Vanha kaveri: Artemis Fowl

Eoin Colfer: Artemis Fowl. Lukenut Gerry O'Brien. Penguin Books Ltd, 2013. Kesto: 6 h 46 min

Aloin alun perin lukea Artemis Fowl -kirjoja ala-asteen loppupuolella serkkuni suosituksesta. Äitini hankittua minulle joululahjaksi äänikirjapalvelun tilauksen en vielä tiennyt, mitä kaikkea palvelusta löytyi, ja mitä ehkä haluaisin kuunnella. Päätin aloittaa vanhasta tutusta, etenkin kun elokuva on viimeinkin tulossa ja alkukielinen versio ei ollut minulle ennestään tuttu.

Artemis Fowl, 12-vuotias rikollisnero, on päättänyt palauttaa perheensä maineen ja omaisuuden tekemällä ihmiskunnan historian kenties uskaliaimman ryöstön: hän on päättänyt kidnapata maan alla asuvan keijukansan jäsenen ja kiristää väeltä huomattavan summan verran kultaa. Suunnitelmaan tulee kuitenkin mutkia, sillä Artemiksen tiedot väen teknologisesta edistyksestä eivät ole aivan ajan tasalla, ja lisäksi Artemis kidnappaa Hautautuneiden Alueiden Lainvalvonnan Tiedustelujaoksen, HALTiJan, ensimmäisen ja ainoan naisupseerin, konstaapeli Holly Shortin, joka on enemmän kuin tottunut selvittämään tiensä läpi uusista ja vaarallisista tilanteista.

Rakkauteni Artemis Fowleja kohtaan oli aikanaan suuri, ja ilokseni ensimmäinen osa kesti hyvin uusintakatsauksen aikuisen näkökulmasta! Tajusin heti Artemiksen nerokkaan mielen maailmaan palatessani, että rakkauteni ryöstötarinoita kohtaan on tietenkin alkanut juuri täältä. Näin aikuisen silmin juonessa on melko ilmiselviä aukkoja ja turhan helposti eteneviä kohtia, mutta kirja ei olekaan yli kaksikymppisille ensisijaisesti suunnattu. Ja siloittelusta huolimatta vauhtia ja vaarallisia tilanteita riittää, kirjassa ei ole yhtäkään tylsää kohtaa, ja tarina on kiinnostava. Erityisesti pidän Colferin pinnan alle luomasta keijumaailmasta ja sen kulttuurista.

Holly Short ja Juliet Butler olivat esiteininä suuria esikuviani kickass naisista, ja oli ilahduttavaa tavata heidät jälleen. Erityisesti kuitenkin koin yhteyttä Artemiksen henkivartijaan, vanhempaan Butlerin sisarukseen, sillä hänen työnsä on pitää Artemis hengissä, ja kyseessä ei ole mikään teoreettinen pesti. Butlerin lisäksi kentauri Foaly sai uuden arvostuksen sydämessäni. Sarkasmilla ja foliohatuilla voittoon.

Lisäksi lukija Gerry O'Brien ansaitsee arvostusta: hänen irlantilainen aksenttinsa ei ole liian vahva, mutta tuo juuri sopivaa tunnelmaa tarinaan, eikä lukutyylistä ole valittamista. Kuuntelin kirjan hieman nopeammalla nopeudella kuin alkuperäinen, sillä kärsivällisyyteni ei riitä äänikirjojen hitaaseen perustahtiin, mutta O'Brienin ääni ja esiintyminen olivat kaiken kaikkiaan miellyttävää kuunneltavaa.

Olen päässyt äänikirjojen kuuntelussa hyvään vauhtiin ja löytänyt useita enemmän nykyiseen makuuni sopivia kirjoja kuunneltavaksi, mutta aion kyllä käydä koko Artemis Fowl -sarjan läpi, sillä minua kiinnostaaa nähdä, mikä on mielipiteeni etenkin myöhemmistä, kypsemmistä kirjoista näin aikuisena. En ensi lukemalla pitänyt kahdesta viimeisestä kirjasta, mutta luulen, että mielipiteeni on sittemmin saattanut muuttua.

