Odotukset alittava: An Abundance of Katherines

Pahoittelut. Putkeni katkesi heti alkuunsa erinäisten kiireiden ja teknisten ongelmien kohdatessa. En kuitenkaan aio luovuttaa! Tänään jatkuu.

John Green: An Abundance of Katherines. Penguin Books, 2006 (tämä painos 2013). S. 213

Ostin vuosi pari sitten John Greenin koko tuotannon yhdessä boksissa, ja olen rauhassa lukenut sitä läpi sen jälkeen. Arvioni aiemmista lukemistani kirjoista löytyvät linkkien takaa: The Fault in Our Stars, Looking for Alaska ja Paper Towns, sekä hänen yhteistyönsä Maureen Johnsonin ja Lauren Myraclen kanssa: Let It Snow. Olen yleisesti pitänyt John Greenin tuotantoa varsin korkeatasoisena, joten odotukset olivat kovat tätäkin kirjaa varten.

Colin Singleton on ihmelapsi, mutta pelkää ettei hänestä ikinä tule neroa aikuisena. Hänellä on myös pakkomielle Katherine-nimisistä tytöistä ja hän on lukiosta valmistuessaan seurustellut 19 Katherinen kanssa. Colin pitää anagrammeista ja tietää uskomattoman määrän nippelitietoa, mutta joutuu silti ennemmin tai myöhemmin aina Katherinen jättämäksi. Kesällä ennen yliopiston alkua Colinin ystävä Hassan houkuttelee hänet mukaan road tripille saadakseen Colinin ajatukset pois viimeisimmästä Katherinesta. Pojat päätyvät pieneen Gutshotin kaupunkiin, jossa he saavat töitä ja hieman kyseenalaisen joukon ystäviä.

An Abundance of Katherines selkeästi heikoin lukemani John Greenin kirja. Juoni ei kerta kaikkiaan jaksanut pitää minua otteessaan - luin kirjan kyllä loppuun, mutta en erityisen suurella mielenkiinnolla. Se ei ole huono, mutta hyvin keskinkertainen. Odotin Greeniltä enemmän.

Colin on todella raivostuttava hahmo. Hänen on tarkoituskin olla, mutta lukijan kannalta se on melko väsyttävää. Jollain tasolla pidän kuitenkin siitä, että Green otti riskin ja tarkoituksella loi epäsamastuttavan, jopa luotaantyöntävän päähenkilön. Muutkin hahmot kirjassa ovat melko epätavanomaisia: Hassan on tunnustava muslimi ja lihava - molemmat piirteitä, joita harvemmin näkee länsimaisen nuortenkirjallisuuden keskeisissä hahmoissa - ja Gutshotin asukit ovat kukin omalla tavallaan erikoisia.

Colinin taito muistaa nippelitietoa on tuotu hauskasti myös lukijan ulottuville asettamalla Colinin mainitsemia faktoja alaviitteisiin ja selittämällä niitä enemmän siellä. Alaviitteet ovat mielenkiintoisia ja absurdejakin. Lisäksi kirja sisältää jonkin verran edistyneempää matematiikkaa, mutta sitä ei onneksi tarvitse ymmärtää.

Kirjalla on hetkensä, mutta mikään mestariteos se ei ole.
Kaksi ja puoli tähteä.

Tumblrin inspiroimana: The 100

Kass Morgan: The 100. Hodder & Staughton, 2013. S. 323

Viime keväänä Tumblr-dashini täyttyi tv-sarjasta The 100 ja erityisesti siihen liittyvästä parituksesta eli shipistä nimeltä Clexa. Seurasin tätä innostusta jonkin aikaa mielenkiinnolla, kunnes toinen shipin naisista tapettiin. Tv-sarjat ovat surullisenkuuluisia HLBT+ hahmojensa tappamisesta, ja fandomin raivo on minusta oikeutettua. Kaiken tämän jälkeen, kun törmäsin alkuperäiseen kirjaan Waterstonesissa, en voinut sitä vastustaa. En ollut edes tiennyt, että tv-sarja pohjautuu kirjasarjaan, mutta pitihän minun nyt saada tietää, mistä tässä kaikessa on kyse.

