Robert Galbraith: Pahan polku. Otava, 2015. S. 423. Alkuperäisteos julkaistu englanniksi nimellä Career of Evil vuonna 2015.
Olen uskollisesti lukenut Robert Galbraithin eli J. K. Rowlingin rikosromaaneja sitä mukaa kun ne ovat ilmestyneet, vaikkakin tämän kyseisen opuksen lukeminen jäi talvesta kesään Englannin ekskursioni vuoksi. Olen suoraan sanottuna hieman hämmästynyt, ettei täksi jouluksi tullut uutta kirjaa, mutta onhan Rowling puuhaillut paljon kaikenlaista tänä vuonna. Jäi vain niin jännään kohtaan...
Nuoria naisia veitsellä silpova sarjamurhaaja vainoaa Lontoon katuja - eikä mitä tahansa katuja, vaan myös Denmark Streetia jolla Cormoran Striken etsivätoimisto sijaitsee. Murhaaja lähettää Robin Ellacottille tappamansa tytön jalan, ja siitä alkaa mahdottomalta tuntuva taistelu aikaa vastaan. Striken menneisyydestä nousee esiin useampi mahdollinen epäilty, joilla olisi sekä motiivi että mielenlaatu uhkauksensa toteuttamiseen. Samaan aikaan Robinin ja Matthewin kihlaus rakoilee, kun Matthewin menneisyydestä paljastuu ikäviä asioita.
Olen pitänyt paljon sekä Käen kutsusta että Silkkiäistoukasta mutta Pahan polku oli mielestäni ehdottomasti sarjan tähänastisista paras. Karmein, mutta paras. Juonen käynnistyminen ei vie tuhottomasti aikaa, kuten edellisessä osassa, vaan asiaan päästään melkeinpä pikavauhtia lukijan nähdessä paitsi Striken ja Robinin, myös murhaajan pään sisään. Juoni pysyy tiiviinä ja jännitys pysyy yllä, sillä mitä enemmän Striken epäillyistä saadaan selville, sitä todennäköisemmältä syylliseltä jokainen heistä vaikuttaa. Välillä kirjaa saa lukea suorastaan henki kurkussa.
Sivujuonissa käsitellään jälleen Robinin ja Striken henkilökohtaista elämää, ja aloin sivu sivulta inhota Robinin kihlattua Matthweta enemmän. Hän on vastenmielinen ja itsekeskeinen ihminen, ja mieleni tekisi paukuttaa sekä häntä että Robinia jollain kovalla esineellä päähän. Nämäkin juonet pitävät otteessaan, sillä tässä vaiheessa tarinaa olen jo niin kiinni henkilöissä, että haluan heidän olevan onnellisia. Robin on mielestäni muuten niin loistava naishahmo, että hänen suhteensa Matthewiin on oikein erikoisen ärsyttävä.
Kirjassa on hauskoja ja lämminhenkisiä kohtauksia, mutta suurelta osin se on jännittävä ja karmeakin. Väkivaltaa kuvaillaan useaan otteeseen hyvin yksityiskohtaisesti, ja kirja sisältää murhien lisäksi myös ainakin pahoinpitelyä ja pedofiliaa. Tämä on hyvä tietää, ennen kuin kirjaan tarttuu, mikäli nämä asiat ovat itselle vaikeita käsitellä.
Viisi tähteä.
perjantai 23. joulukuuta 2016
keskiviikko 21. joulukuuta 2016
Ihana mutta ongelmallinen: The Art of Being Normal
Lisa Williamson: The Art of Being Normal. David Fickling Books, 2015 (tämä painos 2016). S. 353
Disclaimer 4.4.2019: Tämä arvio on kirjoitettu loppuvuodesta 2016. Olen sittemmin oppinut paljon lisää transasioista ja tullut myös itse kaapista transihmisenä. Jos lukisin tämän kirjan tänä päivänä, antaisin sille todennäköisesti maksimissaan kaksi tähteä, sillä kirjassa on huomattavasti enemmän ongelmallisia piirteitä ja tapahtumia kuin mitä tässä arviossa olen osannut ottaa huomioon. Tarina on varmasti edelleenkin koskettava, mutta nykyisin antaisin kirjan transfobisille piirteille huomattavasti enemmän painoarvoa kuin alkuperäistä arviota kirjoittaessani.