Neljä tähteä

Artemis Fowl kuittaa seuraavat seitsemän kohtaa HelMet 2019 -haasteesta:

1. Kirjan kannessa on ihmiskasvot
2. Kirjassa etsitään kadonnutta ihmistä tai esinettä
18. Eurooppalaisen kirjailijan kirjoittama kirja
22. Ilmastonmuutosta käsittelevä kirja
36. Kirjassa ollaan yksin
40. Kirja käsittelee mielenterveyden ongelmia
42. Kirjailijan nimi viehättää sinua

Söpöysskaalalla punainen: Let's Talk About Love

Claire Kann: Let's Talk About Love. Swoon Reads, 2018. S. 284. Tiedoston koko: 7562 KB

Täytyy heti alkuun todeta, etten yleensä pidä kansista, joissa on tyyppi, mutta tämän kirjan kansitaide on minusta äärimmäisen onnistunut.

Alicella on kolme ongelmaa: hän ei halua juristiksi, hän ei ole tullut kaapista aseksuaalisena melkein kenellekään, ja uusi työkaveri Takumi saa hänet kyseenalaistamaan kaiken elämässään. Aseksuaalisuus on pitkään ollut osa Alicen identiteettiä, mutta vain hänen paras ystävänsä Feenie tietää siitä, ja edellinen tyttöystävä jätti Alicen seksin takia. Niinpä hän on jumissa epäoptimaalisessa tilanteessa Feenien ja tämän poikaystävän kämppiksenä työskennellessään samalla kirjastossa ja väistellessään vanhempiensa kysymyksiä oikeustieteelliseen hakeutumisesta. Takumin ilmestyminen työpaikalle kuitenkin sekoittaa Alicen elämän viimeisetkin palikat, ja hänen on joko tartuttava haasteeseen ja aseteltava ne uudelleen siten kuin hän itse tahtoo, tai jälleen kerran taivuttava olemaan se Alice, jota muut häneltä odottavat.

Let's Talk About Lovessa ehdottomasti parasta ovat hahmot. Alice, näkökulmahahmo, on hauska ja samastuttava nuori nainen, ja ihmiset hänen ympärillään ovat kukin hyvin persoonallisia tapauksia. Erityisesti Alicen perheenjäsenet tuntuivat kipeän aidoilta, ja myös miespääosa Takumi on rakennettu monisävyiseksi hahmoksi. Alicen kamppailu oman tiensä löytämiseksi on koskettavaa ja kiinnostavaa luettavaa olematta kuitenkaan liian raskasta - Let's Talk About Love on söpö hyvänmielenkirja vakavista aihepiireistä huolimatta.

Alice itse sai minut monesti ajattelemaan ystäviäni, jotka ovat aseksuaalisuus-spektrumilla, ja jos aseksuaalisuus on sinulle vierasta, niin kirja on hyvä esittely orientaation peruspalikoihin. Vaikka Alice tietää olevansa ace, hän käsittelee yhä asiaa itsekseen paljon, ja kirjan aikana myös terapeutin kanssa, joten lukija saa hyvän käsityksen aseksuaalisuudesta. (Propsit kirjalle myös positiivisesta terapiakuvauksesta!) Alice on muutenkin identieettien intersektiossa: hän on nuori, musta, biromanttinen ja aseksuaalinen nainen. Mutta Alice on paljon muutakin. Hän rakastaa sisustussuunnittelua, syö paljon roskaruokaa ja luokittelee ihmisiä ja asioita värikoodatulla söpöysskaalalla. Alicessa on mielestäni ihanaa juuri se, kuinka hän edustaa monia sorrettuja identiteettejä ja tämä on osa hänen päivittäistä elämäänsä, mutta päällimmäisenä hänestä jää kuitenkin mieleen aivan muita asioita.

Let's Talk About Love on Claire Kannin esikoisteos, ja se näkyy kirjan kielessä ja rytmissä. Kirjoitustapa tuntui mielestäni välillä irtonaiselta ja paikasta toiseen hyppivältä, mikä vaikeutti tarinan seuraamista ja vei pois sen maailmasta. Lisäksi aika edistyy toisinaan kummallisin harppauksin, joita en aivan hahmottanut. Kirja kerrotaan kolmannessa persoonassa, mutta Alicen kertojanääni on kuitenkin vahva ja persoonallinen, eikä tarinassa ole tylsiä hetkiä, vaan se edistyy koko ajan. Jännite on luotu todella onnistuneesti Alicen ja Feenien, Alicen ja Takumin, Alicen ja Alicen vanhempien välille, ja aikaharppauksista ja tyylin ajoittaisesta rikkonaisuudesta huolimatta juoni pysyy erittäin hyvin kasassa. Myös loppuratkaisu on hyvin ajateltu ja siitä jää mukavan lämmin, mutta silti voittoisa olo.

