Fruits Basketin osat 12, 13 ja 14, joista neljäntoista lopetin eilen, muut luin jo vähän aiemmin. Tykkään edelleen tästä sarjasta, jossa on viime aikoina esitelty uusia, kiinnostavia ja mahtavia hahmoja, jotka ovat ehdottomasti virkistäneet sarjaa. Kiitos, Takaya! Eipä sitten paljon muuta. Kauhean kiva sarja on.

The Maze Runner on kirja Thomasista. joka herää muistinsa menettäneenä omituisesta, pimeästä hissistä. Kun hissi pysähtyy, Thomasin ottaa vastaan noin 50 teinipoikaa, ja Thomas saa tietää olevansa valtavan labyrintin sisällä, ilman hajuakaan poispääsystä. Kukaan pojista ei muista mitään yksityiskohtia elämästään ennen labyrinttiin tuloa, mutta he ovat vakuuttuneita, että jos he vain onnistuvat ratkaisemaan labyrintin, he pääsevät kotiin - missä se sitten onkaan. Mutta Thomasin saavuttua alkaa tapahtua kummia - seuraavana päivänä labyrinttiin tulee tyttö. Päivä on väärä, sukupuoli on väärä ja tytön olotila - kooma - on väärä. Puhumattakaan pelottavasta viestistä, jonka hän välittää. 

Thomas on ärsyttävä päähenkilö. Tyhmä poika. Hänen ratkaisunsa ovat huonoja ja hän jauhaa koko ajan samoista asioista - oikeasti, jos joku ei ensimmäisen viidenkymmenen sivun (sadasta tai koko kirjasta puhumattakaan) jälkeen tiedä, että Thomasista hänen muistinmenetyksensä on hyvin kummallinen, hän ei ole lukenut tätä kirjaa. Hyvä testikysymys. 

Kirjassa on kuitenkin myös hyviä hahmoja. Newt ja Minho ovat molemmat todella mukavia, ja rakastan Newtin puhetapaa:) Chuck on maailman suloisin. Juoni etenee alussa hiukan hitaasti, mutta pääsee kyllä myöhemmin vauhtiin, joten alun hitaus annettakoon anteeksi. Välillä tosin oli kohtia, joissa asiat tuntuivat tapahtuvan vähän turhan sopivasti... no jaa, kuten otsikkokin kertoo, kyse on tyhmästä teinikirjasta. Ihan hyväntahtoisesti tyhmästä, mutta tyhmästä yhtä kaikki. 

The Maze Runnerin maailma on todella kiinnostava, siitä huolimatta että labyrintista, Runnerina toimimisesta ja muistinmenetyksestä jauhetaan aivan liikaa. Glade, joka on poikien tukikohta labyrintin keskuksessa, on kiinnostava ja ihmeellisen toimiva elinympäristö ja poikien keskenään oragisoima yhteiskuntajärjestelmä on kiehtova. Se muistutti minua muutamaan kertaan Kärpästen herrasta, vaikka siis ei oikeastaan ollut lainkaan samanlainen, ei ollenkaan niin kaoottinen eikä myöskään yhtä ahdistava.

Jos aiot lukea The Maze Runnerin, nyt on erinomainen aika toteuttaa tämä aikomus. Elokuva tulee nimittäin ulos lokakuussa (muistaakseni 24.10) ja kukapa haluaisi mennä katsomaan kirjan pohjalta tehtyä elokuvaa lukematta ensin kirjaa?

Kolme ja puoli tähteä.

James Dashner: The Maze Runner. Chicken House, 2013. S. 371

Kirjoista ja ylioppilaskirjoituksista

Heipsansaa! Jos joltain on vielä mennyt ohi, olen nyt aloittanut kolmelle kerralle jakautuvan, elämäni kenties turhimpien kokeiden sarjan, jota silti pidetään sosiaalisesti niin tärkeänä, että aion osallistua seitsemän kertaa, joista viisi sisältää kaksi erillistä osaa ja täten kaksi koepäivää, mikä tekee yhteensä kaksitoista koepäivää elämäni turhimpia ja silti sosiaalisesti kenties arvostetuimpia kokeita. Olen nyt suorittanut kaksi puolikasta, kaksi kahdestatoista päivästä, enkä vielä yhtäkään kokonaista koetta. Ensimmäinen täysi koe tulee suoritetuksi tämän viikon keskiviikkona, eli huomenna, kun osallistun englannin kielen pitkän oppimäärään kirjalliseen osaan, ja yhdistettynä kuunteluosion kanssa, toivon saavani riittävästi pisteitä parhaaseen mahdolliseen arvosanaan, sillä nämä äärimmäisen turhat kokeet ovat sosiaalisesti niin arvostettuja, että todellakin huolehdin siitä, mitä arvosanoja niistä saan. Koska olen säkenöivän älykäs, ymmärrän sekä kokeiden hyödyttömyyden että oman, subjektiivisen huoleni niistä, ja kykenen tarkastelemaan sitä hyvinkin objektiivisesti. Samasta syystä koen myös ansaitsevani hyviä arvosanoja näistä hyödyttömistä kokeista.

