Tätä on odotettu! The Raven King

Maggie Stiefvater: The Raven King. Scholastic, 2016. S. 438

Kun tämä postipaketti saapui, olin töissä (siis, au pairin töissäni, kotona, samassa rakennuksessa kuin johon paketti tuli). Avasin sen silti heti. Myöhemmin illalla, kun sain rauhassa keskittyä sen sisältöön, postasin Twitteriin seuraavasti:












Olin tilannut Fountain Bookstoresta ennakkotilauskappaleen, johon kuului kirjailijan käsin piirrustama pääkallopiirros ja hänen piirtämänsä ja nimikirjoittamansa bookplate.



En kuitenkaan aloittanut aarrettani saman tien. Halusin tehdä jotain erityistä. Niinpä otin sen mukaani kun lähdin ulos kävelylle, ja aloitin sen lukemisen Englannin kylän lempipaikassani. Oli niin kylmä, että luin siellä vain prologin, mutta ilmassa oli hyvin seremoniallinen tuntu.

Sitten varsinaiseen kirja-arvioon. Spoilers ahead.


Glendowerin etsintä on loppusuoralla. Blue, Gansey, Ronan ja Adam ovat onnistuneet löytämään maanalaisista luolista paitsi Glendowerin tyttären, myös Bluen äidin ja isän. Tämän lisäksi ovat vähemmän viisaat yksilöt herättäneet sen, jota ei tullut herättää, joten aika on käymässä vähiin. Gansey ja Blue ponnistelevat suhteensa ja Bluen kirouksen välimaastossa samalla kun Adam ja Ronan käyvät läpi omia tunteitaan. Noahista ei ole enää paljoa jäljellä, mutta lopulta hänellä on ratkaiseva rooli tapahtumien kulussa.

The Raven King vie sarjan kauniisti loppuun tarjoten selityksiä ja vastauksia, mutta säilyttäen kaiken sen taianomaisuuden ja mysteerin mikä tekee sarjasta niin erityislaatuisen. Minusta on ihanaa, että tässä kirjassa palataan Ronanin näkökulmalukuihin, sillä hän on suosikkini. Ronanin ja Adamin tarina on melkein liian hyvää ollakseen totta. Myös Bluen isän sivujuoni on erikoinen ja odottamaton, mutta ah niin kaunis.

En oikein tiedä, mitä ajattelen Henrystä. Hänet esiteltiin edellisessä kirjassa selkeästi pohjustaen isompaa roolia seuraavaan kirjaan, mutta olen aina hieman skeptinen uusien merkittävien hahmojen suhteen kesken sarjan. Henryssä itsessään ei ole mitään vikaa, hän on oikein herttainen hahmo, mutta hänen asemansa sarjan dynamiikassa epäilyttää minua yhä jonkin verran.

Jostain syystä kirjan epilogi ei erityisesti miellyttänyt minua. Se tuntui epämääräiseltä ja epäolennaiselta, mikä on tietenkin pettymys. Olen kuitenkin valmis antamaan tämän anteeksi muuten loistavan sisällön nimissä.

Juoni on huolella rakennettu ja erityisesti kolmannen nukkujan, demonin, kuvaukset ovat hurjia ja kamalia. Itselleni lähes sietämättömiä, suhtaudunhan ampiaisiin ja niiden sukulaisiin lähes yhtä kauhulla kuin Gansey. Sen lisäksi mieleeni on jäänyt ikonisuutta huokuva "Make way for the Raven King!" -kohtaus, joka johtaa Ganseyn viimein aarteensa luokse.

Viisi tähteä.

Pitkästä aikaa

Hei niille lukijoilleni, jotka eivät vielä ole hylänneet minua toivottomana tapauksena. Tiedän käyttäneeni koko vuoden anteeksipyytelyyn ja selittelyyn; yritän sitä silti vielä kerran.