Keväällä Englannissa ollessani vietin paljon aikaa Waterstonesin eri myymälöissä. Tilasin myös heidän uutiskirjeensä sähköpostiini, ja sieltä taisin ensi kerran bongata The Art of Being Normalin. Jollain Lontoon-reissullani sen sitten ostin, Suomeen palattuani luinkin.
David haluaisi olla Kate. Hänellä on ystäviä ja hyvä perhe, mutta elämän tekee ongelmalliseksi se, että kaikki näkevät hänet poikana, vaikka hän todellisuudessa on tyttö. Katen koulussa aloittaa Leo, vuotta ylempänä. Leo ei paljon puhu ja huhutaan, että hänet erotettiin edellisestä koulustaan mitä erilaisimpien ja toinen toistaan synkempien syiden takia. Kun Kate joutuu ruokajonossa ongelmiin, hän saa kuitenkin apua yllättävältä taholta ja niin alkaa kahden nuoren hidas ja vastahakoinen ystävyys, joka johtaa heidät löytämään uutta niin itsestään kuin toisistaan.
Ensiksi, miksi tämä kirja on ihana. Sen päähenkilö on transsukupuolinen, ja tarina on kaunis ja koskettava kuvaus nuoren transihmisen elämästä. Se on positiivinen ja luo uskoa tulevaisuuteen. Siinä ei myöskään ole pääosassa romanssi vaan ystävyys. Lukiessa itketti useampaan kertaan.
Sitten, miksi tämä kirja on ongelmallinen. Mainitsin What We Left Behindin arvostelussa, että Robin Talley ei ole transihminen, eikä sitä ole Lisa Williamsonkaan. Tämä asettaa heti ilmeisen ongelman: miten cisihminen voisi osata kirjoittaa oikein siitä, mitä ja millaista on olla trans? Miten cisihminen voisi ikinä ymmärtää, mitä se tarkoittaa? Vastaus on yhtä ilmeinen: ei voikaan. Itse pidän transhahmoja kirjoittaessani ohjenuoranani sitä, että jätän nämä merkitykselliset kysymykset transkirjoittajien käsitetäviksi. Voin kirjoittaa transhahmoja, mutta en voi kirjoittaa heitä niin, että väittäisin ymmärtäväni, millaista heidän elämänsä on. Jos hahmoni on trans, hän niin sanotusti sattuu olemaan trans; se ei ole kirjan aihe tai teema. En voi kertoa tarinaa, joka ei ole minun kerrottavaksi.
Sekä Williamson että Talley ovat kuitenkin lähteneet tälle linjalle. On ihanaa, että transhahmoja nostetaan valtavirtakirjallisuuteen, mutta jos ja kun kirjailijat saavat transihmisiltä kritiikkiä teoksistaan, heidän pitäisi muistaa yleisön olevan oikeassa. Williamsonin kirjassa on joitakin niin kirkuvia ongelmia, että minäkin cislukijana huomasin ne.
Isoin ja ehdottomasti ongelmallisin on Katen nimi ja pronominit. Häntä sanotaan toistuvasti Davidiksi ja he/him-pronomineilla vielä senkin jälkeen, kun hän on kertonut valitsemansa nimen ja selkeästi moneen kertaan ilmaissut identifioituvansa naiseksi. Itse käytän tässä arviossa nimeä Kate, sillä normaaleihin hyviin tapoihin kuuluu kutsua jokaista ihmistä hänen itse itselleen valitsemallaan nimellä.
Toinen problemaattinen aspekti, jonka haluan nostaa esiin, on kirjan stereotyyppisyys ja binäärisyys. Cisihmiset helposti ajattelevat, että transihmiset ovat tienneet todellisen identiteettinsä lapsesta saakka, vaikka näin ei tosiaan aina ole; tässä kirjassa kuitenkin on. Samoin kirja vahvistaa lähes naurettavasti sukupuolibinäärisiä stereotyyppejä tyyliin "tiesin olevani oikeasti tyttö, koska tykkäsin keijunsiivistä lapsena". Ihan niin kuin kaikki tytöt, trans tai cis, aina pitäisivät keijunsiivistä ja tämä olisi varma merkki?