Tämä oli täysin spontaani vuodatus:) en tiennytkään ajattelevani ylioppilaskokeista tällä lailla, mutta nyt kun mietin sitä, niin juuri tällä lailla minä ajattelen. Perjantaina istuin tekstitaidon kokeen ja nyt minun ei tarvitse enää ikinä kirjoittaa tekstitaitoja! Juhuu! Kirjat ajattelin linkata tähän postaukseen siten, että koska englannin kirjoitukset tosiaan ovat myös puoliksi vielä edessä, olen lukenut runsaasti englanninkielistä kirjallisuutta tarpeessani kompensoida sitä, etten akateemisella tasolla ole vaivautunut kertaamaan juuri lainkaan. (Luin toissa lauantaina kolmen englanninkirjan kaikki tekstikappaleet ja eilen illalla kertasimme Libertén kanssa teemasanastoja, kunnes häs heitti kirjan nurkkaan. Siinä kaikki omistautumiseni.) Olen kuitenkin tässä tehnyt vanhoja ylioppilasvihkoja ja todennut, ettenköhän minä selviä. Ei mitään niin vaikeaa, etten minä siihen pystyisi (koska olen niin säkenöivän älykäs, kuten äskettäin huomautin. :D)

Mitä olen siis lukenut? Ainakin seuraavaa:

Menimme yhtenä päivänä Libertén kanssa kirjastoon hiblailemaan kirjoja ja tämä tarttui silloin Birthmarkedin (jonka esittelen seuraavaksi) ärsyttävästä Gaiasta, joten Sat ja kunnian murhaaminen tulivat luokseni kuin tilauksesta.
mukaani. Olin saanut aivan tarpeekseni

Satin alle vuosi sitten naimisiin mennyt sisko Jas katoaa. Jasin mies väittää tytön karanneen jonkun toisen miehen kanssa, mutta Sat tunsi siskonsa ja tietää, että tämä oli aina olosuhteisiin alistuva, kiltti ja tunnollinen, eikä tekisi sellaista. Sat tekee kaikkensa ja vielä enemmän löytääkseen siskonsa, vaikka tehtävä vaikuttaakin mahdottomalta. Samalla hän tutustuu useisiin kiinnostaviin ihmisiin.

Kirja sijoittuu nykypäivän Iso-Britanniaan, Sikh-yhteisöön. Sat on kiinnostuneempi tavallisista länsimaisten teinien jutuista kuin oman kulttuurinsa kommervenkeistä, mutta hänen on tutustuttava yhteisönsä kunniakäsitykseen raaimmalla mahdollisella tavalla Jasin kadotessa. Kukaan ei suostu auttamaan häntä, sillä Jas on "häpäissyt" perheen.

Killing Honour on todella kiinnostava kirja. Se käsittelee ajankohtaista aihetta, kunniamurhia, uudesta näkökulmasta. Henkilöt ovat aitoja ja kiinnostavia ja kirja etenee. Puolen välin maissa oli kohta, jossa tunnuttiin jumittavan paikoillaan, mutta muutoin koko ajan tapahtui jotain ja olin kiitollinen päähenkilöstä, joka ei ollut ärsyttävä ja/tai tyhmä. Luin Killing Honourin käytännössä yhdellä istumalla ja pidin myös lopussa olleesta kirjailijan haastattelusta. Se paljasti, että kirjalija todella tietää, mistä hän puhuu.

Suosittelen tätä kirjaa kenelle tahansa vauhdikasta draamaa kaipaavalle. Se on kiinnostavasti ja mukaansatempaavasti kirjoitettu.

Neljä tähteä.
Bali Rai: Killing Honour. Corgi, 2011. S. 323



Tämä kirja onkin ollut esillä jo kahdessa postauksessa (tätä nimenomaista ennen). Caragh O'Brienin Birthmarked oli hyvin kaksipiippuinen kirja.

Tulevaisuudessa, ilmastokatastrofin jälkeisessä maailmassa, vain kourallinen ihmisiä on elossa. He kuuluvat kahteen luokkaan: etuoikeutettuihin, Enclavessa asuviin ja köyhiin, muurin ulkopuolella asuviin ihmisiin. Joka kuukausi muurin ulkopuolelta viedään kiintiö vauvoja Enclaveen adoptoitaviksi.

Gaia on asunut koko ikänsä muurin ulkopuolella. Hän on 16-vuotias, tuore kätilö, kun hänen äitinsä ja isänsä pidätetään ja viedään Enclaveen vangeiksi. Lopulta Gaian on pakko alkaa selvittää asiaa ja hän tunkeutuu sisään Enclaveen pelastamaan vanhempansa.

Juoni oli hyvä. Tykkäsin ideasta ja maailman toteutuksesta. Kirjassa oli paljon hyviä kivoja sivuhenkilöitä, ongelma olikin Gaia. Näihin aikoihin aloimme Libertén kanssa virallisesti käyttää Gaian kaltaisista päähenkiöistä nimeä Tyhmä Tyttö.

Tyhmä Tyttö on sellainen päähenkilö, joka on impulsiivinen, toimii aina ajattelematta vähääkään ensin, ei usko, kun hänelle kerrotaan mikä olisi järkevää, ei usko, kun hänelle kerrotaan totuus, ei tajua selkeitä viestejä (tai tajuaa ne liian helposti, mikä on epäuskottavaa) ja on kaikin muinkin tavoin, sanalla sanoen, ärsyttävä. Tyhmiä Tyttöjä (ja toisinaan myös Tyhmiä Poikia) on nuortenkirjallisuus pullollaan. Luulen, että aika moni teistä tunnistaa tämän hermoja raastavan päähenkilötyypin.

Joku teistä kuitenkin yrittää saada selvää kanteen nimen lisäksi kirjoitetusta teksistä. Siinä lukee näin: "Those marked with a code will determine the future, one marred by a scar will unravel the past." Tällä tekstillä ei ole hirveästi tekemistä kirjan juonen kanssa - no vähän on, mutta aika minimaalisesti. Liian vähän, jotta sitä kannattaisi painaa kanteen, jos minulta kysytään.