Kuten tiedätte, vietin vuoden ensimmäiset kuusi ja puoli kuukautta au pairina Englannissa, ja se oli paitsi antoisaa, myös uskomattoman rankkaa. Sen jälkeen lomailin kuukauden, johon tosin sisältyi muutto uuteen kaupunkiin, ja elokuun puolivälistä eteenpäin olenkin sitten taistellut pysyäkseni pinnalla elämäni ehkä rankimman lukukauden kanssa. Fuksisyksy on ollut mieletön ja hieno kokemus, mutta kaikki tämä uusi asia ja suuri työmäärä, puhumattakaan arvosanojen aiheuttamasta paineesta, on välillä ollut vain liikaa. Kaikkeen en ole pystynyt, ja blogi on tällä kertaa ollut se, joka on saanut kärsiä.

Marraskuussa kirjoitin taas NaNoWriMon, ja ylsin 60 000:n sanaan. Olen tyytyväinen ja ylpeä suorituksestani, ja jos jotain siitä opin, niin sen, että minulla on kyllä aikaa kirjoittaa joka päivä, jos vain oikeasti tahdon. Niinpä olenkin päättänyt jatkaa kirjoittamista joulukuussa, mutta täällä blogini puolella. Aion viimeinkin kirjoittaa ja julkaista kaikki nuo odottamassa lojuvat kirjapostaukset, mieluusti yhden joka päivä. Kaikkina päivinä en välttämättä saa postaukseen vaadittavia sanoja kasaan, mutta jotain aion joka päivä kirjoittaa.

Yhden takaportin tähän kuitenkin jätän. Päivittäistä kirjoittamista ja julkaisemista en aloita ennen kuin 13.12. Viimeinen tenttini on 12.12., ja vielä jäljellä olevat tenttini ovat tärkeitä ja stressaavia, niinpä aion nyt panostaa niihin. Saatan julkaista joitain hajapostauksia ennen tenttien päättymistä, mutta varsinaisen projektin aloitan vasta kuun puolen välin paikkeilla.

Loppuun haluan toivotella hyvää joulukuuta ja joulun odotusta kaikille rakkaille lukijoilleni, ja tavataan pian! Olen vakaasti päättänyt nostaa tämän blogin siitä suonsilmästä, johon se on vuoden aikana päässyt vajoamaan.

Lastenkirjoista au pairin asiantuntemuksella

Olen varmasti lukenut tänä vuonna enemmän kirjoja kuin minään aiempana vuonna elämässäni, mutta suurin osa niistä on laskematta ja kirjaamatta. Kuuden kuukauden aikana Englannissa luin määrättömän monta lastenkirjaa, monia niistä lähes päivittäin. Minun olisi mahdotonta, enkä edes jaksaisi, kirjoittaa niistä kaikista erikseen, mutta tässä postauksessa ajattelin puhua hyvistä ja huonoista lastenkirjoista ja mainita muutaman esimerkin nimeltä.

Muistan omasta lapsuudestani auton muotoisen kirja, jossa perhe meni lomamatkalle. Kirjaan kuului nappula, josta sai painaa joka sivun jälkeen, ja siitä kuului tööttäysääni. Tiesin, etteivät vanhempani pitäneet kirjasta, mutta en tuolloin ymmärtänyt, miksi. Voin edelleenkin vain arvailla, oliko ärsytyksen aihe ääninappula, huono tarina, karmea kuvitus vai jokin näiden yhdistelmä, mutta nykyään ymmärrän paremmin. Lapset pitävät monista sellaisista asioista, jotka kiristävät aikuisen hermoja.

Hyvän lastenkirjan olennaisin kriteeri on, että se miellyttää sekä lasta että aikuista. Kun lapsen suosikkikirja on jokin, mitä aikuinen yrittää sitkeästi piilottaa kirjapinon pohjalle (myönnän syyllistyneeni tähän), yhteisistä lukuhetkistä ei tule kovin mukavia. Itse nautin eniten sellaisista lastenkirjoista, joissa on kaunis, käsin piirretty kuvitus. Niitä sivuja jaksan katsoa ja lukea vaikka kuinka monta kertaa. Jos kuvitukseen liittyy vielä hyvä tarina, kaikki on kohdallaan. Yleensä myös lapselta riittää mielenkiintoa yksityiskohtaisia piirroksia kohtaan ja tarina pitää otteessaan, kun on jotain, mihin sen voi ankkuroida. Tällaisena kirjana mieleeni jäi Steve Smallmanin ja Cee Biscoen Gruff the Grump.

