Klassikkoa klassikon perään

Olin jo luullut selvinneeni lukiosta lukematta Seitsemää veljestä, kunnes opettaja kysyi ÄI6-kurssin alussa, että kuinka moni tämän on lukenut. Heitä ei ollut kuin muutama, joten kirja päätyi kurssin ohjelmistoon. Sen deadline ja käsittely oli muutama viikko sitten, ja itselläni lukeminen meni siihen, että edeltävänä päivänä puolet oli lukematta. No, ei kun lukemaan - sain homman tehtyä - mutta ei kyllä olisi tarvinnut. Opettajan kontrollikysymykset kuuluivat: "Kerro mahdollisimman tarkasti 1) yhdestä veljeksestä 2) yhdestä tapahtumasta." Siitä oli selvinnut lukemalla Mauri Kunnaksen Seitsemän koiraveljestä, mutta olenpahan nyt ainakin sivistyneempi.

Seitsemän veljestä oli vähintäänkin erikoinen kirja. Kieli oli tietysti vanhahtavaa ja paikoin hankalaa, mutta myös repliikkejä oli aika vaikea seurata, koska ne oli kirjoitettu näytelmämuotoon. Välissä ei ollut lyhyitä tapahtumien kuvailuja, vaan kaikki puheen aikana tapahtuva piti päätellä puheesta. Muutoin oli kyllä pitkiä ja tarkkoja kuvauksia niin ympäristöstä kuin veljeksistäkin.

Pidin erityisesti tarinoista, joita Aapo kertoi. Niistä ainakin osa oli minulle tuttuja Mauri Kunnaksen tulkinnasta, mutta en muistanut niitä kovin tarkasti ja oli mukavaa saada välillä vaihtelua veljesten melko yksitoikkoiseen elämään. Tosiaankin, kirja ei ollut siitä mukaansatempaavimmasta päästä, mutta ei toisaalta kuolettavan pitkästyttäväkään. Siinä oli kohtia, joita en voinut jättää kesken, kuten veljesten yöllinen juoksu Impivaarasta Jukolaan, mutta suurimmaksi osaksi kirja pysyi yksitoikkoisen luettavana.

Onhan se yleissivistävä. Ei kovin hauska, mutta tässäkin sillä on hetkensä. Hahmot ärsyttäviä ja pinnallisia, varsinkin Juhani, tai pitkästyttäviä, kuten Simeoni. Menet sekaisin veljeksissä, unohdat täysin, mikä on heidän järjestyksensä (paitsi että siitä, että Juhani on vanhin, ei kyllä pitäisi jäädä epäilystä). Monesti ei huvita, eikä tämä varmasti ole kirjallisuutemme huipputeos, kuten takateksti väittää.

Kaipa se kuitenkin kannattaa lukea. Maisemat on kivoja.

Kolme tähteä.
Aleksis Kivi: Seitsemän veljestä. Gummerus, 2002. S. 336. Alkuperäisteos julkaistu vuonna  1870 Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Novellikirjasto-sarjassa neljän vihon painoksena, romaanina julkaistu 1873.

Kirjan&Kakun kolmas kirja. Olisimme lukeneet Vuonna 1984:n, mutta minä kieltäydyin - se on Eläinten vallankumoukseen.
kirjoja, joita luin ehkä vähän liian nuorena ja sain siitä traumat. Tapa, jolla maan johto siinä vain muutteli historiaa ja väitti ensin yhtä ja sitten toista ja kaikki oli aina yhtä totta, sai minut ahdistuneesti miettimään, onko kaikki, mitä muistan, itse asiassa vain itse itselleni keksimääni satua? Onko mitään oikeasti tapahtunut? Voiko minun muistini riittää sen todisteeksi? Tämä vaivaa minua edelleen toisinaan, enkä siksi halunnut uusia lukukokemusta - päädyimme

Upea kirja! Todella helppo- ja nopealukuinen sekä mukaansatempaava. Uskomattoman realistinen ja helppo samaistua. Surullinen ja järkyttävä, mutta ihana. Mielettömän hienoja hahmoja, syviä ja kiinnostavia.

Spoiler

Kirjan alussa eläimet tekevät vallankumouksen maatilalla, häätävät tyrannisoivan ihmisen ja alkavat pyörittää tilaa keskenään. Kaikki ovat tasa-arvoisia keskenään ja työtä tehdään mielellään, sillä se koituu suoraan omaksi hyväksi, eikä pahan ihmisen hyödyksi. Ruokaa on viimein riittävästi ja kaikki ovat tovereita keskenään. Pikkuhiljaa asiat alkavat kuitenkin mennä pieleen - siat ovat niin paljon älykkäämpiä kuin muut eläimet. Sisältä käsin muutosta on silti vaikea havaita, ennen kuin se on ilmeinen.