Lopuksi, miksi silti suosittelen tätä kirjaa. Jos et ole erityisen perehtynyt transasioihin, tämä kirja toimii erinomaisena alkeiskurssina. Sen kieli on helppolukuista, juoni kiinnostava, hahmot ihania ja todenmakuisia. Siinä käsitellään transelämän lisäksi muun muassa köyhyyttä ja kiusaamista. Kaiken kaikkiaan, ja ongelmistaan huolimatta, tämä on tärkeä kirja.
Neljä tähteä.

tiistai 20. joulukuuta 2016
Odotukset alittava: An Abundance of Katherines
Pahoittelut. Putkeni katkesi heti alkuunsa erinäisten kiireiden ja teknisten ongelmien kohdatessa. En kuitenkaan aio luovuttaa! Tänään jatkuu.
John Green: An Abundance of Katherines. Penguin Books, 2006 (tämä painos 2013). S. 213
Ostin vuosi pari sitten John Greenin koko tuotannon yhdessä boksissa, ja olen rauhassa lukenut sitä läpi sen jälkeen. Arvioni aiemmista lukemistani kirjoista löytyvät linkkien takaa: The Fault in Our Stars, Looking for Alaska ja Paper Towns, sekä hänen yhteistyönsä Maureen Johnsonin ja Lauren Myraclen kanssa: Let It Snow. Olen yleisesti pitänyt John Greenin tuotantoa varsin korkeatasoisena, joten odotukset olivat kovat tätäkin kirjaa varten.
Colin Singleton on ihmelapsi, mutta pelkää ettei hänestä ikinä tule neroa aikuisena. Hänellä on myös pakkomielle Katherine-nimisistä tytöistä ja hän on lukiosta valmistuessaan seurustellut 19 Katherinen kanssa. Colin pitää anagrammeista ja tietää uskomattoman määrän nippelitietoa, mutta joutuu silti ennemmin tai myöhemmin aina Katherinen jättämäksi. Kesällä ennen yliopiston alkua Colinin ystävä Hassan houkuttelee hänet mukaan road tripille saadakseen Colinin ajatukset pois viimeisimmästä Katherinesta. Pojat päätyvät pieneen Gutshotin kaupunkiin, jossa he saavat töitä ja hieman kyseenalaisen joukon ystäviä.
An Abundance of Katherines selkeästi heikoin lukemani John Greenin kirja. Juoni ei kerta kaikkiaan jaksanut pitää minua otteessaan - luin kirjan kyllä loppuun, mutta en erityisen suurella mielenkiinnolla. Se ei ole huono, mutta hyvin keskinkertainen. Odotin Greeniltä enemmän.
Colin on todella raivostuttava hahmo. Hänen on tarkoituskin olla, mutta lukijan kannalta se on melko väsyttävää. Jollain tasolla pidän kuitenkin siitä, että Green otti riskin ja tarkoituksella loi epäsamastuttavan, jopa luotaantyöntävän päähenkilön. Muutkin hahmot kirjassa ovat melko epätavanomaisia: Hassan on tunnustava muslimi ja lihava - molemmat piirteitä, joita harvemmin näkee länsimaisen nuortenkirjallisuuden keskeisissä hahmoissa - ja Gutshotin asukit ovat kukin omalla tavallaan erikoisia.
Colinin taito muistaa nippelitietoa on tuotu hauskasti myös lukijan ulottuville asettamalla Colinin mainitsemia faktoja alaviitteisiin ja selittämällä niitä enemmän siellä. Alaviitteet ovat mielenkiintoisia ja absurdejakin. Lisäksi kirja sisältää jonkin verran edistyneempää matematiikkaa, mutta sitä ei onneksi tarvitse ymmärtää.
Kirjalla on hetkensä, mutta mikään mestariteos se ei ole.
Kaksi ja puoli tähteä.