En ole itse suuri lyriikan, enkä varsinkaan lastenrunouden ystävä, joten runomuotoon kirjoitetut kirjat eivät ole suosikkejani. Tämänkin voi kuitenkin tehdä hyvin, etenkin jo edellämainitulla kauniilla kuvituksella varustettuna. Puolelleen minut voittivat esimerkiksi Jeanne Willisin ja Garry Parsonsin There's an Ouch in my Pouch ja Debi Gliorin Kulta pieni. Kuitenkin, jos tarina on huono eikä kuvissakaan ole kehumista, niin runomuoto ei sitä pelasta.





















Kevään ärsyttävin kirja -tittelin saa helpolla Minnie: Let's Have a Tea Party! Kyseessä on Disney Juniorin Mickey Mouse Clubhousen ympärille rakentuvan tuoteperheen edustaja. Kirjan värit ovat niin kirkkaat, että silmiin sattuu, kuvat ovat tuskastuttavan tietokoneella tehtyjä, tarinasta ei ole mihinkään, ja siinä on useampi hermoja raastava ääninappi, joita lasten on tarkoitus painaa kesken tarinan. Luin samassa formaatissa myös Frozen ja Tuomas Veturi -aiheiset kirjat, mutta ne eivät olleet näin kamalia. Tätä kirjaa ei tullut ikävä.

Loppuun haluan vielä mainita jotain hyvää. Pääsin myös lukemaan erään oman lapsuusaikaisen suosikkini: Miinan ja Manun jouluaatto. Nostalgia pelasti silloin, kun tarina ei ollut loppuun saakka hiottu timantti :D Vanhempi lapsista erikseen pyysi iltasaduksi juuri tätä kirjaa, ja minusta oli ihanaa päästä jakamaan oma lapsuuden kokemukseni hänen kanssaan. Pidin Miinasta ja Manusta hirveän paljon lapsena, eikä se vieläkään huono ollut.

Näillä kaikilla lukemillani lastenkirjoilla pääsen myös kuittaamaan joitain kohtia HelMetin kirjahaasteista.

Varjomaailman uudet tuulet: Lady Midnight

Cassandra Clare: Lady Midnight. The Dark Artifices Book One. Simon & Schuster, 2016. S. 668

En suinkaan ollut varma City of Heavenly Firea lopettaessani, että jatkaisin Emman ja Julianin kanssa Lady Midnightiin. Niin vain kuitenkin kävi, että kirjan ilmestymisviikolla suuntasin lähimpään kirjakaupalliseen kaupunkiin ja hankin tämän kauniin, turkoosisivuisen kirjajättiläisen omakseni.

Sodan jälkeinen kylmä rauha on jättänyt keijut muun varjomaailman ulkopuolelle, mutta kun Los Angelesissa alkaa hämärä keijujen ja maallikoiden murha-aalto, Wild Hunt lähestyy Blackthornien perhettä sopimuksella: he ottavat kiinni murhaajan, ja saavat viisi vuotta sitten viedyn Mark Blackthornin, puolikeijun ja perheen isoveljen, takaisin. Blackthornin nuoret ja Emma Carstairs alkavat selvittää murhia, jotka muistuttavat kovasti Emman vanhempien murhia viiden vuoden takaa. Tutkimukset on pidettävä salassa Klaavilta, ja monet menneet ja kivuliaat asiat nousevat uudelleen esiin totuuden tullessa pikku hiljaa esiin.

Olin erittäin positiivisesti yllättynyt. Pidin Lady Midnightista paljon enemmän kuin olisin odottanut. Emma ja Julian eivät olleet lainkaan niin ärsyttäviä kuin pelkäsin etukäteen, vaikka oli heilläkin tietenkin hetkensä. Mark on ehdottomasti suosikkini  - monisyinen ja erilainen hahmo, niin kirjan kontekstissa kuin yleisemminkin. Hänen suhteensa keijuprinssi Kieraniin piti minut kirjan ääressä silloinkin, kun kaikki muut hahmot repivät hermoni riekaleiksi.