Maailmanlopun jälkeen ihmiskunta on muuttanut avaruusasemalle odottamaan emäplaneetan palaamista asuttavaan kuntoon. Elämän edellytykset ovat niukat, ja siksi kaikista rikoksista rangaistaan kuolemalla, paitsi jos rikollinen on alle 18-vuotias. Hieman ennen Clarke Griffinin 18-vuotispäivää hänet lähetetään yllättäen sadan muun alaikäisen rikollisen kanssa maahan, testaamaan sen asuttavuutta ensimmäisinä ihmisinä satoihin vuosiin. Nuoret joutuvat paitsi opettelemaan elämään täysin uusissa olosuhteissa, myös ratkomaan riitojaan ja kiistojaan, sekä selvittelemään ihmissuhdesotkujaan selviytymistaistonsa keskellä.

Jos mieleesi on tämän vuoden kirja-arvioideni aikana noussut kysymys: "Miksi kaikessa pitää olla homoja?" niin voin vakuuttaa, että tässä kirjassa heitä ei ole, ja voit tarttua siihen turvallisin mielin. Itse huomasin lähinnä, ettei perinteisissä heteroparituksissa ollut enää mitään erityisen kiinnostavaa. Kun on kerran löytänyt itsensä kirjan sivuilta, tuntu valtavirtaan palaaminen melko hohdottomalta. (Innostun edelleen myös heteroshipeistä, jos ne on tehty hyvin ja tuntuvat luonnollisilta. Romanssiin vain romanssin vuoksi en sen sijaan enää jaksa käyttää energiaani.)

The 100 oli ihan viihdyttävä opus, mutta odotin siltä enemmän. Kass Morganin luoma yhteiskunta avaruusasemalla on kiehtova, ja kirjan alkuasetelma kiinnostava. Morganilla on myös taito kertoa hahmojensa menneisyyksien synkistä salaisuuksista vähän kerrallaan niin, että tarina pysyy kiinnostavana mutta tiedon määrä ei häkellytä lukijaa kerralla. Valitettavasti kuitenkin kaikki nämä kiinnostavat elementit jäävät taka-alalle, kun sivu sivun jälkeen käytetään hahmojen ihmissuhdesotkujen setvimiseen ja kolmiodraaman luomiseen. Juonessa ja asetelmassa on niin paljon potentiaalia, että tämä harmittaa minua edelleen.

Kolme tähteä.

Yksi kohta HelMetin 2016-haasteesta! Ei kyllä näytä siltä, että kumpikaan haaste täyttyisi vielä tänäkään vuonna :D

Kunnollisen kommunikaation vaikeus: What We Left Behind

Robin Talley: What We Left Behind. MIRA Ink, 2015. S. 405

Tämä kirja on yksi lukuisista Englannin-ostoksistani. Olin Libertén kanssa Lontoossa, jossa lähinnä käytimme aikamme erilaisissa kirjakaupoissa. Yhdessä niistä Liberté bongasi Robin Talleyn kirjan Lies We Tell Ourselves (arvio tulossa), ja toisessa näimme tämänkin. Innostuin siinä vaiheessa What We Left Behindista enemmän, ja se lähti mukaani siitä huolimatta, että olin vannonut, etten ostaisi kyseisellä Lontoon-reissulla yhtäkään kirjaa. Hups.

Toni ja Gretchen ovat olleet yksityisen tyttökoulunsa täydellisin pariskunta siitä saakka, kun Gretchen muutti kaupunkiin. He eivät ikinä riitele ja näkevät toisiaan jatkuvasti. Yliopiston alkaessa kaikki kuitenkin muuttuu, kun Gretchen paljastaa viime hetkellä lähtevänsä New Yorkiin eikä Bostoniin, kuten he olivat yhdessä sopineet. Toni tuntee olonsa petetyksi, mutta he päättävät pärjätä. Erillään ollessaan asiat kuitenkin muuttuvat: Toni löytää uusia ystäviä ja alkaa käydä läpi muunsukupuolista identiteettiään tarkemmin, kun taas Gretchen joutuu pohtimaan, kuka hän on ilman Tonia.