Viimeiset sata sivua olivat paremmat. Gaia ei ollut enää niin ärsyttävä ja juonikin tuntui oikeasti etenevän harppauksin. Muutoin en ehkä olisi halunnut kuulla aivan niin paljon synnytyksestä ja verestä, ja välillä asiat tuntuivat tapahtuvan vähän liian sopivasti, mutta sitä kai ei voi välttää. Kyllähän oikeassa elämässäkin asiat välillä tapahtuvat todella sopivasti.

Kolme tähteä.
Caragh O'Brien: Birthmarked. Simon and Schuster, 2011. S. 361.

Rakastuin tähän kuuluisuuteen syvästi. Hazelillä on parhaat jutut, Augustus on ihana ja kirja on
loistava.

Ongelmallista. En tiedä mitä sanoa... en halua selostaa koko kirjaa, mutten oikein osaa tiivistääkään. Palataan asiaan myöhemmin.

Myöhemmin: The Fault in Our Stars on siis syöpäkirja, mutta se ei ole kirja syövästä. Se on kirja syöpää sairastavista teineistä, jotka käyvät tyhmissä tukiryhmätapaamisissa, lukevat kirjoja ja pelaavat videopelejä. Käyvät pikinikllä, ostoskeskuksessa, Amsterdamissa ja rakastuvat. Tekevät kaikkia tavallisia teinien asioita, mutta heidän ainainen seuralaisensa on sairaus.

The Fault in Our Stars on todella hauska ja syvällinen kirja. Hahmot ovat liikuttavan tavallisia omituisine piirteineen, hyvine juttuineen ja ärsyttävine pakkomielteineen. Kirja on ihanan aito kuvaus elämästä suurine ja pienine iloineen ja suruineen.

Tässä teoksessa on myös todella hienoja filosofisia pohdintoja. Augustus näkee metaforia joka puolella ja Hazel sekä isänsä esittävät todella syvällisiä ajatuksia elämästä ja universumista. Niitä myös puretaan, ne eivät siis jää avoimiksi ja mieltä vaivaaviksi kohdiksi kirjassa. Niitä kyllä miettii, mutta hyvällä tavalla ja ne herättävät ajatuksia omasta maailmankatsomuksesta. Tässä joitain helmiä:

"Pain demands to be felt."
"Some infinities are bigger than other infinities."
"The universe wants to be noticed."
"We're as likely to hurt the universe as we are to help it, and we're not likely to do either."
"You don't get to choose if you get hurt in this world, old man, but you do have some say in who hurts you."
"--depression is not a side effect of cancer. Depression is a side effect of dying. (Cancer is also a side effect of dying. Almost everything is, really.)"

Hiukan minua ärsytti se, kuinka paljon kirjasta käytetään Hazelin ja Augustuksen lempikirjan An Imperial Affliction sekä sen kirjoittajan pohtimiseen. Sivutilaa, jota minä olisin ennemmin käyttänyt hahmoihin, meni kirjaan - mutta toisaalta se näytteli erittäin suurta roolia nuorten elämässä, joten onhan valinta ymmärrettävä. Olisin kuitenkin vähän karsinut.

Suomennosta en ole lukenut enkä osaa sen laadusta mitään sanoa. Kirja ei ole kuitenkaan kovin vaikeaa englantia ja sen kanssa pärjää erinomaisesti jos a) ei välitä mitä lääketieteellinen sanasto merkitsee tai b) jaksaa tarkistaa sen sanakirjasta (sitä ei ole kovin paljon). Itse noudatin vaihtoehtoa b ja nautin tästä kirjasta suunnattomasti.

Totta kai se on myös surullinen. Ilman muuta. Mutta tämän kirjan tarkoitus ei ole olla surullinen tai itkettää, vaan sen on tarkoitus kertoa yhdenlaisesta elämästä, sen ala- ja ylämäistä. Älä siis jätä The Fault in Our Starsia lukematta vain, koska pelkäät sen olevan surullinen. Se olisi tuhlausta.

Neljä ja puoli tähteä.
John Green: The Fault in Our Stars. Penguin Books, 2013. S. 316


Näihin kuviin, näihin tunnelmiin. Tulossa mm. The Maze Runner sekä heinäkuun klassikkopostaus (viimeinkin!)

Clare boost

Cassandra Clare -teemapostaukseni. Kyseessä on siis The Infernal Devices -sarjan ensimmäinen osa Clockwork Angel sekä The Mortal Instruments eli Varjojen kaupungit -sarjan viimeinen osa City of Heavenly Fire. Kummankin lopettamisesta on kulunut jo jonkin aikaa, joten säästytte ehkä pahimmilta valituksilta. (Hmm... tai sitten ette. Muistini yllättäen virkistyi. Mukana on myös hyviä asioita, lupaan!)

 Clockwork Angel sijoittuu 1800 -luvun Lontooseen, jonne 16 -vuotias Tessa Grey saapuu New Yorkista veljensä perässä. Heti saavuttuaan Tessa kuitenkin joutuu sieppaajien kynsiin - nämä eivät kuitenkaan ole mitään tavallisia sieppareita, vaan kuuluvat Lontoon maagiseen alamaailmaan. Tessa tutustuu taikuuteen ja yliluonnollisiin olentoihin ja löytää myös itsestään sellaista, jonka ei tiennyt olevan olemassakaan. Lopulta hän saa turvapaikan varjometsästäjien luota ja tutustuu heidän nuorisoonsa: komeaan ja salaperäiseen Will Herondaleen, ystävälliseen Jem Carstairsiin ja nokkavaan Jessamine Lovelaceen. Tessa haluaa selvittää heidän avullaan veljensä olinpaikan ja tulee näin käynnistäneeksi tuhoisan tapahtumaketjun...