Cassie on tietenkin edelleen oma itsensä ja kuvittelee Clarysta ja Jacesta aivan liikoja. Kaikki maininnat heistä olivat kuin suoraan fanficistä. TMI:n päähenkilöitä ei kuitenkaan juurikaan nähty mukana toiminnassa, tämä on Emman ja Julianin kirja. Ja vaikka heidänkin suhteensa on osin erikoinen, se ei ole (ainakaan kokonaan) huonosti tehty.

Yhtä asiaa en kerta kaikkiaan ymmärrä. Blackthornin perheessä on vaikka kuinka monta lasta, ja heistä suurella osalla on pitkät ja vaikeat nimet. Melkein kaikilla on myös jokin jännittävä lempinimi, ja minun oli todella vaikea pysyä kärryillä siitä, kenestä puhutaan, kun välillä käytettiin lempinimiä ja välillä oikeita nimiä. Varsinkin Octavius -> Tavvy ja Tiberius -> Ty menivät minulta usein sekaisin. Tysta täytyy tosin muuten sanoa, että pidän hänestä aivan hirveästi! Ty kärsii jostakin autistisesta sairaudesta, ja hänet on kirjoitettu todella kauniisti ja huomioonottavasti. Hän vaikuttaa muutenkin mahtavalta tyypiltä.

Kirja on pitkä ja sen juoni on polveileva, kuten Cassielle on tyypillistä, mutta jaksaa pysyä kiinnostavana loppuun saakka. Myös uudet varjometsästäjät Christina Rosalez ja Perfect Diego ovat hauskoja tuttavuuksia. Kaiken kaikkiaan, kuten sanoin, olen erittäin positiivisesti yllättynyt. Lady Midnight aloittaa uuden varjometsästäjä -trilogian, The Dark Artifices, ja olen melko varma että luen seuraavatkin osat.

Kolme ja puoli tähteä.

Kolme kohtaa HelMet 2016 -haasteesta!

Talvisia tunnelmia: Let It Snow

John Green, Maureen Johnson, Lauren Myracle: Let It Snow. Penguin Books, 2008 (tämä painos 2014). S. 354.

Historiallisen kovan lumimyrskyn pysäyttäessä Floridaan matkaavan junan keskelle Gracetownia käynnistyy sarja tapahtumia, jotka muuttavat kuuden teinin joulun suunnan. Jubilee selviytyy junasta lämpimään Waffle Houseen ja tapaa Stuartin; hänen perässään vaeltavat 15 cheerleaderia, joiden vuoksi Tobin, the Duke ja JP joutuvat keskeyttämään James Bond -maratoninsa ja kilpailemaan ehtimisestä Waffle Houseen myrksyn keskellä; eikä Jeb ehdi ajoissa tapaamaan entistä tyttöystäväänsä, joka haluaisi sopia asiat heidän välillään.

Let It Snow koostuu kolmen kirjailijan kolmesta pienoisromaanista, joilla on kaikilla etäisesti tekemistä toistensa kanssa ja jotka lopussa kietoutuvat hauskasti yhteen. Teos alkaa Maureen Johnsonin The Jubilee Expressistä, joka oli myös suosikkitarinani. John Greenin A Cheertastic Christmas Miracle on vauhdikas seikkailu läpi yön, josta käteeni jäi hyvä feministihahmo ja käyttökelpoinen uusi loukkaus. Lauren Myraclen päähenkilö tarinassa The Patron Saint of Pigs on todella ärsyttävä ja kiristi hermojani useaan otteeseen, mutta loppu jätti kuitenkin hymyn huulille.

Tämä kirja on todellinen holiday romance. Se on kevyttä, hauskaa ja söpöä luettavaa. Persoonalliset henkilöt erottavat kirjan muista tusinaromansseista. Muistelen lukeneeni, että kirjasta valmistellaan elokuvaa, ja uskon sen taipuvan filmiformaattiin erinomaisesti. Let It Snow sopii myös joulutunnelmaan virittäytymisen apuvälineeksi varsin mukavasti.

Kolme ja puoli tähteä

Let It Snow kuittaa yhden kohdan HelMet 2015- ja kolme kohtaa HelMet 2016 -haasteesta!

Millainen maailman pitäisi olla: Boy Meets Boy

David Levithan: Boy Meets Boy. HarperCollins Publishers, 2003. S. 239.