Kaiken kaikkiaan tämä kirja on äärettömän suloinen ja hymyilyttävä ja käsittelee tärkeitä aiheita, vaikka ei olekaan joka kohdasta erinomaisesti kirjoitettu. Aion kuitenkin seurailla, mitä Claire Kann tekee seuraavaksi, sillä hänen kirjallinen uransa lähti liikkeelle erittäin lupaavasti!

Neljä tähteä

Tämä oli viimeinen 2018 lukemani kirja! (Tiedän, tämä ei ole ollut hyvä blogitalvi.) Alkaneelta vuodelta onkin jo kertynyt pitkä jono, jonka kimppuun yritän päästä mahdollisimman pian.

Kaikki, mitä halusin: What If It's Us

Becky Albertalli & Adam Silvera: What If It's Us. Balzer + Bray & Harper Teen, 2018. S. 433

New York City + kesä + homot + loputtomat musikaalireferenssit = täydellinen kirja???

Arthur on kesätöissä äitinsä lakifirman New Yorkin toimistossa, mutta kaipaa tavallista elämäänsä Georgiassa. Ben on kesäkoulussa ja yrittää päästä yli entisestä poikaystävästään. Poikien kohtaaminen postitoimiston luona tuntuu kohtalolta, mutta kohtalo on julma ja erottaa heidät toisistaan ennen kuin he ehtivät vaihtaa edes nimiä, saati puhelinnumeroita. Voiko söpön vieraan pojan löytyminen uudestaan New York Cityn betoniviidakosta olla edes mahdollista? Ja kun mahdoton tapahtuu, voiko yhteistä säveltä löytyä - etenkin kun Arthurin paluu takaisin Georgiaan kummittelee kesän lopussa?

Tämä kirja ilmestyi 9.10.2018. Pienen quebeciläiskaupungin kirjakaupan pienelle englanninkieliselle osastolle sitä ei kuitenkaan tullut. Vaan ei hätää - lähdimme seuraavalla viikolla lomalle New Yorkiin, jossa haaveenani oli muutenkin käydä Books of Wonderissa. Books of Wonder on itsenäinen, lasten- ja nuortenkirjallisuuteen erikoistuva kirjakauppa jolla on kaksi myymälää New Yorkissa. He hoitavat monien amerikkalaisten YA-kirjailijoiden signeerattujen kirjojen ennakkotilauksia, niin myös What If It's Usin. Toiveenani oli siis saada paitsi kirja, saada siitä nimikirjoitettu painos. Tämä toteutui! (Sivuhuomio: Jos olet YA-ihmisiä ja matkustat New Yorkiin, niin Books of Wonder on ehdoton käyntikohde. Siellä on käsittämätön määrä kirjoja joita Suomesta ei saa, ja todella monet ovat saatavilla signeerattuina. Kaupalla on myös harvinaisten ja vanhojen painosten osasto, jos keräilykirjat kiinnostavat.)

No niin, jospa sitten itse kirjaan. En tiedä mistä aloittaa! Tämä on ollut tulppana postausjonossani viimeisen kuukauden ajan, sillä kaikista vaikeinta on kirjoittaa siitä, mikä merkitsee itselle kaikista eniten. Mutta aloitetaan vaikka kaupungista: kuten sanoin, ostin tämän kirjan New Yorkista, ja kotiin Kanadaan palattuani sen lukeminen oli melkein taianomaista. New York on valtavassa osassa tätä tarinaa, sen ihanuudet ja ärsyttävyydet kirjoitettu yhtä suureksi osaksi narratiivia kuin päähenkilöt itse. Kaupunki on punottu jokaiseen kohtaukseen tavalla, mikä vei minut suoraan takaisin, ja oli aivan ääretön lahja, että olin viettänyt siellä juuri edellisen viikon. Paikat olivat tuttuja, ja saatoin kuvitella itseni Arthurin ja Benin mukana niin metrossa, Times Squarella kuin Levain Bakeryssakin. Pidän hirveästi kirjoista, jotka tuntuvat kuin rakkauskirjeeltä tapahtumakaupungilleen, ja tämä on juuri sellainen kirja.

