Yhä jatkuvat taistelut: Lies We Tell Ourselves

Robin Talley: Life We Tell Ourselves. MIRAInk, 2015. S. 368

Tämä kirja oli alun perin Libertén bongaama, ja valitsin sen vasta myöhemmin itselleni osana Chrystalin syntymäpäivälahjaa minulle. Alun perin olin kirjasta jokseenkin kiinnostunut, mutta en erityisesti innoissani. Lukemisen myötä ajatukseni kuitenkin muuttuivat, ja tässä on taas kirja, joka on niin tärkeä.

Vuonna 1959 Yhdysvaltain Virginiassa Sarah Dunbar ja hänen pikkusiskonsa Ruth aloittavat ennen valkoisille varatussa Jefferson Highssa kahdeksan muun mustan oppilaan kanssa. He ovat ensimmäiset rodullistetut Jeffersonin oppilaat ikinä, ja kouluvuosi alkaa vasta tammikuussa, sillä mustien oppilaiden sisään ottamista on vastustettu niin voimakkaasti. Sarah joutuu tekemään ryhmätyötä yhdessä kaupungin pahimman segregaation kannattajan tyttären kanssa, ja he molemmat joutuvat arvioimaan uudelleen arvojaan ja uskomuksiaan.

Lies We Tell Ourselves on uskomaton kirja. Se on hyvin kirjoitettu ja siinä on hieno tarina, mutta ennen kaikkea se on silmiä avaava. Järkytyin toistuvasti valkoisten oppilaiden julmuudesta: miten joku voi vihata toista ihmistä niin paljon vain hänen ihonvärinsä takia! Sarahia ja hänen ystäviään kiusataan, tai ennemminkin kidutetaan, koko ajan. He eivät saa olla hetkeäkään rauhassa, ja heidän pitää iltapäivisin paeta koulun sivuovesta odottavaan autoon, ettei heitä tapettaisi heti jalkakäytävälle päästyään. Henkilökunta väheksyy heidän älykkyyttään, ja luokkansa huiput sijoitetaan alkeiskursseille. Tämä kirja tekee yksityiskohtaisuudessaan sen, mihin yksikään historian oppitunti ei ole pystynyt, eli kuvaa segregaatiota brutaalisti mutta todenmukaisesti, ja vie viestinsä perille.

Kirja on intersektionaalista feminismiä parhaillaan, sillä siinä ei keskitytä vain yhden alistetun ryhmän ongelmiin, vaan molemmat päähenkilöt ovat HLBT+. Tämä tuo tietenkin juoneen vielä aivan uuden vaaran aspektin, sillä vuonna 1959 saman sukupuolen välistä rakkautta ei katsottu hyvällä - saati sitten valkoisen ja mustan tytön välillä! Minusta on hienoa että Talley on uskaltanut tarttua kirjassaan moneen vaikeaan ja polttavaan aiheeseen, ja on vienyt projektinsa läpi onnistuneesti.

Jälkisanoissa Talley kertoo tehneensä paljon taustatutkimusta 50-luvun rotuerottelun lopettamisesta, ja tietenkin ensimmäisistä valkoisissa kouluissa aloittaneista sankarinuorista. Sarah puhuu paljon siitä, kuinka hän kokee, ettei hänellä itsellään ei ole niinkään väliä - hän on vain elintärkeä osa yhteistä asiaa. Ongelmallista tästä tietenkin tekee sen, ettei Talley itse ole musta, sillä hänellä ei ole todellista validiteettia puhua mustan yhteisön sisäisistä konflikteista yhteisen asian suhteen. Mikään kirja ei ole virheetön.

Mietin lukiessani paljon myös sitä, kuinka vähän näistä tapahtumista lopulta on aikaa, ja kuinka nämä taistelut eivät vieläkään ole lopussa. Mustan väestön asema Yhdysvalloissa on edelleen huono, heihin kohdistuu paljon ennakkoluuloja ja sekä rakenteellista että arkipäiväistä rasisimia. Vaikka ketään ei (toivottavasti) enää haukuta joka aamu n-sanalla koko koulun voimin, ovat nämä tunteet yhä olemassa. On pelottavaa ja surullista, että asiat tuntuvat muuttuvan vain pinnallisesti.