perjantai 16. joulukuuta 2016
Tumblrin inspiroimana: The 100
Kass Morgan: The 100. Hodder & Staughton, 2013. S. 323Viime keväänä Tumblr-dashini täyttyi tv-sarjasta The 100 ja erityisesti siihen liittyvästä parituksesta eli shipistä nimeltä Clexa. Seurasin tätä innostusta jonkin aikaa mielenkiinnolla, kunnes toinen shipin naisista tapettiin. Tv-sarjat ovat surullisenkuuluisia HLBT+ hahmojensa tappamisesta, ja fandomin raivo on minusta oikeutettua. Kaiken tämän jälkeen, kun törmäsin alkuperäiseen kirjaan Waterstonesissa, en voinut sitä vastustaa. En ollut edes tiennyt, että tv-sarja pohjautuu kirjasarjaan, mutta pitihän minun nyt saada tietää, mistä tässä kaikessa on kyse.
Maailmanlopun jälkeen ihmiskunta on muuttanut avaruusasemalle odottamaan emäplaneetan palaamista asuttavaan kuntoon. Elämän edellytykset ovat niukat, ja siksi kaikista rikoksista rangaistaan kuolemalla, paitsi jos rikollinen on alle 18-vuotias. Hieman ennen Clarke Griffinin 18-vuotispäivää hänet lähetetään yllättäen sadan muun alaikäisen rikollisen kanssa maahan, testaamaan sen asuttavuutta ensimmäisinä ihmisinä satoihin vuosiin. Nuoret joutuvat paitsi opettelemaan elämään täysin uusissa olosuhteissa, myös ratkomaan riitojaan ja kiistojaan, sekä selvittelemään ihmissuhdesotkujaan selviytymistaistonsa keskellä.
Jos mieleesi on tämän vuoden kirja-arvioideni aikana noussut kysymys: "Miksi kaikessa pitää olla homoja?" niin voin vakuuttaa, että tässä kirjassa heitä ei ole, ja voit tarttua siihen turvallisin mielin. Itse huomasin lähinnä, ettei perinteisissä heteroparituksissa ollut enää mitään erityisen kiinnostavaa. Kun on kerran löytänyt itsensä kirjan sivuilta, tuntu valtavirtaan palaaminen melko hohdottomalta. (Innostun edelleen myös heteroshipeistä, jos ne on tehty hyvin ja tuntuvat luonnollisilta. Romanssiin vain romanssin vuoksi en sen sijaan enää jaksa käyttää energiaani.)
The 100 oli ihan viihdyttävä opus, mutta odotin siltä enemmän. Kass Morganin luoma yhteiskunta avaruusasemalla on kiehtova, ja kirjan alkuasetelma kiinnostava. Morganilla on myös taito kertoa hahmojensa menneisyyksien synkistä salaisuuksista vähän kerrallaan niin, että tarina pysyy kiinnostavana mutta tiedon määrä ei häkellytä lukijaa kerralla. Valitettavasti kuitenkin kaikki nämä kiinnostavat elementit jäävät taka-alalle, kun sivu sivun jälkeen käytetään hahmojen ihmissuhdesotkujen setvimiseen ja kolmiodraaman luomiseen. Juonessa ja asetelmassa on niin paljon potentiaalia, että tämä harmittaa minua edelleen.
Kolme tähteä.
Yksi kohta HelMetin 2016-haasteesta! Ei kyllä näytä siltä, että kumpikaan haaste täyttyisi vielä tänäkään vuonna :D
torstai 15. joulukuuta 2016
Kunnollisen kommunikaation vaikeus: What We Left Behind
Robin Talley: What We Left Behind. MIRA Ink, 2015. S. 405
Tämä kirja on yksi lukuisista Englannin-ostoksistani. Olin Libertén kanssa Lontoossa, jossa lähinnä käytimme aikamme erilaisissa kirjakaupoissa. Yhdessä niistä Liberté bongasi Robin Talleyn kirjan Lies We Tell Ourselves (arvio tulossa), ja toisessa näimme tämänkin. Innostuin siinä vaiheessa What We Left Behindista enemmän, ja se lähti mukaani siitä huolimatta, että olin vannonut, etten ostaisi kyseisellä Lontoon-reissulla yhtäkään kirjaa. Hups.