Ensin hieman sanastoa vähemmän perehtyneelle lukijalle. Toni käyttää kirjan edetessä itsestään muutamia erilaisia sukupuoli-identiteettiä ilmaisevia sanoja, ja mainitsee vielä useampia. Mieleeni ovat jääneet ainakin genderqueer, genderfluid, non-binary ja gender non-conforming. Sanoilla on erilaisia painotuksia ja vivahteita, mutta viime kädessä niiden kaikkien viesti on, että henkilö identifioituu perinteisen sukupuolibinäärin (mies-nainen) välille tai ulkopuolelle. Suomeksikin näille identiteeteille on useita sanoja, esimerkiksi ei-binäärinen, muunsukupuolinen ja kolmas sukupuoli. Myös genderqueer- ja genderfluid-sanoja käytetään suomeksi. Nämä kaikki identiteetit kuuluvat transsukupuolisuuden sateenvarjon alle. Transsukupuolinen henkilö ei identifioidu syntymässä määriteltyyn sukupuoleensa, toisin kuin cissukupuolinen henkilö.

Jo kirjan alussa Toni identifioituu genderqueeriksi. Toni ei käytä muista, eikä halua itsestään käytettävän minkäänlaisia sukupuolittuneita sanoja. Englannin kielessä nämä sanat näyttäytyvät erityisesti pronomineissa, ja muunsukupuoliset englanninkieliset ihmiset usein käyttävät joko they/them-pronomineja tai uudispronomineja, kuten ze/zir. Toni ei kuitenkaan halua käyttää mitään näistä, joskin hän kirjan edetessä kokeilee useita erilaisia pronomineja ja ne ovatkin yksi kirjan vallitsevista aiheista. Gretchen sen sijaan on cisnainen ja lesbo, ja Tonin taistellessa selvittääkseen kuka hän on, joutuu myös Gretchen pohtimaan omaa identiteettiään uusiksi: voiko hän olla lesbo, jos hänen kumppaninsa ei ole nainen?

Minusta oli heti alkuun selvää, että hyvinhän tässä ei käy - Tonin ja Gretchenin riitelemättömyyttä painotetaan niin paljon, että pyörittelin silmiäni. Pian käykin ilmi, että itsensä löytämisen tuiskussa ja tyrskyissä kumpikaan ei onnistu kommunikoimaan kumppanilleen haluamiaan asioita kovin hyvin. Tämä ahdisti minua välillä, sillä lukijana ulkopuolelta on niin helppo nähdä, mitkä muutamat kysymykset ja selitykset selvittäisivät kaikki ongelmat. Kommunikaatio-ongelmat ovat aiheuttaneet ristiriitoja omassakin ihmissuhdehistoriassani, ja olen sen kautta oppinut miten tärkeää on puhua asioista ja kysyä ne kysymykset, jotka mietityttävät. Jouduin välillä pitämään kirjasta pitkääkin taukoa, kun Tonin ja Gretchenin keskinäinen kommunikaatio (tai sen puute) otti päähän liikaa.

Tämä kirja on kuitenkin monella tasolla hyvin tärkeä kirja. YA eli nuorten aikuisten kirjallisuus on viime aikoina löytänyt paljon uusia, hienoja HLBT+ teoksia, mutta ne tuppaavat yhä keskittymään "pelkkien" perinteisten homojen ja lesbojen tarinoihin. Niin tärkeitä kuin nuo tarinat ovatkin, on myös äärimmäisen merkittävää saada muitakin ääniä pinnalle valtavirtakirjallisuuteen. Ei-binääriset identiteetit ovat yhä pitkälti varjoissa ja huomion puutteessa, joten Tonin olemassaolo on iso asia.