Viisi tähteä

Eeppisen avaruustrilogian eeppinen päätös: Kausaalienkeli

Hannu Rajaniemi: Kausaalienkeli. Gummerus, 2015. S. 421. Alkuperäisteos julkaistu englanniksi nimellä The Causal Angel vuonna 2014.

Joulun pyhät ovat ohitse ja postausjonon purkaminen jatkuu! Hannu Rajaniemen Kvanttivaras-trilogia (edeltävät osat: Kvanttivaras ja Fraktaaliruhtinas) on kulkenut mukanani jo monta vuotta, mutta epäröin viimeisen osan aloittamista silti. En nimittäin ollut varma, saisinko siitä mitään irti - olinko unohtanut kaiken edeltävistä osista. Kirjojen juonet ovat erittäin monimutkaisia ja maailma on niin hi-tech että pelkään aina olevani ihan pihalla. Mutta huoli pois, hyvä se oli!

Mestarivaras Jean le Flambeur onnistui pelastautumaan maapallon viimeiseltä ja täydelliseltä tuholta, mutta onnistui myös siinä rytäkässä kadottamaan matkakumppaninsa, oortilaisen Mielen. Mielen avaruusalus Perhonen on tuhoutunut, joten le Flambeurin on varastettava oma vanha aluksensa takaisin sen nykyisiltä omistajilta Mielen pelastaakseen. Samaan aikaan aurinkokunta on ajautumassa kaikkien aikojen sotaan Sobornostin ja zokujen molempien havitellessa suunnatonta valtaa.

Mikäli synopsis on epämääräinen, pahoittelut; kuten juuri mainitsin, tämän sarjan juonenkäänteitä on hankala pitää mielessään kovin pitkään. Lunttasin vähän netistä ja tein parhaani. Kirjaa lukiessani muistan kuitenkin, että siitä oli kenties helpompi pysyä perillä kuin aiemmista osista, sillä viimeisessä osassa tarina fokusoi zokuihin ja Kaminari-jalokiveen ainaisten uusien juonipolkujen esittelemisen sijaan. Tämä oli mielestäni hyvä päätös, sillä monet asiat kaipasivat sulkua ja päätöstä, ja zokut ovat erittäin mielenkiintoinen huomionkohde.

Kausaalienkeli paljastaa jälleen lisää Mielen ja le Flambeurin historioista ja syventää jo ennestään erinomaisia ja mieleenpainuvia hahmoja. Myös Josephine Pellegrini saa odottamattoman positiivista huomiota. Oma suosikkini oli kuitenkin ihastuttava, kaikessa tarinoita näkevä zokutyttö Zinda, ja hänen ja Mielen yhteinen sivujuoni ilahdutti minua erityisesti.

Taistelut ja loppuun kiertyvät juonikuviot ovat toinen toistaan eeppisempiä, mutta Rajaniemi pitää paketin uskomattoman onnistuneesti kasassa ja luovii tiensä loppuun, joka jättää hymyn lukijan huulille. En uskalla sanoa, että kyseessä on sarjan paras osa, koska en muista edellisiä enää kovin hyvin, mutta ehkä joskus luen ne uudestaan yhdessä putkessa, ja sitten uskallan sanoa niin.

Viisi tähteä.

Kamala mutta koukuttava: Pahan polku

Robert Galbraith: Pahan polku. Otava, 2015. S. 423. Alkuperäisteos julkaistu englanniksi nimellä Career of Evil vuonna 2015.

Olen uskollisesti lukenut Robert Galbraithin eli J. K. Rowlingin rikosromaaneja sitä mukaa kun ne ovat ilmestyneet, vaikkakin tämän kyseisen opuksen lukeminen jäi talvesta kesään Englannin ekskursioni vuoksi. Olen suoraan sanottuna hieman hämmästynyt, ettei täksi jouluksi tullut uutta kirjaa, mutta onhan Rowling puuhaillut paljon kaikenlaista tänä vuonna. Jäi vain niin jännään kohtaan...

Nuoria naisia veitsellä silpova sarjamurhaaja vainoaa Lontoon katuja - eikä mitä tahansa katuja, vaan myös Denmark Streetia jolla Cormoran Striken etsivätoimisto sijaitsee. Murhaaja lähettää Robin Ellacottille tappamansa tytön jalan, ja siitä alkaa mahdottomalta tuntuva taistelu aikaa vastaan. Striken menneisyydestä nousee esiin useampi mahdollinen epäilty, joilla olisi sekä motiivi että mielenlaatu uhkauksensa toteuttamiseen. Samaan aikaan Robinin ja Matthewin kihlaus rakoilee, kun Matthewin menneisyydestä paljastuu ikäviä asioita.