Jos olet lukenut Claren aikaisempaa sarjaa, Varjojen kaupunkeja, saatat huomata henkilöissä tiettyjä yhtäläisyyksiä. En sano enempää kuin että se on hieman ärsyttävää... Clare tuntuu jumiutuneen tapoihinsa ja tyyleihinsä liiankin paljon.

Viktoriaanisen Lontoon kuvaus on kaunista ja uskottavaa. Juonikaari on muutamaa yllättävää twistiä lukuunottamatta melko tavanomainen ja ennalta-arvattava, ja Magnuskin esiintyy vasta puolen välin tienoilla... Kirjan yleinen tunnelma on synkähkö, joskin, kuten Claren kirjat aina, se sisältää paljon nokkelaa huumoria ja sujuvaa dialogia. Teos avaa trilogian kunnioitettavasti, mutta ei ole erityisen koukuttava.

Clockwork Angel on hauskaa ja kiinnostavaa perus nuortenfantasiaa. Se maistuu ehkä parhaiten heille, jotka jo tuntevat Claren tuotantoa - ainakin minulla oli sisäpiiriläisen olo lukiessani kirjaa:) Toisaalta sitä on selvästi suunnattu myös uusille lukijoille, sillä alamaailmaa ja varjometsästäjiä kuvaillaan ainakin vanhan tutun mielestä turhankin tarkasti. Eli tunsit sitten jo Claryn ja Jacen tai et, voit tutustua heidän viktoriaanisiin inkarnaatioihinsa kaikessa rauhassa:)

Kolme ja puoli tähteä
Cassandra Clare: The Infernal Devices Book One. The Clockwork Angel. Walker Books, 2010. S. 482

Sitten tämän kesän tapaukseen, Varjojen kaupunkien päätösosaan. Järkälemäisessä kirjassa on yli 700 sivua, se on jopa korkeampi kuin kolme ensimmäistä osaa sisältävä yhteisniteeni ja fonttikoko on valtava. Kirjassa oli paljon hyvää... mutta valitettavasti myös paljon huonoa.

Sebastianilla menee lujaa, ja mitä lujempaa Sebastianilla menee, sitä tukalammassa asemassa ovat jäljellä olevat varjometsästäjät. He kerääntyät Idrisin suojausten taakse ja yrittävät ratkaista, mikä on paras seuraava liike. Clarya ja Jacea, ainoita ihmisiä jotka todella tietävät, kuinka Sebastian ajattelee, ei kuunnella, joten nefilit syöksyvät huonosta valinnasta toiseen. Neuvoston alamaailmalaisjäsenten katoaminen on viimeinen pisara ja newyorkilaisnuoret päättävät ottaa ohjat omiin käsiinsä. Heidän pitää matkata paikoista vaarallisimpaan, pelastaa läheisensä ja löytää vielä tie ulos, vaikkei kenenkään tiedetä ikinä onnistuneen siinä. Samaan aikaan seurataan myös New Yorkin ihmissusilauman ja vampyyriklaanin välienselvittelyjä sekä Sebastianin suurimman ja tuhoisimman hyökkäyksen valmisteluja...

City of Heavenly Firen yleistunnelma oli hiukan kiireessä tehty. Tämä johtui monesta asiasta, mutta varsinkin siitä, että kirjan rytmitys oli todella kummallinen. Oli pitkiä pätkiä, joiden aikana tarina ei edennyt lainkaan ja lukija käänteli tylsistyneenä sivuja - sitten taas jaksoja, jolloin kirjaa ei meinannut voida laskea käsistään. Vaikutti siis kuin editointi ja parantelu olisi jäänyt kesken. Tarina tuntui pääsevän alkuun vasta puolen välin jälkeen (mihin mennessä, tämänpituisessa kirjassa, olet jo lukenut noin 1½ normaalin nuortenkirjan verran tavaraa). Myöskään uuden päähenkilön, Emma Carstairsin, esittely tässä vaiheessa sarjaa ei ehkä ole paras idea (varsinkaan, kun hän on jokseenkin samanlainen henkilö kuin edeltäjänsä Tessa, joka on jokseenkin samanlainen henkilö kuin edeltäjänsä Clary). Cassandra Clarella on uusi lempilapsi ja hän haluaa kaikkien muidenkin rakastavan tätä. Se ei vain nyt taida oikein toteutua.

Kun kirja lopulta pääsi vauhtiin, pidin todella paljon kohdasta, jossa kerrottiin hahmojen syvimmistä toiveista. Se oli kauniisti kuvattu, ihana ja sydäntäsärkevä samaan aikaan, ja varsinkin Claryn osio oli yksi lempikohdistani koko kirjassa. Toinen suosikkikohtani on lopussa, katolla, kun eräät viimeinkin oppivat keskustelemaan <3 ja tietysti on myös pakko mainita luolakohtaus. Viimeinkin! Olin jo menettänyt uskon ja toivon, että he ikinä pääsisivät asiaan, puhumattakaan siitä, että Clare onnistuisi tekemään kohtauksesta uskottavan, mutta uskottava se oli (enimmäkseen) ja minä olin hämmästynyt.

Olin huumorin suhteen pettynyt tässä kirjassa. Kuten edellisessä arviossa sanoin, Claren kirjoissa on tavallisesti todella paljon nokkelaa sananvaihtoa ja odotan aina hyviä nauruja tarttuessani hänen teokseensa. City of Heavenly Fire oli kuitenkin, varsinkin alkupuoliskollaan, hyvin vakava kirja, mikä teki sen lukemisesta jopa vähän raskasta. Loppupuolella oli enemmän hauskoja kohtia, mutta totuttuun naurut per aukeama -tahtiin ei kyllä sielläkään päässyt. Toisaalta ne muutamat todella hyvät jutut, joita tässä kirjassa oli, olivat odottamisen arvoisia.