Valitettavasti kirjailija ei ole itse transihminen - lupaan puhua sen tärkeydestä enemmän seuraavassa transihmisistä kertovan kirjan arviossani. Tässä kohdin sanon vain sen verran, että jos luet kirjan arvioita Goodreadsista, suurin osa niistä sisältää kommentin (tai pitkän pohdinnan) siitä, että kirjan esittämä kuva siitä, mitä on olla genderqueer, on huono ja virheellinen. Niin helposti käy, kun cisihminen yrittää kertoa transihmisen tarinan.

Toinen hahmo, joka tekee tästä kirjasta tärkeän, on Gretchenin ystävä Carroll. Hän on homomies, kotoisin pienestä kaupungista ja käyttää läpi kirjan homofobista ja transfobista kieltä. Tämä on ongelmallista, sillä hän ei ikinä saa kurinpalautusta asiasta, mutta se on myös tärkeä huomio. Niin monet meistä kasvavat ilman kunnollista sanastoa ja yhteyksiä muuhun yhteisöön, niin monilla meistä on hyvin yksipuolinen kuva siitä, mitä on olla HLBT+. Kaikki yhteisön jäsenet eivät todellakaan ole perehtyneet erilaisiin identiteetteihin monipuolisesti, eivätkä välttämättä edes halua tukea muita kuin omaa identiteettiään. Carroll toimi ainakin minulle tärkeänä muistutuksena siitä, että HLBT+ yhteisöön kuuluminen ei automaattisesti tee ihmisestä mukavaa ja asioihin perehtynyttä yksilöä.

Siitä huolimatta, että kirja on monesta kohdin ongelmallinen, ärsyttävä ja hieman ahdistavakin, pidin tarinasta ja siitä, mitä Talley ainakin yritti kirjallaan saavuttaa. En suosittelisi tätä kirjaa varauksetta, mutta kriittiset lasit päässä se voi olla erittäin kiinnostava kokemus. Se myös jää vahvasti mieleen, mikä varmasti näkyy siitä, että onnistuin kirjoittamaan näinkin pitkän arvioin huhti-toukokuussa lukemastani kirjasta.

Kaksi ja puoli tähteä.

Tätä on odotettu! The Raven King

Maggie Stiefvater: The Raven King. Scholastic, 2016. S. 438

Kun tämä postipaketti saapui, olin töissä (siis, au pairin töissäni, kotona, samassa rakennuksessa kuin johon paketti tuli). Avasin sen silti heti. Myöhemmin illalla, kun sain rauhassa keskittyä sen sisältöön, postasin Twitteriin seuraavasti:












Olin tilannut Fountain Bookstoresta ennakkotilauskappaleen, johon kuului kirjailijan käsin piirrustama pääkallopiirros ja hänen piirtämänsä ja nimikirjoittamansa bookplate.



En kuitenkaan aloittanut aarrettani saman tien. Halusin tehdä jotain erityistä. Niinpä otin sen mukaani kun lähdin ulos kävelylle, ja aloitin sen lukemisen Englannin kylän lempipaikassani. Oli niin kylmä, että luin siellä vain prologin, mutta ilmassa oli hyvin seremoniallinen tuntu.

Sitten varsinaiseen kirja-arvioon. Spoilers ahead.


Glendowerin etsintä on loppusuoralla. Blue, Gansey, Ronan ja Adam ovat onnistuneet löytämään maanalaisista luolista paitsi Glendowerin tyttären, myös Bluen äidin ja isän. Tämän lisäksi ovat vähemmän viisaat yksilöt herättäneet sen, jota ei tullut herättää, joten aika on käymässä vähiin. Gansey ja Blue ponnistelevat suhteensa ja Bluen kirouksen välimaastossa samalla kun Adam ja Ronan käyvät läpi omia tunteitaan. Noahista ei ole enää paljoa jäljellä, mutta lopulta hänellä on ratkaiseva rooli tapahtumien kulussa.

The Raven King vie sarjan kauniisti loppuun tarjoten selityksiä ja vastauksia, mutta säilyttäen kaiken sen taianomaisuuden ja mysteerin mikä tekee sarjasta niin erityislaatuisen. Minusta on ihanaa, että tässä kirjassa palataan Ronanin näkökulmalukuihin, sillä hän on suosikkini. Ronanin ja Adamin tarina on melkein liian hyvää ollakseen totta. Myös Bluen isän sivujuoni on erikoinen ja odottamaton, mutta ah niin kaunis.