Olen pitänyt paljon sekä Käen kutsusta että Silkkiäistoukasta mutta Pahan polku oli mielestäni ehdottomasti sarjan tähänastisista paras. Karmein, mutta paras. Juonen käynnistyminen ei vie tuhottomasti aikaa, kuten edellisessä osassa, vaan asiaan päästään melkeinpä pikavauhtia lukijan nähdessä paitsi Striken ja Robinin, myös murhaajan pään sisään. Juoni pysyy tiiviinä ja jännitys pysyy yllä, sillä mitä enemmän Striken epäillyistä saadaan selville, sitä todennäköisemmältä syylliseltä jokainen heistä vaikuttaa. Välillä kirjaa saa lukea suorastaan henki kurkussa.

Sivujuonissa käsitellään jälleen Robinin ja Striken henkilökohtaista elämää, ja aloin sivu sivulta inhota Robinin kihlattua Matthweta enemmän. Hän on vastenmielinen ja itsekeskeinen ihminen, ja mieleni tekisi paukuttaa sekä häntä että Robinia jollain kovalla esineellä päähän. Nämäkin juonet pitävät otteessaan, sillä tässä vaiheessa tarinaa olen jo niin kiinni henkilöissä, että haluan heidän olevan onnellisia. Robin on mielestäni muuten niin loistava naishahmo, että hänen suhteensa Matthewiin on oikein erikoisen ärsyttävä.

Kirjassa on hauskoja ja lämminhenkisiä kohtauksia, mutta suurelta osin se on jännittävä ja karmeakin. Väkivaltaa kuvaillaan useaan otteeseen hyvin yksityiskohtaisesti, ja kirja sisältää murhien lisäksi myös ainakin pahoinpitelyä ja pedofiliaa. Tämä on hyvä tietää, ennen kuin kirjaan tarttuu, mikäli nämä asiat ovat itselle vaikeita käsitellä.

Viisi tähteä.

Ihana mutta ongelmallinen: The Art of Being Normal

Lisa Williamson: The Art of Being Normal. David Fickling Books, 2015 (tämä painos 2016). S. 353

Disclaimer 4.4.2019: Tämä arvio on kirjoitettu loppuvuodesta 2016. Olen sittemmin oppinut paljon lisää transasioista ja tullut myös itse kaapista transihmisenä. Jos lukisin tämän kirjan tänä päivänä, antaisin sille todennäköisesti maksimissaan kaksi tähteä, sillä kirjassa on huomattavasti enemmän ongelmallisia piirteitä ja tapahtumia kuin mitä tässä arviossa olen osannut ottaa huomioon. Tarina on varmasti edelleenkin koskettava, mutta nykyisin antaisin kirjan transfobisille piirteille huomattavasti enemmän painoarvoa kuin alkuperäistä arviota kirjoittaessani.

Keväällä Englannissa ollessani vietin paljon aikaa Waterstonesin eri myymälöissä. Tilasin myös heidän uutiskirjeensä sähköpostiini, ja sieltä taisin ensi kerran bongata The Art of Being Normalin. Jollain Lontoon-reissullani sen sitten ostin, Suomeen palattuani luinkin.

David haluaisi olla Kate. Hänellä on ystäviä ja hyvä perhe, mutta elämän tekee ongelmalliseksi se, että kaikki näkevät hänet poikana, vaikka hän todellisuudessa on tyttö. Katen koulussa aloittaa Leo, vuotta ylempänä. Leo ei paljon puhu ja huhutaan, että hänet erotettiin edellisestä koulustaan mitä erilaisimpien ja toinen toistaan synkempien syiden takia. Kun Kate joutuu ruokajonossa ongelmiin, hän saa kuitenkin apua yllättävältä taholta ja niin alkaa kahden nuoren hidas ja vastahakoinen ystävyys, joka johtaa heidät löytämään uutta niin itsestään kuin toisistaan.

Ensiksi, miksi tämä kirja on ihana. Sen päähenkilö on transsukupuolinen, ja tarina on kaunis ja koskettava kuvaus nuoren transihmisen elämästä. Se on positiivinen ja luo uskoa tulevaisuuteen. Siinä ei myöskään ole pääosassa romanssi vaan ystävyys. Lukiessa itketti useampaan kertaan.