Ohi

Kommunismi on minusta hieno aate. Idea on todella hyvä, mutta valitettavasti ja kuten todistettu on, se ei toimi käytännössä. Se todetaan jälleen tässä kirjassa. Esipuhe, joka kannattaa lukea, toteaakin, että kirja heijastelee Orwellin omaa ideologista pettymystä. Hän alkoi suunnitella kirjaansa, kun sai raa'asti huomata, etteivät hänen rakkaat kommunistijohtajansa olleetkaan aivan niin puhtaita pulmusia kuin hän oli luullut heidän olevan. Eläinten vallankumous on todella puhutteleva teos vallasta, ihmisarvosta ja tasa-arvoisuudesta sekä vaarallisista mahdollisuuksista.

"Kaikki eläimet ovat tasa-arvoisia, mutta jotkut eläimet ovat tasa-arvoisempia kuin toiset."

Viisi tähteä.

George Orwell: Eläinten vallankumous. WSOY, 2003. S. 126. Alkuperäisteos julkaistiin englanniksi nimellä Animal Farm vuonna 1945.

ÄI6:lla tällä hetkellä luettavana Juhani Ahon Juha. Lisäksi kesken on Valtaistuinpeli (hurraa!) ja mahdollisesti vielä jotain muuta, jota en nyt muista. Kevät ei kestänyt pitkään - eilen satoi lunta. No nyt onneksi tulee vettä, ehkä se sulattaa. Toivotaan

Winter is not coming. Not anymore, OK?

Kevättunnelmissa

Maaliskuu kohisee jo pitkällä eikä täällä etelässä ainakaan ole enää lumen häivääkään. Riemuitkaa! Ihana, upea, aikainen kevät! Voiko parempaa edes olla? (Nyt kaikki allergikot mumisevat tukkoisia vastaväitteitä nenäliinojensa takaa, mutta anteeksi, juuri nyt en suostu kuuntelemaan. Nautin elämän paluusta.)

Olen lukenut taas, hain juuri tänään seuraavan Kirja&Kakku -kirjan sekä maaliskuun klassikot (kolme Shakespearen näytelmää) kirjastosta ja elämä hymyilee. Paitsi polvelleni, jonka löin tänään ratikassa edessäolevaan penkkiin ja sitten vielä lipastooni ja sitä särkee. Mutta muutoin :) Mennäkseni siis asiaan.


Sain Alice Hoffmanin Punaisen puutarhan Chrystalilta joululahjaksi ja toisin kuin lahjakirjat yleensä, sain sen jopa luettua näin pikaisesti! Hurraa! Vaan olihan se lukemisen arvoinenkin.

Punainen puutarha on siitä epätyypillinen kirja, että sen päähenkilö on kaupunki, Blackwell Massachusettsissa. Jokaisessa luvussa kerrotaan jonkun tai joidenkin kaupungin asukkaiden tarinaa alkaen uudisasukkaista, jotka perustivat kaupungin ja päätyen lähes nykyaikaan asti. On mahtavaa, miten tarinat linkittyvät keskenään, miten lukija voi bongailla aiempien vuosien hahmoja, tapahtumia ja paikkoja myöhemmistä tarinoista. Tuntuu myös palkitsevalta nähdä muutoksen ja pysyvyyden tasapaino - vielä lopussa kaupungissa elää samojen henkilöden jälkeläisiä, jotka aikanaan olivat kaupunkia perustamassa, jopa ensimmäinen talo on edelleen olemassa, mutta samaan aikaan kaupunki on kasvanut ja laajentunut, ihmisiä on tullut ja mennyt ja paikkojen nimet ovat muuttuneet. Minuun, kieli-ihmisenä, erityisesti vetosi se, kuinka Dead Husband's Meadow'sta tuli ensin Husband's Meadow ja sitten vain Band's Meadow, joka lopulta vakiintui kaupunkilaisten kielenkäyttöön. Oli myös kiehtovaa nähdä, kuinka oikeista tapahtumista tuli ajan kuluessa kertomuksia, satuja, myyttejä...

Punaisessa puutarhassa oli myös jonkin verran fantasian aineksia, vaikkei se ollutkaan varsinaisesti fantasiakirja. Lisäksi siinä oli paljon suuria tunteita, rakkautta ja seksiä, vihaa, pelkoa ja katumusta, iloa ja surua - you name it. Kirja oli siis paitsi kiinnostava, myös monipuolinen ja sen maailma oli jollain tapaa... omalaatuinen. Niin lähellä sitä, jossa itse elän, mutta ikään kuin verhon takana kuitenkin. Suosittelen.

Neljä tähteä.
Alice Hoffman: Punainen puutarha. Gummerus, 2012. S. 292. Englanninkielinen alkuteos julkaistu vuonna 2011 nimellä The Red Garden.



Kirjan&Kakun toinen kirja oli Fahrenheit 451, jonka olen lukenut joskus yläasteella ja katsellut niihin aikoihin myös elokuvan. En kuitenkaan muistanut paljon kummastakaan kokemuksesta, joten oli kiinnostavaa palata kirjan tunnelmiin.