Kertojia oli mielestäni liikaa. Ymmärrän Emman merkityksen juonen ja kerronnan tarpeiden kannalta, mutta mielestäni hänellä oli paljon enemmän kohtia kuin juonen ja kerronnan tarpeiden kannalta oli tarpeellista, joten osa Emman osuuksista sekä monien aikuisten hahmojen (tietenkin Magnusta lukuunottamatta) osuudet tuntuivat usein vähän pitkästyttäviltä ja kirjaa olisi saanut huomattavasti tiiviimmäksi, jos kertojia olisi ollut vähemmän. Mielestäni myöskään pahiksen näkökulma ei ole välttämätön, tai ainakin sitä olisi voinut supistaa. Vähän sama ongelma kuin Valtaistuinpelissä, eli ehkä ihan kaikkia tapahtumia ei tarvitsisi kertoa ihan kaikkien hahmojen kannalta.

Kohdissa, joissa juoni eteni, se kuitenkin eteni reippaasti ja sujuvasti. Oli ihanaa palata viimeisen kerran tuttujen hahmojen pariin eikä minua haitannut, vaikka iso osa kirjasta meni juonen edistämisen sijaan heidän yksityiselämänsä vatvomiseen, sillä he ovat minun rakkaitani! Kirjassa oli joitakin todella hienoja ja syvällisiä keskusteluja niin yleismaailmallisen filosofisella kuin henkilöiden keskinäisiä suhteitakin käsittelevällä tasolla. Huomasin eritoten tätä kirjaa lukiessani, kuinka hahmot ovatkaan kehittyneet sarjan aikana - joistakin on tullut lähestulkoon eri ihmisiä! Se kertoo kuitenkin kirjailijan omistautumisesta ja kyvyistä. Myös kuvaus oli kaunista ja luontevaa ja ainakin minun oli hyvin helppo kuvitella kaikki ympäristöt, joissa kirjassa oltiin.

Inhoan sitä, kun henkilöitä kuolee. Pidän heistä yleensä, enkä halua, että he kuolevat. Tässä kirjassa kuolemia oli kuitenkin aivan liian vähän, ja huomasin inhoavani myös sitä, kun kirjalija ei osaa luopua rakkaistaan. Selviytyjien määrä ja henkilöllisyydet on epäuskottavaa ja ärsyttävää - tämä kirja olisi tarvinnut vielä ainakin yhden kuoleman! Tai jos edes Simonin olisitte voineet jättää rauhaan (nauran ilkeästi kirjaa lukemattomien mutta lukemista suunnittelevien sydänkohtaukselle), niin olisin vielä hyväksynyt. Mutta tämä oli kyllä jo typerää.

City of Heavenly Firessa oli vikansa, mutta se oli silti kunnianarvoisa ja toimiva päätös sarjalle. Siinä oli paljon ihania, ihania ja kamalia, kamalia kohtia, mutta ilman tätä yhdistelmää se ei olisi Varjojen kaupungit -kirja ollenkaan.

Kolme ja puoli tähteä
Cassandra Clare: City of Heavenly Fire. THE MORTAL INSTRUMENTS Book Six. Walker Books, 2014. S. 733

Kesäkuu: Romantiikka, osa 1

Tiedän, olen säälittävän tuolla puolen. Sentään sain tämän kuitenkin lopulta luettua - hyvin lopulta, mutta minkäs teet, kun kirja on kuiva kuin aavikko.

Faust on kaikilta mahdollisilta kanteilta katsottuna hyvin kummallinen teos. Se on kirjoitettu näytelmämuotoon, näytökset, näyttämöohjeet ja repliikit ovat kaikki paikallaan, mutta en oikein usko, että sitä on oikeasti tarkoitettu näyttämöllä esitettäväksi. Kohtaukset vaihtuvat niin äkkinäisesti ja monet tapahtumat vaatisivat sellaisia erikoistehosteita, että minun on todella vaikea uskoa, että Goethen aikaisilla välineillä Faustia olisi voitu toteuttaa teatteriin. En siis ole lainkaan perehtynyt aiheeseen, en tiedä, onko sitä esitetty tai tarkoitettu esitettäväksi, nämä ovat vain omia pohdintojani.

Faust oli myös todella sekava teos. Pysyin juuri ja juuri kärryillä juonen pääkäänteistä, mutta runomuotoisessa kielessä kaikki hienostuneemmat vivahteet menivät täysin ohi. Tosiaan, runomuoto, ja vielä vanhahtava kieliasu, ei helpottanut teoksen sisäistämistä lainkaan. Henkilöitä esiteltiin tai siis pikemminkin ei esitelty - heidät vain tuotiin mukaan tarinaan ja ilmeisesti oletettiin lukijan ymmärtävän, miksi he ovat siinä. Paikat vaihtuivat yhtä äkkinäisesti ja monesti uudessa paikassa oli myös kokonaan uudet (esittelemättömät) hahmot. Juoni kiisi käänteestä toiseen, ja puolien kohdalla jäin täysin ulalle siitä, miksi näin tapahtui.

Kuten kuvatekstissä lukee, Faust on julkaistu kahdessa osassa. Se ei ole kovin paksu, joten kai se on rahastuskysymys... Ensimmäinen osa vielä meni joten kuten eikä ollut aivan niin hämmentävä, mutta toisessa osassa tunnuin vain lukevan sanoja voidakseni käännellä sivuja päästäkseni joskus loppuun. Ihmeekseni pääsinkin viimein (olin jo menettänyt uskoni).

En suosittele Faustia kenellekään, ellei ole jotenkin todella perehtynyt aikakauden kirjallisuuteen ja ole oikeasti kiinnostunut yrittäämään ymmärtää tätä kirjaa. Myös masokismiin taipuvat saattavat nauttia.