Sitten, miksi tämä kirja on ongelmallinen. Mainitsin What We Left Behindin arvostelussa, että Robin Talley ei ole transihminen, eikä sitä ole Lisa Williamsonkaan. Tämä asettaa heti ilmeisen ongelman: miten cisihminen voisi osata kirjoittaa oikein siitä, mitä ja millaista on olla trans? Miten cisihminen voisi ikinä ymmärtää, mitä se tarkoittaa? Vastaus on yhtä ilmeinen: ei voikaan. Itse pidän transhahmoja kirjoittaessani ohjenuoranani sitä, että jätän nämä merkitykselliset kysymykset transkirjoittajien käsitetäviksi. Voin kirjoittaa transhahmoja, mutta en voi kirjoittaa heitä niin, että väittäisin ymmärtäväni, millaista heidän elämänsä on. Jos hahmoni on trans, hän niin sanotusti sattuu olemaan trans; se ei ole kirjan aihe tai teema. En voi kertoa tarinaa, joka ei ole minun kerrottavaksi.

Sekä Williamson että Talley ovat kuitenkin lähteneet tälle linjalle. On ihanaa, että transhahmoja nostetaan valtavirtakirjallisuuteen, mutta jos ja kun kirjailijat saavat transihmisiltä kritiikkiä teoksistaan, heidän pitäisi muistaa yleisön olevan oikeassa. Williamsonin kirjassa on joitakin niin kirkuvia ongelmia, että minäkin cislukijana huomasin ne.

Isoin ja ehdottomasti ongelmallisin on Katen nimi ja pronominit. Häntä sanotaan toistuvasti Davidiksi ja he/him-pronomineilla vielä senkin jälkeen, kun hän on kertonut valitsemansa nimen ja selkeästi moneen kertaan ilmaissut identifioituvansa naiseksi. Itse käytän tässä arviossa nimeä Kate, sillä normaaleihin hyviin tapoihin kuuluu kutsua jokaista ihmistä hänen itse itselleen valitsemallaan nimellä.

Toinen problemaattinen aspekti, jonka haluan nostaa esiin, on kirjan stereotyyppisyys ja binäärisyys. Cisihmiset helposti ajattelevat, että transihmiset ovat tienneet todellisen identiteettinsä lapsesta saakka, vaikka näin ei tosiaan aina ole; tässä kirjassa kuitenkin on. Samoin kirja vahvistaa lähes naurettavasti sukupuolibinäärisiä stereotyyppejä tyyliin "tiesin olevani oikeasti tyttö, koska tykkäsin keijunsiivistä lapsena". Ihan niin kuin kaikki tytöt, trans tai cis, aina pitäisivät keijunsiivistä ja tämä olisi varma merkki?

Lopuksi, miksi silti suosittelen tätä kirjaa. Jos et ole erityisen perehtynyt transasioihin, tämä kirja toimii erinomaisena alkeiskurssina. Sen kieli on helppolukuista, juoni kiinnostava, hahmot ihania ja todenmakuisia. Siinä käsitellään transelämän lisäksi muun muassa köyhyyttä ja kiusaamista. Kaiken kaikkiaan, ja ongelmistaan huolimatta, tämä on tärkeä kirja.

Neljä tähteä.

Odotukset alittava: An Abundance of Katherines

Pahoittelut. Putkeni katkesi heti alkuunsa erinäisten kiireiden ja teknisten ongelmien kohdatessa. En kuitenkaan aio luovuttaa! Tänään jatkuu.

John Green: An Abundance of Katherines. Penguin Books, 2006 (tämä painos 2013). S. 213

Ostin vuosi pari sitten John Greenin koko tuotannon yhdessä boksissa, ja olen rauhassa lukenut sitä läpi sen jälkeen. Arvioni aiemmista lukemistani kirjoista löytyvät linkkien takaa: The Fault in Our Stars, Looking for Alaska ja Paper Towns, sekä hänen yhteistyönsä Maureen Johnsonin ja Lauren Myraclen kanssa: Let It Snow. Olen yleisesti pitänyt John Greenin tuotantoa varsin korkeatasoisena, joten odotukset olivat kovat tätäkin kirjaa varten.