Fahrenheit 451 on lämpötila, jossa paperi syttyy palamaan.

Tulevaisuuden Amerikassa kirjat ovat kiellettyjä ja palomiesten ainut ammatinkuva on polttaa ihmisten jäljelläolevia kirjastoja. Asetelma on vähintään yhtä kiinnostava kuin miltä se kuulostaa - puhumattakaan kaikista lisämausteista, joita tarinan muut puitteet siihen tuovat.

Kirja on nopealukuinen, mukaansatempaava ja kiinnostava. Se kärsii tosin lievistä uskottavuusongelmista, kuten kohdassa, jossa päähenkilö kertoo Yhdysvaltojen voittaneen kolme ydinsotaa. Minulle ainakin tuli siinä vaiheessa mieleen, että näinköhän olisi Yhdysvaltoja tai maailmaa ylipäätään enää edes olemassa kolmen ydinsodan jälkeen. Muutoin pidän tulevaisuuskuvasta; tekniikan kehitys ei ole liiallista vaan juuri sopivaa ja ihmisten jatkuva ruudun tuijottaminen kuulostaa erittäin tutulta, mutta saa kirjassa aivan eri tavalla vaarallisia piirteitä. Pidän myös hahmoista: vaikka heitä maalataan niin sanotusti huolettomilla siveltimenvedoilla, kaikista piirtyy tarkka kuva ja heillä on myös enemmän kuin pelkän pintaraapaisun verran luonnetta. Suosikkini on tietenkin Clarisse - kerta kaikkisen valloittava naapurintyttö, joka laittaa vaarallisia ajatuksia Montaguen päähän.

Neljä tähteä.
Ray Bradbury: Fahrenheit 451. Tammi, 1998. S. 193. Alkuperäisteos julkaistu englanniksi nimellä Fahrenheit 451 vuonna 1953.



Näiden lisäksi luin ÄI6-kurssin puitteissa Seitsemän veljestä, mutta nyt pitää ryhtyä suorittamaan ranskan itsenäistä kurssia, joten siitä lisää myöhemmin.

Auringonpaistetta ja iloista kevättä kaikille!

Helmikuu: Keskiaika

Geoffrey Chaucerin Canterburyn tarinoita yllätti minut positiivisesti. Kehyskertomuksena siis on pyhiinvaeltajien joukko, joka lähtee taivaltamaan matkaa Canterburyn luostariin ja päättää ajanvietteeksi kilpailla siitä, kuka kertoo parhaimman tarinan. Tarinoita on alkuperäisteoksessa yhteensä 24, mutta suomennoksessa vain 14 - erinäisistä syistä kymmenen tarinoista oli jätetty suomentamatta. Lukemista riitti silti aivan tarpeeksi.

Pidin kuitenkin tarinoista. Ne olivat viihdyttäviä ja kiinnostavia ja myöskään kehyskertomus, milloin sitä kerrottiin, ei käynyt tylsäksi. Jo kaksi esipuhetta herättivät mielenkiintoni - niitä ei kannata hypätä yli! Mari Pakkala-Weckstörm ja Tauno F. Mustanoja osaavat asiansa esipuheen kirjoittajina, eivätkä paljasta teoksesta liikaa, kuten niin monet esipuheen kirjoittajat tekevät. Näiden kahden ja koko kirjan jälkeen suomentajan jälkisanat eivät enää tuo teokselle juurikaan lisäarvoa, mutta erityisesti jos on kiinnostunut Chaucerista itsestään tai viittauksista, joita tarinoissa tehdään jatkuvasti, kannattaa vilkaista jälkisanoja.

Tarinat olivat todella erilaisia ja vaihtelevia. Joukossa oli vain kaksi, jotka olivat mielestäni tylsiä - ensimmäinen sekä toiseksi viimeinen tarina. Mutta kun ensimmäisestä (lähes 100-sivuisesta!) tarinasta selviää, sen jälkeen on luvassa helpompaa, lyhyempää ja kiinnostavampaa kerrontaa. Sekä kertojahahmot että heidän tarinoidensa henkiöt ovat karikatyyrimäisyydessään uskottavia ja viihdyttäviä. Ja koska Chaucerin tarkoitus ei ollut pelkästään viihdyttää vaan myös opettaa, ovat tarinat tosiaankin täynnä viittauksia muun muassa Raamattuun ja useisiin antiikin ajan ajattelijoihin. Jotkin tarinat ovat niin pullollaan viittauksia, että se käy puuduttavaksi; vähemmässä määrin ne ovat kuitenkin varsin kiinnostavia.

Vaikka kirjassa oli 570 sivua, se oli nopealukuinen - tarinat, muutamaa lukuunottamatta, edistyivät nopeasti ja tietysti, runomuodon takia, sivut eivät olleet aivan täysiä. Ainoastaan ensimmäisessä tarinassa tuntui menevän ikuisuus.