Johann Wolfgang von Goethe: Faust. Osa 1: Otava, 1936. S. 232. Osa 2: Otava, 1981. S. 351.

Sain aikaiseksi vähän lisää

Selvästi eilinen inspiraationi pätee edelleen. Erinomaista. Jos eilisillä kirjoilla olikin jokin, edes etäinen, yhteys toisiinsa, niin tämän postauksen kirjoilla ei sitten ole. Ihan vain varoituksen sanana.

Tämä suuri, tunnettu ja kuuluisa kirja oli tietysti luettava jossain vaiheessa, ja päädyin lukemaan sen, kun soitin kriisissä Libertélle Suomalaisesta kirjakaupasta - ostanko Divergentin, The Fault In Our Starsin vai City of Heavenly Firen. Miettikää nyt itsekin, millainen ratkaisu minulla oli käsissäni. Yhdessä asiaa pohdittuamme päädyin kuitenkin tähän kirjaan, ja väittäisin ratkaisun olleen oikein kelpo.

Tulevaisuuden yhdyskunnassa ihmiset on jaettu viiten eri luokkaan: Vaatimattomiin (Abnegation), Sopuisiin (Amity), Uskaliaisiin (Dauntless), Teräviin (Erudite) ja Rehteihin (Candor). 16-vuotiaana jokainen osallistuu soveltuvuustestiin, joka ratkaisee, mihin luokkaan kukin sopii parhaiten, mutta Trisin soveltuvuustestin tulokset ovat epäselvät. Se on huono asia. Se tarkoittaa, että hän on vaarassa - ei ole selvää, miksi, mutta asiasta ei saa puhua kenellekään. Hänen on valittava vanhan luokkansa eli vaatimattomien ja kahden muun vaihtoehdon välillä. Trisin valinta yllättää lopulta jopa hänet itsensä ja saattaa hänet täydellisen uudenlaiseen tilanteeseen elämässään.

Divergent on todella vauhdikas ja koukuttava kirja - kun sen kerran aloittaa, sitä on vaikea laskea käsistään. Tris on erikoinen päähenkilö, hitusen ärsyttävä mutta kovin inhimillinen ja häntä on helppo ymmärtää. Kirjasta syntyvät mielikuvat ovat todella selkeitä ja tarinaa on helppo seurata. (En oikein tiedä, mitä sanoisin. Näkyykö se?) Tämä taitaa jäädä aika lyhyeksi arvosteluksi... Myös hahmot, muutkin kuin Tris, olivat moniulotteisia ja kiinnostavia. Itse pidin Divergentistä, vaikka olen lukenut parempiakin kirjoja. Tarina oli kuitenkin vetävä ja huolellisesti suunniteltu, joten enköhän lue jatko-osatkin jossain vaiheessa.  Joku näissä dystopioissa nyt vaan on, joka viehättää minua. Niin ja pakko vielä sanoa että pidin Fourista ihan hirväesti vaikkei hän todellakaan ole mikään ihannemieheni.

Kolme ja puoli tähteä
Veronica Roth: Divergent. HarperCollins Publishers, 2011. S. 487

Salla Simukan suomalaisittain kuuluisa Punainen kuin veri oli hämmentävän... arkinen kirja. Ei sillä,
että jokaisen teinitytön elämään kuuluisi huumekauppiaiden kohteeksi joutumista tai verisiä rahasäkkejä, mutta luulen, että odotin jotenkin enemmän. Odotin pelottavampaa, epätavallisempaa ja kaikin puolin vähemmän normaalia elämää muistuttavaa. Mutta toisaalta, jos kirjoitetaan ilmaisutaidon lukioita käyvistä teineistä ja kuvaus oli minusta arkista, voidaan olettaa kirjailijan onnistuneen. Hahmot olivat juuri sellaisia, kuin ikäiseni ihmiset ovat, ja lopussa kirja kieltämättä onnistui muuttumaan hyvin oudoksi ja epätavalliseksi, ehkä hieman pelottavaksikin. Rakastin juhlakohtauksen tarkkoja kuvauksia erilaisista huoneista, se kuulosti niin hienolta...

Verrattuna teinien lukioelämään ja vahingossa rikoksiin sotkeutumiseen, kirjan toinen puoli ei ollut lainkaan samaistuttava, ei hirveän kiinnostava ja jopa hitusen epäuskottava. Pitkähköjä pätkiä kirjasta käsitellään aikuisten ihmisten suhdekiemuroita ja huumekauppiaiden elämää ja toimia. Se ei ole lähellä minun elämääni ja tuntuu siksi epäuskottavalta, että minun on hyvin vaikea uskoa kirjailijan tietävän oikeasti, millaista venäläisen tai virolaisen huumediilerin elämä Suomessa on. Osaksi tämän takia ja osaksi siksi, miten erilainen odotin kirjan olevan, minulle jäi vähän sellainen olo, kuin olisin lukenut esiteineille suunnatun kirjan (mitä tämä ei ollut, mutta samanlainen olo minulle jäi). Tiedättehän, sellainen tylsä pettymys? Vaikka pidin kirjasta ja se oli koukuttava, se ei täyttänyt odotuksiani.

Kerronta oli todella sujuvaa ja dialogi hauskaa. Edelleen pisteitä uskottavista teinihahmoista ja relistisista osuuksista.

Kolme ja puoli tähteä
Salla Simukka: Punainen kuin veri. Tammi, 2013. S. 265

Sain Hannele Päiviön Tuulen kutsun 18-vuotissyntymäpäivälahjaksi kummeiltani, perulaista käsityötä olevan punaisen ristikorun ohella.