En oikein tiedä, mitä ajattelen Henrystä. Hänet esiteltiin edellisessä kirjassa selkeästi pohjustaen isompaa roolia seuraavaan kirjaan, mutta olen aina hieman skeptinen uusien merkittävien hahmojen suhteen kesken sarjan. Henryssä itsessään ei ole mitään vikaa, hän on oikein herttainen hahmo, mutta hänen asemansa sarjan dynamiikassa epäilyttää minua yhä jonkin verran.

Jostain syystä kirjan epilogi ei erityisesti miellyttänyt minua. Se tuntui epämääräiseltä ja epäolennaiselta, mikä on tietenkin pettymys. Olen kuitenkin valmis antamaan tämän anteeksi muuten loistavan sisällön nimissä.

Juoni on huolella rakennettu ja erityisesti kolmannen nukkujan, demonin, kuvaukset ovat hurjia ja kamalia. Itselleni lähes sietämättömiä, suhtaudunhan ampiaisiin ja niiden sukulaisiin lähes yhtä kauhulla kuin Gansey. Sen lisäksi mieleeni on jäänyt ikonisuutta huokuva "Make way for the Raven King!" -kohtaus, joka johtaa Ganseyn viimein aarteensa luokse.

Viisi tähteä.

Pitkästä aikaa

Hei niille lukijoilleni, jotka eivät vielä ole hylänneet minua toivottomana tapauksena. Tiedän käyttäneeni koko vuoden anteeksipyytelyyn ja selittelyyn; yritän sitä silti vielä kerran.

Kuten tiedätte, vietin vuoden ensimmäiset kuusi ja puoli kuukautta au pairina Englannissa, ja se oli paitsi antoisaa, myös uskomattoman rankkaa. Sen jälkeen lomailin kuukauden, johon tosin sisältyi muutto uuteen kaupunkiin, ja elokuun puolivälistä eteenpäin olenkin sitten taistellut pysyäkseni pinnalla elämäni ehkä rankimman lukukauden kanssa. Fuksisyksy on ollut mieletön ja hieno kokemus, mutta kaikki tämä uusi asia ja suuri työmäärä, puhumattakaan arvosanojen aiheuttamasta paineesta, on välillä ollut vain liikaa. Kaikkeen en ole pystynyt, ja blogi on tällä kertaa ollut se, joka on saanut kärsiä.

Marraskuussa kirjoitin taas NaNoWriMon, ja ylsin 60 000:n sanaan. Olen tyytyväinen ja ylpeä suorituksestani, ja jos jotain siitä opin, niin sen, että minulla on kyllä aikaa kirjoittaa joka päivä, jos vain oikeasti tahdon. Niinpä olenkin päättänyt jatkaa kirjoittamista joulukuussa, mutta täällä blogini puolella. Aion viimeinkin kirjoittaa ja julkaista kaikki nuo odottamassa lojuvat kirjapostaukset, mieluusti yhden joka päivä. Kaikkina päivinä en välttämättä saa postaukseen vaadittavia sanoja kasaan, mutta jotain aion joka päivä kirjoittaa.

Yhden takaportin tähän kuitenkin jätän. Päivittäistä kirjoittamista ja julkaisemista en aloita ennen kuin 13.12. Viimeinen tenttini on 12.12., ja vielä jäljellä olevat tenttini ovat tärkeitä ja stressaavia, niinpä aion nyt panostaa niihin. Saatan julkaista joitain hajapostauksia ennen tenttien päättymistä, mutta varsinaisen projektin aloitan vasta kuun puolen välin paikkeilla.

Loppuun haluan toivotella hyvää joulukuuta ja joulun odotusta kaikille rakkaille lukijoilleni, ja tavataan pian! Olen vakaasti päättänyt nostaa tämän blogin siitä suonsilmästä, johon se on vuoden aikana päässyt vajoamaan.