Olen kirjoittanut tämän arvion jo kertaalleen, kuukausi sitten. Sitten nettiyhteyteni yllättäen katkesi, eikä Blogger ollut tallentanut yhtään kirjoittamaani sanaa. Niinpä en ole pitänyt lupauksiani enkä saanut arvioitua keväällä lukemiani kirjoja - olen ollut liian turhautunut siitä, että joudun kirjoittamaan koko arvion uudestaan. Tässä sitä kuitenkin ollaan.

Paul on tiennyt olevansa homo aina lastentarhasta saakka, eikä hänen perheensä, tai edes koko kaupunkinsa, ole pitänyt tätä ongelmana. Paulin ystävällä Tonylla naapurikaupungissa ei kuitenkaan ole yhtä helppoa. Tonyn varjellessa salaisuuttaan vanhemmiltaan Paulin koulussa aloittaa Noah, joka panee Paulin pään pyörälle ja saa hänet arvioimaan uudelleen niin itseään kuin ihmisiä ympärillään.

Boy Meets Boy on asetelmaltaan hyvin perinteinen rakkaustarina - ensin tavataan ja sitten mokataan, ja mokaaja joutuu korjailemaan virheitään ja toivomaan, että hänen anteeksipyyntönsä hyväksytään. Tarinassa on kuitenkin kaksi hyvin merkittävää eroa perinteiseen asetelmaan. Ensinnäkin, suhteen molemmat osapuolet ovat poikia. Toiseksi, kukaan ei ole homofoobinen.

Tämän kirjan ilmestyessä vuonna 2003 suurin osa HLBT+ nuorisolle suunnatusta kirjallisuudesta oli synkkää ja surullista, sikäli kun sitä edes oli, mutta David Levithanin utopia kaupungista, jossa kukaan ei pidä yhteisön jäseniä tavallista kummempina ihmisinä, toi kaivattua valoa ja toivoa genren maailmaan. Paulin lukiossa on paitsi useita oppilaita, jotka seurustelevat saman sukupuolen kanssa, myös vakiintunut joukko drag queeneja. (Heistä puhutaan drag queeneina kirjan läpi, vaikkakaan ei mielestäni olisi suhteetonta väittää että ainakin jotkut ovat transnaisia, mutta kaikki nuanssit eivät ole tälläkään kirjalla hallussa.) Yksi heistä, Infinite Darlene, on Paulin hyvä ystävä ja liittyy tiiviisti kirjassa Paulin ystävien ja heidän ihmissuhteidensa ympärillä pyörivään sekundaariseen juonikuvioon.

Kirjassa on aivan poikkeuksellinen tunnelma. En osaa eritellä sen lähteitä, mutta alusta saakka, ennen kuin tiesin mitään maailman erilaisuudesta verrattuna omaamme, kirjan tunnelma imaisi minut sisäänsä eikä päästänyt irti. Oloni oli kuin kevyessä transsissa, irrallisena ulkomaailmasta, mutta jollain tapaa irrallisena myös lukemastani kirjasta.

Boy Meets Boy oli lumoava ja hyvällä tavalla erilainen lukukokemus. Kauniisti koottu ja sujuvasti etenevä juoni sekä aidot ja inhimilliset hahmot herättävät taatusti monenlaisia tunteita riippumatta siitä, kaipaako lukija romantiikkaa, draamaa, homoja vai vain hyvää kirjaa.

Viisi tähteä.


//Loppuun täytyy vielä mainita, että pääsykokeisiin pänttääminen tuotti tulosta ja sain opiskelupaikan Tampereen yliopistosta! Pian edessäni on muutto ja uusien jännittävien asioiden alku... sitä ennen yritän kuitenkin saada aikaan muutaman postauksen.

Pääsykoekirjoista

Olen kevään mittaan useasti maininnut lukevani pääsykokeisiin au pair -työni ohella. Nyt voin ilokseni mainita, että tämä urakka on ohitse! Pääsykokeeni olivat toukokuun loppupuolella, ainakin toinen niistä meni mielestäni hyvin, ja nyt vain kuumeisesti odotan tuloksia. Tässä välissä on siis hyvä puhua vähän pääsykoekirjoista.