Colin Singleton on ihmelapsi, mutta pelkää ettei hänestä ikinä tule neroa aikuisena. Hänellä on myös pakkomielle Katherine-nimisistä tytöistä ja hän on lukiosta valmistuessaan seurustellut 19 Katherinen kanssa. Colin pitää anagrammeista ja tietää uskomattoman määrän nippelitietoa, mutta joutuu silti ennemmin tai myöhemmin aina Katherinen jättämäksi. Kesällä ennen yliopiston alkua Colinin ystävä Hassan houkuttelee hänet mukaan road tripille saadakseen Colinin ajatukset pois viimeisimmästä Katherinesta. Pojat päätyvät pieneen Gutshotin kaupunkiin, jossa he saavat töitä ja hieman kyseenalaisen joukon ystäviä.

An Abundance of Katherines selkeästi heikoin lukemani John Greenin kirja. Juoni ei kerta kaikkiaan jaksanut pitää minua otteessaan - luin kirjan kyllä loppuun, mutta en erityisen suurella mielenkiinnolla. Se ei ole huono, mutta hyvin keskinkertainen. Odotin Greeniltä enemmän.

Colin on todella raivostuttava hahmo. Hänen on tarkoituskin olla, mutta lukijan kannalta se on melko väsyttävää. Jollain tasolla pidän kuitenkin siitä, että Green otti riskin ja tarkoituksella loi epäsamastuttavan, jopa luotaantyöntävän päähenkilön. Muutkin hahmot kirjassa ovat melko epätavanomaisia: Hassan on tunnustava muslimi ja lihava - molemmat piirteitä, joita harvemmin näkee länsimaisen nuortenkirjallisuuden keskeisissä hahmoissa - ja Gutshotin asukit ovat kukin omalla tavallaan erikoisia.

Colinin taito muistaa nippelitietoa on tuotu hauskasti myös lukijan ulottuville asettamalla Colinin mainitsemia faktoja alaviitteisiin ja selittämällä niitä enemmän siellä. Alaviitteet ovat mielenkiintoisia ja absurdejakin. Lisäksi kirja sisältää jonkin verran edistyneempää matematiikkaa, mutta sitä ei onneksi tarvitse ymmärtää.

Kirjalla on hetkensä, mutta mikään mestariteos se ei ole.
Kaksi ja puoli tähteä.

Tumblrin inspiroimana: The 100

Kass Morgan: The 100. Hodder & Staughton, 2013. S. 323

Viime keväänä Tumblr-dashini täyttyi tv-sarjasta The 100 ja erityisesti siihen liittyvästä parituksesta eli shipistä nimeltä Clexa. Seurasin tätä innostusta jonkin aikaa mielenkiinnolla, kunnes toinen shipin naisista tapettiin. Tv-sarjat ovat surullisenkuuluisia HLBT+ hahmojensa tappamisesta, ja fandomin raivo on minusta oikeutettua. Kaiken tämän jälkeen, kun törmäsin alkuperäiseen kirjaan Waterstonesissa, en voinut sitä vastustaa. En ollut edes tiennyt, että tv-sarja pohjautuu kirjasarjaan, mutta pitihän minun nyt saada tietää, mistä tässä kaikessa on kyse.

Maailmanlopun jälkeen ihmiskunta on muuttanut avaruusasemalle odottamaan emäplaneetan palaamista asuttavaan kuntoon. Elämän edellytykset ovat niukat, ja siksi kaikista rikoksista rangaistaan kuolemalla, paitsi jos rikollinen on alle 18-vuotias. Hieman ennen Clarke Griffinin 18-vuotispäivää hänet lähetetään yllättäen sadan muun alaikäisen rikollisen kanssa maahan, testaamaan sen asuttavuutta ensimmäisinä ihmisinä satoihin vuosiin. Nuoret joutuvat paitsi opettelemaan elämään täysin uusissa olosuhteissa, myös ratkomaan riitojaan ja kiistojaan, sekä selvittelemään ihmissuhdesotkujaan selviytymistaistonsa keskellä.

Jos mieleesi on tämän vuoden kirja-arvioideni aikana noussut kysymys: "Miksi kaikessa pitää olla homoja?" niin voin vakuuttaa, että tässä kirjassa heitä ei ole, ja voit tarttua siihen turvallisin mielin. Itse huomasin lähinnä, ettei perinteisissä heteroparituksissa ollut enää mitään erityisen kiinnostavaa. Kun on kerran löytänyt itsensä kirjan sivuilta, tuntu valtavirtaan palaaminen melko hohdottomalta. (Innostun edelleen myös heteroshipeistä, jos ne on tehty hyvin ja tuntuvat luonnollisilta. Romanssiin vain romanssin vuoksi en sen sijaan enää jaksa käyttää energiaani.)