Toni ja Gretchen ovat olleet yksityisen tyttökoulunsa täydellisin pariskunta siitä saakka, kun Gretchen muutti kaupunkiin. He eivät ikinä riitele ja näkevät toisiaan jatkuvasti. Yliopiston alkaessa kaikki kuitenkin muuttuu, kun Gretchen paljastaa viime hetkellä lähtevänsä New Yorkiin eikä Bostoniin, kuten he olivat yhdessä sopineet. Toni tuntee olonsa petetyksi, mutta he päättävät pärjätä. Erillään ollessaan asiat kuitenkin muuttuvat: Toni löytää uusia ystäviä ja alkaa käydä läpi muunsukupuolista identiteettiään tarkemmin, kun taas Gretchen joutuu pohtimaan, kuka hän on ilman Tonia.
Ensin hieman sanastoa vähemmän perehtyneelle lukijalle. Toni käyttää kirjan edetessä itsestään muutamia erilaisia sukupuoli-identiteettiä ilmaisevia sanoja, ja mainitsee vielä useampia. Mieleeni ovat jääneet ainakin genderqueer, genderfluid, non-binary ja gender non-conforming. Sanoilla on erilaisia painotuksia ja vivahteita, mutta viime kädessä niiden kaikkien viesti on, että henkilö identifioituu perinteisen sukupuolibinäärin (mies-nainen) välille tai ulkopuolelle. Suomeksikin näille identiteeteille on useita sanoja, esimerkiksi ei-binäärinen, muunsukupuolinen ja kolmas sukupuoli. Myös genderqueer- ja genderfluid-sanoja käytetään suomeksi. Nämä kaikki identiteetit kuuluvat transsukupuolisuuden sateenvarjon alle. Transsukupuolinen henkilö ei identifioidu syntymässä määriteltyyn sukupuoleensa, toisin kuin cissukupuolinen henkilö.
Jo kirjan alussa Toni identifioituu genderqueeriksi. Toni ei käytä muista, eikä halua itsestään käytettävän minkäänlaisia sukupuolittuneita sanoja. Englannin kielessä nämä sanat näyttäytyvät erityisesti pronomineissa, ja muunsukupuoliset englanninkieliset ihmiset usein käyttävät joko they/them-pronomineja tai uudispronomineja, kuten ze/zir. Toni ei kuitenkaan halua käyttää mitään näistä, joskin hän kirjan edetessä kokeilee useita erilaisia pronomineja ja ne ovatkin yksi kirjan vallitsevista aiheista. Gretchen sen sijaan on cisnainen ja lesbo, ja Tonin taistellessa selvittääkseen kuka hän on, joutuu myös Gretchen pohtimaan omaa identiteettiään uusiksi: voiko hän olla lesbo, jos hänen kumppaninsa ei ole nainen?
Minusta oli heti alkuun selvää, että hyvinhän tässä ei käy - Tonin ja Gretchenin riitelemättömyyttä painotetaan niin paljon, että pyörittelin silmiäni. Pian käykin ilmi, että itsensä löytämisen tuiskussa ja tyrskyissä kumpikaan ei onnistu kommunikoimaan kumppanilleen haluamiaan asioita kovin hyvin. Tämä ahdisti minua välillä, sillä lukijana ulkopuolelta on niin helppo nähdä, mitkä muutamat kysymykset ja selitykset selvittäisivät kaikki ongelmat. Kommunikaatio-ongelmat ovat aiheuttaneet ristiriitoja omassakin ihmissuhdehistoriassani, ja olen sen kautta oppinut miten tärkeää on puhua asioista ja kysyä ne kysymykset, jotka mietityttävät. Jouduin välillä pitämään kirjasta pitkääkin taukoa, kun Tonin ja Gretchenin keskinäinen kommunikaatio (tai sen puute) otti päähän liikaa.
Tämä kirja on kuitenkin monella tasolla hyvin tärkeä kirja. YA eli nuorten aikuisten kirjallisuus on viime aikoina löytänyt paljon uusia, hienoja HLBT+ teoksia, mutta ne tuppaavat yhä keskittymään "pelkkien" perinteisten homojen ja lesbojen tarinoihin. Niin tärkeitä kuin nuo tarinat ovatkin, on myös äärimmäisen merkittävää saada muitakin ääniä pinnalle valtavirtakirjallisuuteen. Ei-binääriset identiteetit ovat yhä pitkälti varjoissa ja huomion puutteessa, joten Tonin olemassaolo on iso asia.