Hain opiskelemaan englantia Tampereen, Helsingin ja Itä-Suomen yliopistoihin. Tampereella ja Itä-Suomella oli yhteinen koe, Helsingillä omansa. Tarkoituksenani on erikoistua englannin kääntämiseen, mutta koe oli molemmissa tapauksissa yleinen englannin valintakoe. Valintakoekirjoja oli molempiin luettavana kolme, joista yksi oli yhteinen, eli yhteensä opiskelin viisi eri kirjaa, joista kahta ei tarvinnut lukea kokonaan.

Kirjoitan seuraavaksi jokaisesta kirjasta lyhyesti, arvioiden niiden selkeyttä, kiinnostavuutta ja muita olennaisia seikkoja, kun otetaan huomioon olevan kyse kirjoista, joista olisi tarkoitus omaksua mahdollisimman paljon tietoa mahdollisimman vaivattomasti. Aloitan suurimmasta pettymyksestä ja etenen suosikkiini.

Jeremy Munday: Introducing Translation Studies

Koska olen kiinnostunut käännöstieteestä ja pidin tämän kirjan kannesta ja kuvauksesta, aloitin luku-urakkani tammikuussa tästä kirjasta. Se oli sekä hyvä että huono päätös. Hyvä sikäli, että pääsin vaikeimmasta yli ensimmäisenä; huono sikäli, että tekstin vaikeuden takia jumitin tässä ensimmäisessä kirjassa turhan kauan.

Introducing Translation Studies oli ehdottomasti viidestä kirjastani kuivin. Vaikka aihe kiinnostaa minua, teksti ei kerta kaikkiaan ole lainkaan vetävää. Kirjassa esitellään teoria toisensa perään ja kaikkiin perehdytään hyvin perinpohjaisesti. Tämä on ylivoimaista, ainakin kaltaiselleni henkilölle, jolle akateeminen teksti on vielä vieras laji, ja kirjan laskee käsistään muistaen yhtä sieltä, toista täältä, tunnistaen monta nimeä tietämättä lainkaan, mitä nämä nimet saavuttivat. Samankaltaisia teorioita on niputettu samoihin lukuihin, mikä on sinällään selkeää, mutta myös sekoittavaa ja epäkronologista. Tämä hämmensi ainakin minua. Lisäksi tämä tekee luvuista älyttömän pitkiä ja hankalia pilkkoa osiin.

Kirjan hyviä puolia on ehdottomasti sen selkeä asettelu. Joka luvun alussa on listattu avainasiat, joita luvussa käsitellään, otsikot ovat värillisiä, tärkeitä sanoja on lihavoitu sinisellä, ja kaikki taulukot ja muut grafiikat ovat helppolukuisia. Visuaalisesta asusta ja luettavuudesta Introducing Translation Studies saakin täydet pisteet. Valitettavasti näillä ominaisuuksilla ei voi korvata tylsää ja sekavaa tekstiä.

Mick Short: Exploring the Language of Poems, Plays and Prose

Tämän kirjan suurin ongelma oli myös pitkät luvut. Minun on vaikea keskittyä opiskelemiseen tuntia tai kahta pidempään kerrallaan, ja on harmittavaa, jos siinä ajassa ei saa edes yhtä asiaa kunnolla käsiteltyä. Visuaalinen luettavuus ei myöskään ole kovin hyvä; kirja on vanha, ja painojälki on epäselvää verrattuna uudempiin teoksiin.

Henkilökohtaisesti olen sitä mieltä, että Short painottaa runoja muiden tekstityyppien kustannuksella, mutta minä en pidäkään runoista. Onneksi ne on sijoitettu kirjan alkuun, niin että niistä viimein yli päästyäni loppukirja sujui mukavasti. Shortin kirjoitustyyli on enimmäkseen helppolukuista, vaikkei hän selitäkään kaikkia termejä, joita käyttää. Tämä kirja oli siis jo huima parannus listan edellisestä kohdasta, ja minun olikin vaikea asettaa tätä ja kahta seuraavaa kirjaa paremmuusjärjestykseen.