En osaa antaa tähtiä tällekään maailmankirjallisuuden merkkiteokselle, osaan vain todeta että pidin siitä todella paljon ja suosittelen sitä ehdottomasti kenelle tahansa kiinnostuneelle!

Geoffrey Chaucer: Canterburyn tarinoita. WSOY, 2011. S. 570. Alkuperäinen teos on julkaistu 1300-luvun lopulla nimellä The Canterbury Tales.

Ota kiinni jos saat - osa 2

Tägien mahtumisen vuoksi olen jakanut alkuperäisen postauksen kahteen osaan. Tässä jälkimmäinen puolisko.

Sitten olen edennyt Furubassa taas pikkuisen. Mitäpä näistä sanoisi - äärimmäisen viihdyttävää! Furuba on aina hyvien naurujen paikka, vaikka muistelisin, että näissä osissa oli myös jotain, mikä hienoisesti ärsytti minua. Hahmot ovat kuitenkin tietyllä tavalla aika ohuita, heillä on yksi hallitseva luonteenpiirre ja jossain vaiheessa "I hate Yuki" -vitsit eivät enää ole aivan niin hillittömän hauskoja. Pidän kyllä silti tosi paljon tästä mangasta ja nimenomaan englanniksi.

Lauren Oliverin Pandemonium: Rakkaus on kapinaa on parempi kuin edeltäjänsä ja jättää loppuun vähintään yhtä kiinnostavan cliffhangerin. Tarinaa kerrotaan kahdessa osassa: Silloin ja Nyt.

Spoiler

Alex on kuollut, mutta Lena on selviytynyt invalidien luokse Korpeen. Hänet otetaan vastaan ja yhteisön jäseneksi ja Silloin -luvut kertovat tästä ajasta. Ne vuorottelevat Nyt-lukujen kanssa, jotka kertovat myöhemmästä ajasta: Lena on solutettu uuden henkilöllisyyden turvin takaisin Zombimaahan vakoilutehtäviin. Eräässä suuressa tapahtumassa hän saa tehtäväkseen pitää silmällä Deliriasta Vapaan Amerikan, DVA:n, nuorisojärjestön puheenjohtajaa Juliania. Kun raadonsyöjät hyökkäävät, kaikki menee pieleen ja Lena löytää itsensä yhteisestä sellistä Julianin kanssa.

Ohi

Kahden tarinan limittäinen kertominen toimi, mutta oli yhtä ärsyttävää kuin aina. Joka luvun lopussa teki mieli hypätä yli ja jatkaa samaa juttua, sillä Oliver harrastaa tehokkaita cliffhangereitään ei vain kirjojen, vaan myös kaikkien lukujen lopuissa. Välillä edellisen kirjan kertailu oli ärsyttävää, mutta muuten juoni eteni ripeästi ja oli äärimmäisen koukuttava. Tämä kirja ei myöskään tuntunut yhtä lapselliselta kuin edeltäjänsä Delirium.

Pandemonium merkitsee paholaisten ja demonien asuinpaikkaa, helvettiä, tai helvetillistä kaaosta, merkittävän kovaa ääntä ja vallitsevaa epäjärjestystä [wiktionary].

Neljä ja puoli tähteä.
Lauren Oliver: Pandemonium: Rakkaus on kapinaa. WSOY, 2012. S. 295. Alkuperäinen teos julkaistu englanniksi nimellä Pandemonium vuonna 2012.


Supernyrkkiin on koottu Nuoren Voiman Liiton ja Teoksen järjestämän Novelli palaa! -kirjoituskilpailun parhaat ja lainasin sen mielenkiinnosta, sillä pääsin itse kilpailussa kolmenkymmenen parhaan joukkoon. Kumpikaan minun novelleistani ei ole tässä antologiassa, mutta bongasin kirjoittajista ainakin kolme koulukaveriani... ja hienoja novelleja olivatkin kirjoittaneet! Joukossa oli pitkiä ja lyhyitä, taiteellisia ja realistisia, ja kaikki olivat hyviä. En tajua, miten Suomessa on näin paljon näin hyviä nuoria kirjoittajia (onko minulla ikinä mitään mahdollisuuksia...?)

Viisi tähteä kokonaisuudelle.
Supernyrkki: Novelli palaa! -kirjoituskilpailun parhaat. Teos, 2013. S. 175.

Tehtiin joskus vuosi sitten Chrystalin kanssa diili näistä Muumi- ja Anna-kirjoista... minä luen Muumia, hän lukee Annaa. Kumpikaan ei ole täyttänyt omaa osuuttaan erityisen kiitettävästi, mutta sain sentään Thaimaassa luettua toisen Muumi-kirjani. Taikurin hattu oli ihan söpö opus, ihan hauska, ihan jännittävä, välillä ihan kiinnostava ja välillä ihan pitkästyttävä. Onneksi se oli niin lyhyt, että eteni nopeasti:) Eikun oikeasti, oli se ihan kiva lukukokemus.