Arthur on New York newbie kuten minäkin, mutta se ei ollut ainoa syy, jonka vuoksi samastuin häneen voimakkaasti. Arthurin musikaalirakkaus, romanttinen kokemattomuus, ja no chill attitude tuntuivat niin tutuilta, että aloin epäillä eläväni toista elämää georgialaisena teinipoikana. Toisaalta yhtä lailla Benin nörttiys, kirjankirjoitus, kaupunkilaisuus henkeen ja vereen sekä hänen suhteensa parhaaseen ystäväänsä puhuttelivat. Molemmat päähenkilöt ovat siis ihania ja minun oli helppo löytää itseni heistä, ja niin on varmasti myös monien muiden. Benin perhe on Puerto Ricosta mutta Ben ei puhu espanjaa ja hän joutuu tekemään paljon identiteettityötä siksi, että menee valkoisesta, kun taas Arthurilla on ADHD. Sain myös repiä hiuksia päästäni molempien hahmojen vuoksi, mutta se tekee heistä kokonaisia ja todellisia, sillä kuka teinipoika nyt ei olisi välillä typerä ja ärsyttävä.

Monilla tavoin tämä kirja tuntui kohtalolta. Se on New York -kirja, jonka ostin New Yorkista, ja se on kirja ensimmäisen poikaystävän löytämisestä aikarajan haasteista huolimatta, jonka luin samaan aikaan kun flirttailin tytön kanssa, josta vain päiviä myöhemmin tuli ensimmäinen tyttöystäväni aikarajan aiheuttamista haasteista huolimatta. Tunsin tämän luissani jo lukiessani: Kirjassa on kohtaus, jossa Ben, Arthur ja kaksi muuta hahmoa menevät laulamaan karaokea. Luin kohtausta samaan aikaan kun tuleva tyttöystäväni ehdotti, että menisimme joku päivä kaveriporukamme kanssa laulamaan karaokea. Niin paljon Benin ja Arthurin tarinasta peilautui meidän suhteessamme, että tällä kirjalla tulee aina olemaan erityinen merkitys minulle siitäkin huolimatta, että kyseinen suhde on jo päättynyt. Ostin hänelle joululahjaksi oman kappaleen What If It's Usia ja tein marginaaleihin muistiinpanoja, huomautuksia, kommentteja siitä, miten kohtalonomaiseksi olin itse kokenut kirjan ja miten paljon se merkitsi minulle.

Juonen osalta on sanottava, että kaikille se ei välttämättä kanna. Kirjan alussa kuluu pitkä aika siihen, kun Ben ja Arthur yrittävät löytää toisensa uudelleen, ja joillekin tämä voi olla liian hidasta. Itse lähinnä huomasin sen tyyliin: "Oho näinkö paljon mä oon jo lukenut!" mutta voin kuvitella, että kaikki eivät koe samoin. Samaten, koska kyseessä on lopulta romanttinen draama, on kirjan muukin juoni Benin ja Arthurin suhteen varassa, enkä itse rakastanut yhtä käännettä, jolla draamaa luotiin. Kirjan loppuratkaisussa ei ole mitään erityisen yllättävää, joskin yllätyskäänteen puutteen ainakin minulle korvasi katkeransuloisten tunteiden määrä. Itselläni ei siis ole tuota yhtä silmienpyörittelyn arvoista käännettä lukuun ottamatta mitään valittamista juonesta, mutta haluan sanoa, että neljänsadan sivun kirjassa näin voimakas hahmovetoisuus voi olla joillekin liikaa.

Becky Albertalli on ehdottomasti yksi suosikkikirjailijoitani, ja olen iloinen, että tämä teos jatkoi hänen loistavien kirjojensa sarjassa. Adam Silveralta en ole vielä lukenut mitään muuta, mutta ostin samalta reissulta More Happy Than Notin jonka lukemista odotan tämän jälkeen innolla. Heidän tyylinsä sopivat todella hyvin yhteen ja tuloksena on kaunis, sydäntäsärkevä, äärettömän söpö ja kaikin puolin valloittava kirja, jonka tahdon jo lukea uudestaan. Ja kyllä: kirjan nimi on viittaus Dear Evan Hansen -musikaalin Only Us -kappaleeseen, mikä tulee selville viimeistään osien nimistä: What If, It's Us, And Only Us sekä epilogi What If It's You and Me.