Tuulen kutsu on eräänlainen aforismikirja. Se sisältää Raamatunsäkeitä, mietelauseita, pieniä tarinoita, sananlaskuja ja viisaiden ihmisten sanomia asioita. Olen lukenut kirjan kerran läpi, vaikkei se oikeastaan ole kirja, jota luetaan läpi, vaan kirja, josta etsitään jotain tilanteeseen tai mielialaan sopivaa, ja jonka ääreen sen jälkeen juututaan. Minulla on tunne, että näin tulee myöhemmin käymään, sillä kun nyt luin tämän kirjan, se nostatti hymyn kasvoilleni ja monet sen sisältämät asiat koskettivat minua. Kokonaisuutena luulen kirjan tulevan isommaksi osaksi elämääni joskus hiukan myöhemmin - nyt se ei ole vielä aivan ajankohtainen, mutta tunteeni sanoo, ettei siihen pitkä aika ole. Siksi onkin hyvä tietää, että minulla on tämä kirja valmiiksi omana.

Tämä kirja ei ole tähditettävää materiaalia.
Hannele Päiviö: Tuulen kutsu. LK-kirjat, 2013. S. 61.

Viimeinkin sain aikaiseksi

Olen nyt inspiroitunut kirjoittamaan viime aikoina lukemistani kirjoista, joista tosin kaikki eivät enää ole niin kovin viimeaikaisia. Mennään nyt tällä innolla kuitenkin niin pitkälle kuin se kantaa.

Olen täysin unohtanut arvostella tämän keväällä ostamani ja lukemani kirjan. Nyt on siis aika.

Robert Galbraithin eli J. K. Rowlingin kirjoittama Käen kutsu on nykyajan Lontooseen sijoittuva dekkari, jonka alussa kaunis ja kuuluisa nuori mallityttö kuolee pudottuaan alas parvekkeeltaan. Tapaus todetaan itsemurhaksi, mutta tytön veli ei ole vakuuttunut ja ottaa yhteyttä rahaongelmissa olevaan, juuri uuden sihteerin saaneeseen yksityisetsivä Cormoran Strikeen. Stirke on Afganistanin sodan vetaraani ja hänen oma henkilökohtainen elämänsäkin on solmussa, mutta mallin kuoleman selvittämisessä on pelissä paljon rahaa. Niinpä hän hyväksyy keikan ja ryhtyy uusi sihteerinsä apunaan tutkimaan kuolinyön olosuhteita.

Kirja on vetävä ja realistinen kuvaus Lontoosta, ihmisistä ja sotkuisesta vyyhdestä asioita, jotka joskus muodostivat jonkun elämän. Hahmot ovat todella sympaattisia ja samaistuttavia ja heidän henkilökohtainen elämänsä on kiedottu taitavasti murhan selvittämisen lomaan, niin ettei se tunnu pitkästyttävältä tai asiasta pois johtavalta. Uhrin elämää setvitään perusteellisesti, ja lukijasta tuntuu, kuin hän olisi lopulta tutustunut jopa kuolleeseen tyttöön, jonka luksuselämän ympärillä pyöri paljon huhuja - sekä todenmukaisia että valheellisia.

Käen kutsussa on sopiva tahti, se ei vyöry eteenpäin muttei myöskään hidastele. Ainakin Lontoossa vierailleen on helppo kuvitella paikat, joissa Strike sihteereineen vierailee, ja muutoinkin tarkka taustatyö antaa ammattimaisen ja uskottavavan vaikutelman. Ja vaikka aiheet, joita kirja käsittelee, ovat raskaita, se on kirjoitettu sopivalla pilkkeellä silmäkulmassa, niin ettei se ole kovin raskasta luettavaa.

Jatkoa odotellessa:)

Neljä ja puoli tähteä
Robert Galbraith: Käen kutsu. Otava, 2013. S. 463. Alkuperäisteos julkaistu englanniksi samana vuonna nimellä The Cuckoo's Calling.

Claire Merlen The Glimpse oli tulosta alkukesän kirjastoreissulta. Se ei aivan täyttänyt odotuksia.

Ana elää tulevaisuuden maailmassa, jossa ihmiset on luokiteltu puhtaisiin ja hulluihin heidän dna:ssaan kantamiensa geenien perusteella. Puhtaat asuvat yhteisöissä ja hullut kaupungissa, eivätkä juuri ole tekemisissä toistensa kanssa. Ana on puhtaan perheen lapsi, puhdas itsekin - tai näin hän kuvittelee, kunnes saa tietää, että hänen puhtaustestissään oli ollut virhe, ja hän onkin itse asiassa hullu. Anan elämä kääntyy päälaelleen, mutta hän saa armonaikaa ja ehdot: jos hän sitoutuu poikaan, johon oli ollut sitoutumassa ennen virheen paljastumista, ennen kuin hän täyttää 18, hän saa jäädä yhteisöön kunnes mielisairauden oireet puhkeavat. Mutta kihlajaisiltana Jasper katoaa, ja Anan on selvitettävä miksi.

Idea oli hyvä. Teksti oli toimivaa. Juonessa oli paljon kiinnostavia elementtejä - ehkä jopa hiukan liikaa. Varsinainen ongelma oli kuitenkin se, että juoni eteni hitaasti kuin tervassa kävellen, enkä edes tiedä, miten se eoli mahdollista, kun koko ajan tuntui tapahtuvan jotain, mutta silti kirja eteni loppuun asti tuskastuttavan hitaasti. Ehkä siihen vaikutti juuri mainitsemani, että juonessa oli jopa niin paljon elementtejä, että jokaisesta kiinni pitäminen ja kaiken päivittäminen esti kokonaiskuvaa edistymästä. Vietin lähes koko kirjan odottaen, milloin se alkaa. Lopulta minulle selvisi, ettei se muuttuisi tästä, mutta minun oli silti pakko lukea se loppuun, sillä kaikki nämä juonen elementit olivat yksittäisinä niin koukuttavia, että minun piti saada tietää, mitä tapahtuu. Hahmot olivat kivoja, joskin hieman kliseisiä, ja kuten sanottu, idea oli hyvä, toteutus vain ei oikein toiminut.