Tove Jansson: Taikurin hattu. WSOY, 2010. S. 140. Alkuperäinen teos julkaistu ruotsiksi nimellä Trollkarlens hatt vuonna 1948.



Ensimmäinen joululahja, jonka avasin, oli myös ainut, jota olin toivonut: Eoin Colferin uutuus W.A.R.P. Salamurhaajan oppipoika. Se oli hienoinen pettymys, ehkä hiukan nuoremmille suunnattu ja liian samankaltainen kuin Fowlit. Varsinkin hahmoissa oli paljon samaa. Kuitenkin se oli myös colfermaiseen tapaan viihdyttävä, hauska, uskomaton ja typeräkin välillä. Toivotaan, että sarja paranee vanhetessaan, sillä potentiaalia tässä on.

Neljä tähteä.
Eoin Colfer: W.A.R.P. Salamurhaajan oppipoika. WSOY, 2013. S. 304. Alkuperäinen teos julkaistu englanniksi nimellä W.A.R.P. Book 1: The Reluctant Assasin vuonna 2013.

Kävin syksyllä Colferia katsomassa Helsingin Kirjamessuilla juurikin tämän uusimman kirjan pohajlta. Hän oli vähintään yhtä hauska mies kuin kirjansa:) Todella miellyttävä ihminen, sain myös hänen nimikirjoituksensa Opalin kostooni!!! Yhteiskuvakin on tallessa koneeni syövereissä. Todellinen fanityttöpäivä Libertén kanssa - ja ihanaa oli!



Tällaista tällä kertaa. Nyt minulla on alkanut ÄI6-kurssi, jonka lukemistoa ovat Aleksis kiven Seitsemän veljestä sekä Juhani Ahon Juha. Innostus ei ole kovin suuri, mutta uskon saavani ne luettua kuitenkin. Lisäksi on tuo aiemmin mainittu helmikuun klassikko sekä Kirjan&Kakun kuukauden kirja Fahrenheit 451. Olen lukenut sen joskus vuosia sitten, joten on mukava palata vanhan tutun pariin  -varsinkin, kun en muista siitä paljon mitään:)

Hyviä hiihtolomia kaikille sitten kun ne alkavat!

Ota kiinni jos saat

Yritän nyt siis ottaa kiinni siitä, mitä kaikkea luin viime vuoden lopun ja Odysseian välissä.

Ensimmäisenä tulee mieleen RAA5- eli pitkän ranskan vitoskurssilla luettu ranskankielinen kirja, joka minun tapauksessani oli Maigret et la corps sans tête eli suomeksi Maigret ja päätön ruumis (en tiedä onko kirjaa suomennettu, siksi ei kursiivia). Nimestä voi päätellä, että kyseessä on dekkari, mutta sen lisäksi minusta varsinkin aluksi tuntui, ettei koko kirjasta sitten mitään muuta päätelläkään. Lukeminen oli todella haastavaa - pysyin juuri ja juuri kärryillä siitä, kuka puhui ja jos paikka vaihtui. Mutta ihmeekseni, mitä pidemmälle luin, sitä enemmän ymmärsin, ja todellakin päädyin pitämään kirjasta. Tähän asti ainoat lukemani dekkarit ovat olleet Agatha Christieitä, joten Maigret oli siksikin virkistävää vaihtelua.

Spoiler

Canal de Saint-Martinista löytyy käsivarsi. Se ei ole epätavallista; niitä löytyy aina silloin tällöin, sillä ihmisillä on tapana paloitella varsinkin prostituoituja kuoliaaksi. Mutta tämä käsivarsi on miehen, ja se tekee siitä epätavallisen. Pariisin poliisi hälytetään tutkimaan tapausta ja sen johtoon asetetaan komissaario Maigret. Kokenut poliisimies ei kuitenkaan lähde tapauspaikalle ilman valkoviinilasillista läheisessä bistrossa.

Bistron omistajatar on vähäpuheinen nainen, mutta pikku hiljaa Maigret'lle selviää hänestä enemmän ja enemmän kiinnostavia seikkoja. Matkoilla oleva mies, muutama rakastajapoika ja tytär, johon naisella on huonot välit... Maigret tarttuu lankoihin ja rupeaa kerimään vyyhtiä auki vähä vähältä.

Ohi

Kirja oli siitä erikoinen dekkari, että sen loppuratkaisu oli melko ilmeinen hyvin pian alun jälkeen - muita vaihtoehtoja ei oikeastaan ollut. Silti se jaksoi kiinnostaa. En tiedä, mikä sen teki, mutta kirja ei kertaakaan tuntunut pitkästyttävältä, vaan tarinaa luki mielenkiinnolla eteenpäin. Se oli ikäänkuin rauhallinen rikosromaani - ei hurjaa jännitystä, sydämentykytyksiä tai uuden murhan pelkoa, vaan tyyni, tasaisesti etenevä kertomus, jonka edessä ei ollut sumuverhoa. Kiitän ranskanopettajaa kokemuksesta ja yritän muistaa palauttaa hänen kirjansa mahdollisimman pian:)

Kolme ja puoli tähteä.
Georges Simenon: Maigret et la corps sans tête. Presses de la Cité, 1956 (1. painos, kirjassa ei lukenut kyseisen painoksen julkaisuaikaa). S. 221.