Lastenkirjoista au pairin asiantuntemuksella

Olen varmasti lukenut tänä vuonna enemmän kirjoja kuin minään aiempana vuonna elämässäni, mutta suurin osa niistä on laskematta ja kirjaamatta. Kuuden kuukauden aikana Englannissa luin määrättömän monta lastenkirjaa, monia niistä lähes päivittäin. Minun olisi mahdotonta, enkä edes jaksaisi, kirjoittaa niistä kaikista erikseen, mutta tässä postauksessa ajattelin puhua hyvistä ja huonoista lastenkirjoista ja mainita muutaman esimerkin nimeltä.

Muistan omasta lapsuudestani auton muotoisen kirja, jossa perhe meni lomamatkalle. Kirjaan kuului nappula, josta sai painaa joka sivun jälkeen, ja siitä kuului tööttäysääni. Tiesin, etteivät vanhempani pitäneet kirjasta, mutta en tuolloin ymmärtänyt, miksi. Voin edelleenkin vain arvailla, oliko ärsytyksen aihe ääninappula, huono tarina, karmea kuvitus vai jokin näiden yhdistelmä, mutta nykyään ymmärrän paremmin. Lapset pitävät monista sellaisista asioista, jotka kiristävät aikuisen hermoja.

Hyvän lastenkirjan olennaisin kriteeri on, että se miellyttää sekä lasta että aikuista. Kun lapsen suosikkikirja on jokin, mitä aikuinen yrittää sitkeästi piilottaa kirjapinon pohjalle (myönnän syyllistyneeni tähän), yhteisistä lukuhetkistä ei tule kovin mukavia. Itse nautin eniten sellaisista lastenkirjoista, joissa on kaunis, käsin piirretty kuvitus. Niitä sivuja jaksan katsoa ja lukea vaikka kuinka monta kertaa. Jos kuvitukseen liittyy vielä hyvä tarina, kaikki on kohdallaan. Yleensä myös lapselta riittää mielenkiintoa yksityiskohtaisia piirroksia kohtaan ja tarina pitää otteessaan, kun on jotain, mihin sen voi ankkuroida. Tällaisena kirjana mieleeni jäi Steve Smallmanin ja Cee Biscoen Gruff the Grump.

En ole itse suuri lyriikan, enkä varsinkaan lastenrunouden ystävä, joten runomuotoon kirjoitetut kirjat eivät ole suosikkejani. Tämänkin voi kuitenkin tehdä hyvin, etenkin jo edellämainitulla kauniilla kuvituksella varustettuna. Puolelleen minut voittivat esimerkiksi Jeanne Willisin ja Garry Parsonsin There's an Ouch in my Pouch ja Debi Gliorin Kulta pieni. Kuitenkin, jos tarina on huono eikä kuvissakaan ole kehumista, niin runomuoto ei sitä pelasta.





















Kevään ärsyttävin kirja -tittelin saa helpolla Minnie: Let's Have a Tea Party! Kyseessä on Disney Juniorin Mickey Mouse Clubhousen ympärille rakentuvan tuoteperheen edustaja. Kirjan värit ovat niin kirkkaat, että silmiin sattuu, kuvat ovat tuskastuttavan tietokoneella tehtyjä, tarinasta ei ole mihinkään, ja siinä on useampi hermoja raastava ääninappi, joita lasten on tarkoitus painaa kesken tarinan. Luin samassa formaatissa myös Frozen ja Tuomas Veturi -aiheiset kirjat, mutta ne eivät olleet näin kamalia. Tätä kirjaa ei tullut ikävä.

Loppuun haluan vielä mainita jotain hyvää. Pääsin myös lukemaan erään oman lapsuusaikaisen suosikkini: Miinan ja Manun jouluaatto. Nostalgia pelasti silloin, kun tarina ei ollut loppuun saakka hiottu timantti :D Vanhempi lapsista erikseen pyysi iltasaduksi juuri tätä kirjaa, ja minusta oli ihanaa päästä jakamaan oma lapsuuden kokemukseni hänen kanssaan. Pidin Miinasta ja Manusta hirveän paljon lapsena, eikä se vieläkään huono ollut.