Valitettavasti kirjailija ei ole itse transihminen - lupaan puhua sen tärkeydestä enemmän seuraavassa transihmisistä kertovan kirjan arviossani. Tässä kohdin sanon vain sen verran, että jos luet kirjan arvioita Goodreadsista, suurin osa niistä sisältää kommentin (tai pitkän pohdinnan) siitä, että kirjan esittämä kuva siitä, mitä on olla genderqueer, on huono ja virheellinen. Niin helposti käy, kun cisihminen yrittää kertoa transihmisen tarinan.
Toinen hahmo, joka tekee tästä kirjasta tärkeän, on Gretchenin ystävä Carroll. Hän on homomies, kotoisin pienestä kaupungista ja käyttää läpi kirjan homofobista ja transfobista kieltä. Tämä on ongelmallista, sillä hän ei ikinä saa kurinpalautusta asiasta, mutta se on myös tärkeä huomio. Niin monet meistä kasvavat ilman kunnollista sanastoa ja yhteyksiä muuhun yhteisöön, niin monilla meistä on hyvin yksipuolinen kuva siitä, mitä on olla HLBT+. Kaikki yhteisön jäsenet eivät todellakaan ole perehtyneet erilaisiin identiteetteihin monipuolisesti, eivätkä välttämättä edes halua tukea muita kuin omaa identiteettiään. Carroll toimi ainakin minulle tärkeänä muistutuksena siitä, että HLBT+ yhteisöön kuuluminen ei automaattisesti tee ihmisestä mukavaa ja asioihin perehtynyttä yksilöä.
Siitä huolimatta, että kirja on monesta kohdin ongelmallinen, ärsyttävä ja hieman ahdistavakin, pidin tarinasta ja siitä, mitä Talley ainakin yritti kirjallaan saavuttaa. En suosittelisi tätä kirjaa varauksetta, mutta kriittiset lasit päässä se voi olla erittäin kiinnostava kokemus. Se myös jää vahvasti mieleen, mikä varmasti näkyy siitä, että onnistuin kirjoittamaan näinkin pitkän arvioin huhti-toukokuussa lukemastani kirjasta.

keskiviikko 14. joulukuuta 2016
Tätä on odotettu! The Raven King
Maggie Stiefvater: The Raven King. Scholastic, 2016. S. 438
Kun tämä postipaketti saapui, olin töissä (siis, au pairin töissäni, kotona, samassa rakennuksessa kuin johon paketti tuli). Avasin sen silti heti. Myöhemmin illalla, kun sain rauhassa keskittyä sen sisältöön, postasin Twitteriin seuraavasti:

Olin tilannut Fountain Bookstoresta ennakkotilauskappaleen, johon kuului kirjailijan käsin piirrustama pääkallopiirros ja hänen piirtämänsä ja nimikirjoittamansa bookplate.

En kuitenkaan aloittanut aarrettani saman tien. Halusin tehdä jotain erityistä. Niinpä otin sen mukaani kun lähdin ulos kävelylle, ja aloitin sen lukemisen Englannin kylän lempipaikassani. Oli niin kylmä, että luin siellä vain prologin, mutta ilmassa oli hyvin seremoniallinen tuntu.
Sitten varsinaiseen kirja-arvioon. Spoilers ahead.
Glendowerin etsintä on loppusuoralla. Blue, Gansey, Ronan ja Adam ovat onnistuneet löytämään maanalaisista luolista paitsi Glendowerin tyttären, myös Bluen äidin ja isän. Tämän lisäksi ovat vähemmän viisaat yksilöt herättäneet sen, jota ei tullut herättää, joten aika on käymässä vähiin. Gansey ja Blue ponnistelevat suhteensa ja Bluen kirouksen välimaastossa samalla kun Adam ja Ronan käyvät läpi omia tunteitaan. Noahista ei ole enää paljoa jäljellä, mutta lopulta hänellä on ratkaiseva rooli tapahtumien kulussa.