Olen ollut L.M. Montgomeryn suuri ihailija yhdeksän vanhasta saakka ja uusin Montgomery-Marigoldin lumottu maailma. Luin sen Thaimaassa ollessani ja nautin. Montgomeryn tapa kirjoittaa on niin ainutlaatuinen: mikä tahansa hänen kirjoittamansa on lumottua. Tunnelmat, maisemakuvaukset, ajatukset ja henkilöt välittyvät lukijalle selkeinä ajan verhon takaa: hän vie matkalle menneisyyteen. Marigold on hahmona vähintään yhtä kiehtova kuin Anna tai Emilia, mutta mittakaava on eri. Siinä missä Annaan ja Emiliaan tutustutaan heidän ollessaan jo ajattelevia olentoja, lapsia vielä mutta ei pitkään enää, Marigold esitellään sylivauvana. Hänen kehitystään seurataan vauvasta murrosiän kynnykselle, sukutalon ainoa lapsi, jonka isä on kuollut ja talossa määräävät kaksi ankaraa isoäitiä. Maailma on todella lumottu; kun Marigoldilla ei ole leikkitovereita, hän keksii niitä, hän kertoo itselleen tarinoita, hän juokseen ympäri Cloude of Sprucen maita iloisena ja aina kiinnostuneena. Montgomeryn kirjoille tyypillinen sukuylpeys on läsnä myös Lesleyn suvussa - lisäksi hän lainaa itseään, vertaa Harmonyn Lesleyden sukuylpeyttä Murrayhin Blair Waterissa. Rakastan sitä, kun kirjailijat lainaavat itseään<3 tulee niin viisas olo, kun huomaa viittauksen ja voi naureskella itsekseen: minäpä huomasin, huomasinpas. Haha.
kokemukseni on

Jos haluat lukea jotakin todella lumottua ja nostalgista, lue Marigold. Ajatuskin kirjasta saa hymyilemään.

Viisi tähteä.
L.M. Montgomery: Marigoldin lumottu maailma. Minerva, 2012. S. 349. Alkuperäinen teos julkaistu englanniksi nimellä Magic for Marigold vuonna 1929.

Päästäksemme kirjoihin, joita olen poiminut Among Othersista. Kun varasin tämän, minulla ei ollut harmainta aavistustakaan, mitä se käsittelee. Kävi ilmi, että kyseessä on toisen maailmansodan aikainen homoromantiikka ja siinä vaiheessa vasta kiinnostuinkin.

Spoiler

Mary Renaultin The Charioteer kertoo Lauriesta, joka on haavoittunut Dunkirkissä sodan alkuvaiheessa, menettänyt toisen jalkansa ja päätynyt kotiin Englantiin hoidettavaksi. Työvoimapulan iskiessä sairaalaan tuodaan työskentelemään miehiä, jotka kuuluvat kristilliseen kveekari-liikkeeseen ja kieltäytyvät siksi aseista. Sodan aikana nämä miehet kohtaavat paljon pilkkaa, vastustusta ja vihamielisyyttä, mutta Laurie yrittää suhtautua heihin avomielisesti. Tässä joukossa sairaalaan saapuu töihin myös Andrew Raynes.

Voisiko Laurie ikinä kertoa Andrewlle tunteistaan? Voisiko hän ikinä kertoa niistä kenellekään? Ei varmastikaan. Vaan samassa saapuu Laurien elämään hänen entinen koulutoverinsa Ralph Lanyon, jonka mukana Laurie pääsee tutustumaan kaupungin homomiesten piireihin - ja äkkiä hän huomaakin olevansa jumissa kahden tulen välissä.

Ohi

Aivan upea teos. Romanttinen, vakava, humoristinen ja aivan oikeasta aiheesta. Julman realistista kuvausta kaikesta. Henkilöhahmot ja heidän tunteensa ovat samaistuttavia, inhimillisiä, ihania ja kamalia. Vaikka englanti on välillä hankalaa ja vanhahtavaa, jälleen enemmän lukemisen jälkeen ymmärtää enemmän. Ihana kirja - en paremmin sano.

Viisi kirkasta tähteä.
Mary Renault: The Charioteer. Vintage Books, 2003. S. 347. Alkuperäinen teos julkaistu vuonna 1959.