Susan Bassnett: Translation Studies

Bassnettin käännöstieteen kirja oli selkeämpi ja miellyttävämpi lukea kuin Mundayn. Se käy läpi vähemmän teorioita ja tekee sen aikajärjestyksessä, mikä helpottaa hahmottamista. Teksti on sujuvaa ja etenee nopeasti. Kaiken kaikkiaan kirjassa on vain kaksi opiskelua hankaloittavaa seikkaa.

Ensinnäkin, lukujen pituuksien epämääräisyys. Osa luvuista on lyhyitä ja helposti päihitetty, kun taas toiset jatkuvat kymmeniä sivuja. Jouduin aina alkaessani tarkistamaan mihin asti luku jatkuu, sillä joka kerta ei ole aikaa maratonilukea. Toiseksi, kuten edellinenkin kirja, se on pienikokoinen, eikä painojälki tai muukaan visuaalinen luettavuus ole parhaasta päästä.

Martin Montgomery, Alan Durant, Tom Furniss, Sara Mills: Ways of Reading

Ways of Reading käsittelee samoja asioita kuin Shortin teos, mutta aloittaa alkeellisemmalta tasolta, minkä vuoksi se soveltuu mielestäni paremmin pääsykoekirjaksi. Lukijalta ei oleteta minkäänlaista tietoa aiheista, joista on puhe, ja kaikki selitetään. Kirjan kirjoitustyyliä on helppo seurata ja vaikka sen visuaalinen luettavuus ei ole yhtä hyvä kuin listan ensimmäisessä ja viimeisessä kirjassa, on se silti parempi kuin Bassnettin ja Shortin teoksissa. Ways of Reading on isokokoinen, otsikot ja sisällysluettelot on aseteltu selkeästi ja avainsanoja on tummennettu. Parasta mielestäni kuitenkin oli, että kirja on jaettu viiteen sectioniin, jotka on jaettu noin kymmenen sivun pituisiin uniteihin. Opiskeleminen oli tasatahtista ja selkeää, kun jako oli tehty tasapitkäksi.

George Yule: The Study of Language

Ehdoton suosikkini. The Study of Languagessa yhdistyvät kaikki hyvän pääsykoekirjan ominaisuudet: suuri koko; uusi, selkeä painojälki; visuaalista hahmottamista auttava värikkyys; selkeä jäsentely ja sen esittäminen; tekstin sujuvuus, kiinnostavuus ja jopa satunnainen hauskuus; kaiken selittäminen alusta pitäen. Tästä kirjasta ei jäänyt kerta kaikkiaan mitään valitettavaa, vaan se on erittäin onnistunut teos. Jos olet kiinnostunut englanninkielisen lingvistiikan perusteista, niin suosittelen tätä kirjaa lämpimästi. Itse minun olisi todellakin pitänyt aloittaa opiskeluni tästä kirjasta, sillä se selittää perinpohjaisesti kaiken sen terminologian, jota muissa kirjoissa iloisesti viljellään ympäriinsä.


Näistä kirjoista luin osittain Introducing Translation Studiesin ja Ways of Readingin, muut kokonaan. Olen tarkoituksella jättänyt tähdet laittamatta. Pyydän myös teitä muistamaan, että tämä oli ensikosketukseni yliopistotason kirjallisuuteen ja siksi kommenttini saattavat tuntua naiiveilta. Kirjoitin kuitenkin vain oman näkemykseni siitä, miten hyvin nämä viisi kirjaa toimivat kontekstissaan ja miten paljon sain niistä irti.

//Täysin toiseen asiaan siirtyäkseni, tämä on blogini kahdessadas postaus! 200! Olen iloinen ja ylpeä tästä saavutuksestani, kuten olen myös iloinen ja ylpeä kaikista teistä seuraajistani. Tiedän olleeni tänä keväänä epäaktiivinen, mutta yritän saada tilanetta korjattua nyt kun opiskelu on ohi ja pian tämä au pair -keikkakin päättyy. Olen ottanut tavoitteekseni saada julkaistua kaikki täällä lukemani kirjat ennen kotiinpaluuta. Jos se onnistuu, on seuraavien muutaman viikon aikana tiedossa melkoinen määrä postauksia. Nähdään siis pian!