Kaksi ja puoli tähteä
Claire Merle: The Glimpse. Faber and Faber, 2012. S. 411

Esittelin tämän kirjan lyhyesti lempi nuorten aikuisten kirja -osiossa, jos en aivan väärin muista, mutta kertaus on opintojen äiti.

Mikeyn sisko ei uskalla lähteä ulos talosta. Hän istuu kotona, ei käy koulussa eikä tapaa kavereitaan, sillä hän ei uskalla kohdata maailmaa. Hänet on raiskattu, ja hän on lukinnut itsensä sisälle. Mikey on epätoivoinen ja raivoissaan. Ellien veli taas pääsee vankilasta kotiin odottamaan edessä kummittelevaa syytetyn kuulemistilaisuutta. Köyhän perheen huorahtava tytär syyttää häntä raiskauksesta, mutta eihän Tom olisi ikimaailmassa voinut tehdä mitään sellaista. Hänhän on Ellien oma, rakas ja huolehtiva veli. Kun Mikey päättää tappaa Tomin ja törmää yrityksineen toistuvasti Ellieen, heidän maailmansa eivät sulaudu yhteen - ne pikemminkin romahtavat toistensa lomaan.

The Glimpsen jälkeen You Against Me oli todella miellyttävä kokemus. Aihe oli raskas, mutta hahmot todella ihania ja realistisia, ja Mikeyn ja Ellien tilanteet tuntuivat todella koskettavilta ja omilta. Kirjassa ei mässäilty yksityiskohdilla tai ahdistuksella, vaan tyydyttiin siihen, miten asiat olivat. Se myös pani todella ajattelemaan vaikeita elämäntilanteita ja valon löytämistä pimeimmistäkin nurkista. Ihanan mustaa tilannekomiikkaa, täydellisen onnen hetkiä, kapinallisia päätöksiä ja elämän päähän potkimaksi joutumista oli juuri sopivassa suhteessa, niin että kirjasta muodostui rakastettava ja aito lukukokemus, jonka pariin palannen vielä joskus. Suunnittelen myös lukevani kirjailijan aiemman teoksen Ennen kuin kuolen (Before I die) kunhan vain joskus ehdin.

You Against Me on todella, todella hyvä kirja. Pidät siitä varmasti.

Viisi tähteä.
Jenny Downham: You Against Me. David Fickiling, 2011. S. 412.

Tämä oli kolmas kirja, jonka lainasin samalla kerralla kuin kaksi edellistä. Ulkopuolelta se näytti vähän tyhmältä mutta viihdyttävältä, mutta yllätyin positiivisesti. Ei se ollutkaan tyhmä.

Jennan paras ystävä kuolee auto-onnettomuudessa, joka jättää myös Jennaan ikuisen arven: se kulkee hänen kasvojensa poikki ja on suuri, violetti, ja näkyvä. Pikkukaupungin asukkaana Jennan ei tarvitse paljon näyttäytyä ihmisille, mutta joskus kohtalo päättää toisin... kohtalo voi esiintyä myös koirasi muodossa. Kun Jennan koira juoksee venettään puhdistavan, komean ja tuntemattoman pojan luokse, eikä suostu tulemaan takaisin, on Jennan pakko paljastaa kasvonsa tälle. He törmäävät uudestaan... ja uudestaan, ja Jenna saa huomata, etteivät kaikki välitäkään, vaikka hänen kasvoissaan on iso, ruma arpi.

Kirjaa kerrotaan vuoron perään Jennan ja Ryanin näkökulmista. Itse pidin lähtökohtaisesti enemmän Ryanin osuuksista, sillä hänen elämänsä veneen asukkinsa kahdestaan äitinsä kanssa on paljon kiinnostavampi, eikä hän ole niin raivostuttavan ulkonäkökeskeinen kuin Jenna. Ryan tietää, ettei toista voi määritellä jonkun yhden piirteen vuoksi, ja minä arvostan sitä.

Skin Deepin juoni on monitahoinen ja paikoin yllättävä ja se pysyy kiinnostavana läpi kirjan. Kuvailu on tarkkaa ja syntyneet kuvat jäävät vahvoina mieleen. Kirjassa on paljon huumoria ja yleistä lämminhenkisyyttä, mikä tekee siitä ikään kuin miellyttävän turvasataman. Onnellinen loppu oli ehkä hiukan liiankin imelä, mutta kai se on sallittava... sen verran rankkoja juttuja hahmot käyvät kirjan aikana läpi.

Erinomainen esimerkki nykynuortenkirjallisuudesta, kuten myös edellinen kirja. Jos kaipaat jotain realistista mutta ei liikaa omaa elämääsi muistuttavaa, ovat nämä kaksi brittikirjaa erittäin hyvä valinta.

Neljä tähteä.
Laura Jarratt: Skin Deep. Electric Monkey, 2012. S. 376.


No, sainpas listalta ruksittua kirjoja, vaikka lista jäi edelleen huolestuttavan pitkäksi. Toivottavasti saan uuden tämänkaltaisen inspiraation lähiaikoina. Loppuun voin vielä sanoa, että olen lukenut myös Fruits Basketin osat 8-11, joskaan en muista niistä enää riittävästi että voisin kirjoittaa minkäänlaista järkevää arvostelua tai edes selostusta. Kauhean kiva sarja on.