Näillä kaikilla lukemillani lastenkirjoilla pääsen myös kuittaamaan joitain kohtia HelMetin kirjahaasteista.

Varjomaailman uudet tuulet: Lady Midnight

Cassandra Clare: Lady Midnight. The Dark Artifices Book One. Simon & Schuster, 2016. S. 668

En suinkaan ollut varma City of Heavenly Firea lopettaessani, että jatkaisin Emman ja Julianin kanssa Lady Midnightiin. Niin vain kuitenkin kävi, että kirjan ilmestymisviikolla suuntasin lähimpään kirjakaupalliseen kaupunkiin ja hankin tämän kauniin, turkoosisivuisen kirjajättiläisen omakseni.

Sodan jälkeinen kylmä rauha on jättänyt keijut muun varjomaailman ulkopuolelle, mutta kun Los Angelesissa alkaa hämärä keijujen ja maallikoiden murha-aalto, Wild Hunt lähestyy Blackthornien perhettä sopimuksella: he ottavat kiinni murhaajan, ja saavat viisi vuotta sitten viedyn Mark Blackthornin, puolikeijun ja perheen isoveljen, takaisin. Blackthornin nuoret ja Emma Carstairs alkavat selvittää murhia, jotka muistuttavat kovasti Emman vanhempien murhia viiden vuoden takaa. Tutkimukset on pidettävä salassa Klaavilta, ja monet menneet ja kivuliaat asiat nousevat uudelleen esiin totuuden tullessa pikku hiljaa esiin.

Olin erittäin positiivisesti yllättynyt. Pidin Lady Midnightista paljon enemmän kuin olisin odottanut. Emma ja Julian eivät olleet lainkaan niin ärsyttäviä kuin pelkäsin etukäteen, vaikka oli heilläkin tietenkin hetkensä. Mark on ehdottomasti suosikkini  - monisyinen ja erilainen hahmo, niin kirjan kontekstissa kuin yleisemminkin. Hänen suhteensa keijuprinssi Kieraniin piti minut kirjan ääressä silloinkin, kun kaikki muut hahmot repivät hermoni riekaleiksi.

Cassie on tietenkin edelleen oma itsensä ja kuvittelee Clarysta ja Jacesta aivan liikoja. Kaikki maininnat heistä olivat kuin suoraan fanficistä. TMI:n päähenkilöitä ei kuitenkaan juurikaan nähty mukana toiminnassa, tämä on Emman ja Julianin kirja. Ja vaikka heidänkin suhteensa on osin erikoinen, se ei ole (ainakaan kokonaan) huonosti tehty.

Yhtä asiaa en kerta kaikkiaan ymmärrä. Blackthornin perheessä on vaikka kuinka monta lasta, ja heistä suurella osalla on pitkät ja vaikeat nimet. Melkein kaikilla on myös jokin jännittävä lempinimi, ja minun oli todella vaikea pysyä kärryillä siitä, kenestä puhutaan, kun välillä käytettiin lempinimiä ja välillä oikeita nimiä. Varsinkin Octavius -> Tavvy ja Tiberius -> Ty menivät minulta usein sekaisin. Tysta täytyy tosin muuten sanoa, että pidän hänestä aivan hirveästi! Ty kärsii jostakin autistisesta sairaudesta, ja hänet on kirjoitettu todella kauniisti ja huomioonottavasti. Hän vaikuttaa muutenkin mahtavalta tyypiltä.

Kirja on pitkä ja sen juoni on polveileva, kuten Cassielle on tyypillistä, mutta jaksaa pysyä kiinnostavana loppuun saakka. Myös uudet varjometsästäjät Christina Rosalez ja Perfect Diego ovat hauskoja tuttavuuksia. Kaiken kaikkiaan, kuten sanoin, olen erittäin positiivisesti yllättynyt. Lady Midnight aloittaa uuden varjometsästäjä -trilogian, The Dark Artifices, ja olen melko varma että luen seuraavatkin osat.

Kolme ja puoli tähteä.

Kolme kohtaa HelMet 2016 -haasteesta!