Robert A. Heinlein on siis myös Among Othersin satoa. Olin lainannut tämän kirjan ihan Näin ei voi jatkua ja kahdesta novellista Coventry sekä Sopeutumaton. Näin ei voi jatkua kertoo tulevaisuuden Yhdysvalloista, uskonnolliseen diktatuuriin vajonneesta valtiosta, jossa maanalainen vastarintaliike Kabal suunnittelee vallankaappausta. Coventryssa hypätään kenties joitakin sukupolvia eteenpäin huomaamaan, että olivat asiat miten tahansa, eivät ihmiset sittenkään ole tyytyväisiä tilanteeseen. Sopeutumaton muistuttaa enemmän Galaksin kansalaista, jonka luin Heinleiniltä aiemmin - se on perinteistä avaruusscifiä, mutta hahmot tulevat paljon lähemmäksi ja ovat paljon sympaattisempia kuin Galaksin kansalaisessa.
kiinnostuksestani häneen ja muutaman mutkan kautta tästä tuli myös ensimmäinen Kirja&Kakku -kirja. Alussa tämä oli koukuttavampi kuin sittemmin - mutta pidin kirjan rakenteesta. Se koostuu pienoisromaanista

Keskustelut kirjapiirissä olivat aika huikeita. Pohdimme muun muassa, millainen mieletön tulevaisuudenusko kirjoittajalla on ollut, mihin kaikkeen hän uskonut ihmiskunnan yltävän, vaikka kirjan ilmestyessä elettiin kylmän sodan aikaa ja vaikutti siltä, että maailmanloppu voi tulla milloin tahansa. Ja toisaalta, mitä kaikkea ei ole voinut edes kuvitella tulevaksi - viimeisessä novellissa avaruuteen lähetetään kirjeitä. Kirjeitä. Oikeasti. Hän on kuitenkin löytänyt mielettömiä näkymiä esimerkiksi hypnoosin käytöstä ja psykologian kehityksestä, joka kuitenkin 50-luvulla oli vielä melko nuori tiede.

Tämä oli syvällisempi ja huomattavasti parempi kirja kuin Galaksin kansalainen, mutta ei silti mitään kaunokirjallisuuden huipputasoa. Kolme ja puoli tähteä.

Robert A. Heinlein: Kapina 2100. Book Studio, 2000. S. 287. Alkuperäinen teos julkaistu englanniksi nimellä Revolt in 2100 vuonna 1953.

//MUOKKAUS 2.6.2015// postauksen jälkiosa löytyy nykyään toisesta postauksesta samalla nimellä, lisäyksellä "osa 2".

Tammikuu: Antiikki

Taukoa on taas kertynyt viime tapaamisesta, mutta lukenut olen runsaasti! Tämän postauksen pääaihe on Suuren Klassikkokirjahaasteen ensimmäinen kirja, antiikinaikainen Homeroksen Odysseia. Luin Pentti Saarikosken suomennoksen vuodelta 1972, joka ei ole käännetty runomittaan, mutta ei se ole aivan proosaakaan. Jälkisanoissa sitä kuvaillaan seuraavasti: "Kyseessä oli nyt proosa, jossa oli toisinaan rytmisiä piirteitä ja alkusointuja. Sanastossa puolestaan oli tilaa vanhahtaville ja runollisille ilmaisuille esimerkiksi henkilöiden epiteettien yhteydessä." (Epitetti = määrittelevä sana joka on vakiintunut käytettäväksi pääsanan kanssa [wikipedia].)

Odysseia on antiikin ajan Game of Thrones: väkivaltaa ja pornoa. En tiedä osaanko sanoa enempää... Noh. Kirja oli välillä pitkästyttävä, usein raskas lukea puolittaisen runollisuuden takia, hyvin usein ärsyttävä ja rajoja ravisteleva. Se oli kuitenkin kokemus. Tämä laitos oli vähän niin kuin lyhennetty kertomus: kaiken, mikä on tutkimuksessa todettu myöhemmäksi lisäykseksi, oli Saarikoski jättänyt pois suomennoksestaan. Olen siitä kiitollinen, sillä kestämistä oli aivan tarpeeksi muutenkin. No, yhden lisäyksen hän sentään oli jättänyt, liitteeksi tosin, nimittäin aivan lopun. Johtuiko sitten siitä, että tiesin sen olevan lisäys vai mistä, mutta se kuulostikin minusta erilaiselta kuin alkuperäinen teksti.

Minun tekisi mieli kutsua Odysseiaa sympaattiseksi, mutta se ei oikeastaan olisi totta. Kyllä ravisteleva on parempi sana. Eepos oli kokemus, sen voin ainakin rehellisesti todeta, ja suosittelen sitä kenelle tahansa joka haluaa tekstin herättävän ajatuksia ja tunteita. En tähditä tätä, en uskalla - ehkä jotkin klassikot saavat tähdet, mutta se on täysin tapauskohtaista. Odysseia oli kiintoisa, erikoinen ja ärsyttävä teos.

Homeros: Odysseia. Otava, 2012. S. 307.