The 100 oli ihan viihdyttävä opus, mutta odotin siltä enemmän. Kass Morganin luoma yhteiskunta avaruusasemalla on kiehtova, ja kirjan alkuasetelma kiinnostava. Morganilla on myös taito kertoa hahmojensa menneisyyksien synkistä salaisuuksista vähän kerrallaan niin, että tarina pysyy kiinnostavana mutta tiedon määrä ei häkellytä lukijaa kerralla. Valitettavasti kuitenkin kaikki nämä kiinnostavat elementit jäävät taka-alalle, kun sivu sivun jälkeen käytetään hahmojen ihmissuhdesotkujen setvimiseen ja kolmiodraaman luomiseen. Juonessa ja asetelmassa on niin paljon potentiaalia, että tämä harmittaa minua edelleen.

Kolme tähteä.

Yksi kohta HelMetin 2016-haasteesta! Ei kyllä näytä siltä, että kumpikaan haaste täyttyisi vielä tänäkään vuonna :D

Kunnollisen kommunikaation vaikeus: What We Left Behind

Robin Talley: What We Left Behind. MIRA Ink, 2015. S. 405

Tämä kirja on yksi lukuisista Englannin-ostoksistani. Olin Libertén kanssa Lontoossa, jossa lähinnä käytimme aikamme erilaisissa kirjakaupoissa. Yhdessä niistä Liberté bongasi Robin Talleyn kirjan Lies We Tell Ourselves (arvio tulossa), ja toisessa näimme tämänkin. Innostuin siinä vaiheessa What We Left Behindista enemmän, ja se lähti mukaani siitä huolimatta, että olin vannonut, etten ostaisi kyseisellä Lontoon-reissulla yhtäkään kirjaa. Hups.

Toni ja Gretchen ovat olleet yksityisen tyttökoulunsa täydellisin pariskunta siitä saakka, kun Gretchen muutti kaupunkiin. He eivät ikinä riitele ja näkevät toisiaan jatkuvasti. Yliopiston alkaessa kaikki kuitenkin muuttuu, kun Gretchen paljastaa viime hetkellä lähtevänsä New Yorkiin eikä Bostoniin, kuten he olivat yhdessä sopineet. Toni tuntee olonsa petetyksi, mutta he päättävät pärjätä. Erillään ollessaan asiat kuitenkin muuttuvat: Toni löytää uusia ystäviä ja alkaa käydä läpi muunsukupuolista identiteettiään tarkemmin, kun taas Gretchen joutuu pohtimaan, kuka hän on ilman Tonia.

Ensin hieman sanastoa vähemmän perehtyneelle lukijalle. Toni käyttää kirjan edetessä itsestään muutamia erilaisia sukupuoli-identiteettiä ilmaisevia sanoja, ja mainitsee vielä useampia. Mieleeni ovat jääneet ainakin genderqueer, genderfluid, non-binary ja gender non-conforming. Sanoilla on erilaisia painotuksia ja vivahteita, mutta viime kädessä niiden kaikkien viesti on, että henkilö identifioituu perinteisen sukupuolibinäärin (mies-nainen) välille tai ulkopuolelle. Suomeksikin näille identiteeteille on useita sanoja, esimerkiksi ei-binäärinen, muunsukupuolinen ja kolmas sukupuoli. Myös genderqueer- ja genderfluid-sanoja käytetään suomeksi. Nämä kaikki identiteetit kuuluvat transsukupuolisuuden sateenvarjon alle. Transsukupuolinen henkilö ei identifioidu syntymässä määriteltyyn sukupuoleensa, toisin kuin cissukupuolinen henkilö.