The Raven King vie sarjan kauniisti loppuun tarjoten selityksiä ja vastauksia, mutta säilyttäen kaiken sen taianomaisuuden ja mysteerin mikä tekee sarjasta niin erityislaatuisen. Minusta on ihanaa, että tässä kirjassa palataan Ronanin näkökulmalukuihin, sillä hän on suosikkini. Ronanin ja Adamin tarina on melkein liian hyvää ollakseen totta. Myös Bluen isän sivujuoni on erikoinen ja odottamaton, mutta ah niin kaunis.
En oikein tiedä, mitä ajattelen Henrystä. Hänet esiteltiin edellisessä kirjassa selkeästi pohjustaen isompaa roolia seuraavaan kirjaan, mutta olen aina hieman skeptinen uusien merkittävien hahmojen suhteen kesken sarjan. Henryssä itsessään ei ole mitään vikaa, hän on oikein herttainen hahmo, mutta hänen asemansa sarjan dynamiikassa epäilyttää minua yhä jonkin verran.
Jostain syystä kirjan epilogi ei erityisesti miellyttänyt minua. Se tuntui epämääräiseltä ja epäolennaiselta, mikä on tietenkin pettymys. Olen kuitenkin valmis antamaan tämän anteeksi muuten loistavan sisällön nimissä.
Juoni on huolella rakennettu ja erityisesti kolmannen nukkujan, demonin, kuvaukset ovat hurjia ja kamalia. Itselleni lähes sietämättömiä, suhtaudunhan ampiaisiin ja niiden sukulaisiin lähes yhtä kauhulla kuin Gansey. Sen lisäksi mieleeni on jäänyt ikonisuutta huokuva "Make way for the Raven King!" -kohtaus, joka johtaa Ganseyn viimein aarteensa luokse.

perjantai 2. joulukuuta 2016
Pitkästä aikaa
Hei niille lukijoilleni, jotka eivät vielä ole hylänneet minua toivottomana tapauksena. Tiedän käyttäneeni koko vuoden anteeksipyytelyyn ja selittelyyn; yritän sitä silti vielä kerran.
Kuten tiedätte, vietin vuoden ensimmäiset kuusi ja puoli kuukautta au pairina Englannissa, ja se oli paitsi antoisaa, myös uskomattoman rankkaa. Sen jälkeen lomailin kuukauden, johon tosin sisältyi muutto uuteen kaupunkiin, ja elokuun puolivälistä eteenpäin olenkin sitten taistellut pysyäkseni pinnalla elämäni ehkä rankimman lukukauden kanssa. Fuksisyksy on ollut mieletön ja hieno kokemus, mutta kaikki tämä uusi asia ja suuri työmäärä, puhumattakaan arvosanojen aiheuttamasta paineesta, on välillä ollut vain liikaa. Kaikkeen en ole pystynyt, ja blogi on tällä kertaa ollut se, joka on saanut kärsiä.
Marraskuussa kirjoitin taas NaNoWriMon, ja ylsin 60 000:n sanaan. Olen tyytyväinen ja ylpeä suorituksestani, ja jos jotain siitä opin, niin sen, että minulla on kyllä aikaa kirjoittaa joka päivä, jos vain oikeasti tahdon. Niinpä olenkin päättänyt jatkaa kirjoittamista joulukuussa, mutta täällä blogini puolella. Aion viimeinkin kirjoittaa ja julkaista kaikki nuo odottamassa lojuvat kirjapostaukset, mieluusti yhden joka päivä. Kaikkina päivinä en välttämättä saa postaukseen vaadittavia sanoja kasaan, mutta jotain aion joka päivä kirjoittaa.
Yhden takaportin tähän kuitenkin jätän. Päivittäistä kirjoittamista ja julkaisemista en aloita ennen kuin 13.12. Viimeinen tenttini on 12.12., ja vielä jäljellä olevat tenttini ovat tärkeitä ja stressaavia, niinpä aion nyt panostaa niihin. Saatan julkaista joitain hajapostauksia ennen tenttien päättymistä, mutta varsinaisen projektin aloitan vasta kuun puolen välin paikkeilla.
Loppuun haluan toivotella hyvää joulukuuta ja joulun odotusta kaikille rakkaille lukijoilleni, ja tavataan pian! Olen vakaasti päättänyt nostaa tämän blogin siitä suonsilmästä, johon se on vuoden aikana päässyt vajoamaan.

Tilaa:
Blogitekstit (Atom)