Helmikuun aikakausi on keskiaika, josta tein ÄI5-kurssilla aikakausiesitelmän ja silloin luin Beowulfin. Nyt edessä on Canterburyn tarinoita, josta erehdyin jotenkin kuvittelemaan, että se olisi mukavan ohut kirja... Noh, eilen kun hain sen kirjastosta, käteen läiskähti 570-sivuinen tiiliskivi! Ja takakannessa seisoo, että "WSOY:n klassikot -laitos sisältää 14 tarinaa alkuperäisestä 24:stä", että sillä lailla. Mutta sen kimppuun sitten vaan - onneksi nyt on loma.

Wanhat on tanssittu! Oli maailman ihaninta!!

Uudet haasteet - osa 2

Olen jakanut alkuperäisen postauksen kahteen osaan tägien mahtumiseksi. Tässä on sen jälkimmäinen puolisko.

Vadelmavenepakolainen
Miika Nousiaisen kohukirja, jos sitä niin voi nimittää, oli kiinnostanut minua jo pidemmän aikaa, kun äitini sai sen kummitädiltäni lainaksi. Bongasin kirjan olohuoneen pöydältä ollessani vatsataudissa kotona ja tartuin siihen, enkä sitten voinutkaan lopettaa ennen loppuun pääsemistä. Vaikka kirjasta tuli jollain lailla huono olo useampaan kertaan, se aiheutti inhotusta ja myötähäpeää, nautin silti huumorista ja omaperäisestä kirjoitustyylistä. Kirja oli päivässä luettu, melko ohut ja helppolukuinen siis. Hauska, toki, kamala, paikoin... mutta kokemus.

Neljä tähteä.
Miika Nousiainen: Vadelmavenepakolainen. Otava, 2007. S. 267.



Vihan liekit

Tämän olen tietysti lukenut ennenkin, mutta uudenuutukaisen elokuvan näkeminen aiheutti voimakkaan halun saada sama kokemus heti uudestaan, niinpä tartuin kirjaan, joka ei tälläkään kertaa jättänyt kylmäksi. Tuntui itse asiassa, että pidin siitä jopa enemmän kuin edellisillä lukukerroilla - johtuiko sitten upeasta elokuvasta vai mistä, ken tietää. Nautin kuitenkin suunnattomasti Nälkäpelin maailmaan palaamisesta, ja ehkäpä jonain päivänä opin vielä hyväksymään viimeisenkin osan. Mutta sitä en kyllä hyväksy, että siitä tehdään kaksi elokuvaa.

Viisi kiiltävää tähteä.
Suzanne Collins: Vihan liekit. WSOY, 2010. S. 412.



Silta 2 ja 4 ovat uskonnon oppikirjojani, jotka luin kokeita varten, enkä ala niitä tässä arvostelemaan. Aivan kelvollisia oppikirjoja.



Kuten huomaatte, olen siirtynyt uutuuteen nimeltä kuvat. Olen joskus selaillut muita kirjablogeja ja tajunnut, että hei, tyypithän laittaa kuvan lukemansa kirjan kannesta. Tulin siihen tulokseen, että se on viisasta, ja vuoden alku tuntui hyvältä ajalta aloittaa itsekin. Se on siis ensimmäinen uuden vuoden haasteistani, jotka olen ottanut vastaan.

Toinen on blogin kuvauksessakin mainostamani Suuri Klassikkokirjahaaste, jota toteutan yhdessä ystäväni Libertén kanssa. Hänen blogiinsa Haaveilijan punaiset siivet (toim. huom. 2019 eteenpäin Libertén blogi on nimeltään Voimasanoja) pääset tästä. Suuri Klassikkokirjahaaste sai alkunsa äidinkielen vitoskurssilla, jolla saimme listan eri aikakausien suurimmista klassikkokirjoista. Päätimme jakaa listan kahteentoista osaan ja tulevan vuoden aikana lukea yhden kirjan kultakin aikakaudelta, paitsi romantiikasta ja postmodernismista kaksi, jotta saamme joka kuukaudelle yhden kirjan. Näin sivistämme itseämme ja pääsemme lukemaan kiinnostavia kirjoja:) Tammikuu on luonnollisesti antiikki, ja minun kirjani tässä kuussa on Homeroksen Odysseia, jonka juuri tänään hain kirjastosta.

Kolmas merkittävä kirjallisen elämän tapaus on Kirja&Kakku, joka on seurakuntani nuorten lukupiiri. Siellä käyn myös Libin kanssa. Kirja&Kakku käynnistyi joulukuussa ja jatkuu toukokuuhun saakka - luemme dystooppispainotteisia kirjoja ja syömme kakkua:) Myös täällä on kirja per kuukausi. Näiden lisäksi yritän ehtiä vielä lukea muutakin... mutta katsoo nyt. Eihän tässä mikään hoppu ole.

Niin, tällaisia ovat kuulumiseni tänään. Thaimaa oli ihana ja sain siellä vaikka mitä luettua - mutta siitä lisää myöhemmin! Onnellista kirjavuotta 2014!