Jo kirjan alussa Toni identifioituu genderqueeriksi. Toni ei käytä muista, eikä halua itsestään käytettävän minkäänlaisia sukupuolittuneita sanoja. Englannin kielessä nämä sanat näyttäytyvät erityisesti pronomineissa, ja muunsukupuoliset englanninkieliset ihmiset usein käyttävät joko they/them-pronomineja tai uudispronomineja, kuten ze/zir. Toni ei kuitenkaan halua käyttää mitään näistä, joskin hän kirjan edetessä kokeilee useita erilaisia pronomineja ja ne ovatkin yksi kirjan vallitsevista aiheista. Gretchen sen sijaan on cisnainen ja lesbo, ja Tonin taistellessa selvittääkseen kuka hän on, joutuu myös Gretchen pohtimaan omaa identiteettiään uusiksi: voiko hän olla lesbo, jos hänen kumppaninsa ei ole nainen?

Minusta oli heti alkuun selvää, että hyvinhän tässä ei käy - Tonin ja Gretchenin riitelemättömyyttä painotetaan niin paljon, että pyörittelin silmiäni. Pian käykin ilmi, että itsensä löytämisen tuiskussa ja tyrskyissä kumpikaan ei onnistu kommunikoimaan kumppanilleen haluamiaan asioita kovin hyvin. Tämä ahdisti minua välillä, sillä lukijana ulkopuolelta on niin helppo nähdä, mitkä muutamat kysymykset ja selitykset selvittäisivät kaikki ongelmat. Kommunikaatio-ongelmat ovat aiheuttaneet ristiriitoja omassakin ihmissuhdehistoriassani, ja olen sen kautta oppinut miten tärkeää on puhua asioista ja kysyä ne kysymykset, jotka mietityttävät. Jouduin välillä pitämään kirjasta pitkääkin taukoa, kun Tonin ja Gretchenin keskinäinen kommunikaatio (tai sen puute) otti päähän liikaa.

Tämä kirja on kuitenkin monella tasolla hyvin tärkeä kirja. YA eli nuorten aikuisten kirjallisuus on viime aikoina löytänyt paljon uusia, hienoja HLBT+ teoksia, mutta ne tuppaavat yhä keskittymään "pelkkien" perinteisten homojen ja lesbojen tarinoihin. Niin tärkeitä kuin nuo tarinat ovatkin, on myös äärimmäisen merkittävää saada muitakin ääniä pinnalle valtavirtakirjallisuuteen. Ei-binääriset identiteetit ovat yhä pitkälti varjoissa ja huomion puutteessa, joten Tonin olemassaolo on iso asia.

Valitettavasti kirjailija ei ole itse transihminen - lupaan puhua sen tärkeydestä enemmän seuraavassa transihmisistä kertovan kirjan arviossani. Tässä kohdin sanon vain sen verran, että jos luet kirjan arvioita Goodreadsista, suurin osa niistä sisältää kommentin (tai pitkän pohdinnan) siitä, että kirjan esittämä kuva siitä, mitä on olla genderqueer, on huono ja virheellinen. Niin helposti käy, kun cisihminen yrittää kertoa transihmisen tarinan.

Toinen hahmo, joka tekee tästä kirjasta tärkeän, on Gretchenin ystävä Carroll. Hän on homomies, kotoisin pienestä kaupungista ja käyttää läpi kirjan homofobista ja transfobista kieltä. Tämä on ongelmallista, sillä hän ei ikinä saa kurinpalautusta asiasta, mutta se on myös tärkeä huomio. Niin monet meistä kasvavat ilman kunnollista sanastoa ja yhteyksiä muuhun yhteisöön, niin monilla meistä on hyvin yksipuolinen kuva siitä, mitä on olla HLBT+. Kaikki yhteisön jäsenet eivät todellakaan ole perehtyneet erilaisiin identiteetteihin monipuolisesti, eivätkä välttämättä edes halua tukea muita kuin omaa identiteettiään. Carroll toimi ainakin minulle tärkeänä muistutuksena siitä, että HLBT+ yhteisöön kuuluminen ei automaattisesti tee ihmisestä mukavaa ja asioihin perehtynyttä yksilöä.

Siitä huolimatta, että kirja on monesta kohdin ongelmallinen, ärsyttävä ja hieman ahdistavakin, pidin tarinasta ja siitä, mitä Talley ainakin yritti kirjallaan saavuttaa. En suosittelisi tätä kirjaa varauksetta, mutta kriittiset lasit päässä se voi olla erittäin kiinnostava kokemus. Se myös jää vahvasti mieleen, mikä varmasti näkyy siitä, että onnistuin kirjoittamaan näinkin pitkän arvioin huhti-toukokuussa lukemastani kirjasta.

Kaksi ja puoli tähteä.