Viisi tähteä

Ja koska laulunsanat todellakin lasketaan runoksi, saan tällä kirjalla myös yhden kohdan HelMetin 2018-haasteesta.

Tervetuloa Sateenkaarenkirjavaan!

Tällä viikolla on blogissa tehty ei vain pientä pintaremonttia, vaan kaikki perustuksia lukuunottamatta on laitettu uusiksi. Yritän vielä myöhemmin säätää otsikon takaisen bannerin haluamani näköiseksi, mutta tässä kohdin tärkeimmät muutokset on tehty. Teille, rakkaat lukijani, tämä ei tarkoita mitään sen kummempaa kuin uuteen nimeen (ja sen myötä osoitteeseen) ja ulkoasuun tottumista. Kaikki vanhat postaukset ovat edelleen paikoillaan, kirja-arviot ja haasteet jatkuvat totuttuun tapaan. Vanhasta osoitteesta löytyy enää tänne linkkaava muuttoinfo. Toivottavasti kaikki on sujunut ongelmitta muutoksen yhteydessä, ja toivottavasti uusi estetiikka puhuttelee teitäkin!

Omakustanteiden riskit: Learning Curves

Ceillie Simkiss: Learning Curves. Omakustanne, 2018. S. 93. Tiedoston koko: 4869 KB

Pienoisromaanit olivat syksyn sana, sillä keskittymiskykyni ei meinannut riittää täysimittaisten kirjojen lukemiseen. Bongasin Learning Curvesin Twitteristä ja se oli juuri sopiva yhden illan viihdyke.

Elena Mendezillä on elämä täynnä suuren puertoricolaisen perheensä ja lakiopintojensa kanssa selviytymistä, eikä hänellä ole aikaa tyttöystäville. Hän ei kuitenkaan voi olla kiinnittämättä huomiota Cora McLaughliniin tämän pyytäessä muistiinpanoja lainaan heidän yhteisellä kurssillaan. Tytöt alkavat opiskella yhdessä, ja Elena saa huomata, että aikaa on, jos sitä tekee.

Learning Curves on lyhyt, söpö, ei-angstinen, viihdyttävä romanssi hyvällä representaatiolla. Elena on lihava, latina ja lesbo; Cora on panromanttinen aseksuaali ja hänellä on ADHD. Hahmot kuitenkin jäävät näitä piirteitään lukuun ottamatta hieman yksipuolisiksi ja niin söpöjä kuin he ovatkin, ei heillä ole aivan hirveästi lihaa luiden ympärillä.

Tarinasta on juurikin yhden illan viihdykkeeksi, mutta ei se juurikaan sen pidemmälle pääse. Hahmojen lisäksi juoni kaipaisi lihaa luiden ympärille ja vankempaa jännitettä ja konfliktia. Myös tekstin taso on vaihtelevaa, ja siinä missä jotkin kohtaukset todella heräävät eloon ja muistan ne selkeästi vielä näin kuukausia myöhemminkin, toiset laahaavat ja/tai niissä on omituinen tunnelma. Juuri tässä piilee omakustanteen vaara: ellet erikseen palkkaa kustannustoimittajaa työskentelemään kanssasi, tekstiltä puuttuu ammattilaisen antama lisäboost ja siihen jää helposti löysää ja omituisia kohtia. Tasainen edistyminenkään ei ole Learning Curvesin vahvuuksia - myös vika, jota olisi kustannustoimittajan kanssa voinut tasoitella.

Sen sijaan täytyy sanoa, että joko kirjailijalla on itsellään todella hyvä visuaalinen silmä, tai hän on tehnyt viisaasti ja palkannut graafisen suunnittelijan kirjansa kantta tekemään. Kannen värimaailma miellyttää silmääni, Elenaa edustava hahmo on erinomaisesti puettu ja hyvännäköinen, ja kaiken kaikkiaan kannessa on tasapainoinen tunnelma. Omakustanteelle hyvä kansi on erityisen tärkeä markkinointipoitti, ja tästä antaisin täydet pisteet.

Kolme tähteä

Ystävyydestä ja epävarmuudesta: Openly, Honestly

Bill Konigsberg: Openly, Honestly. Arthur A. Levine Books, 2017. S. 50. Tiedoston koko: 3213 KB

Jos Openly Straight ja Honestly Ben olivat sinun juttusi, haluat ehkä tietää, että tämän pienoisromaanin saa Amazonista Kindleen (tai Kindle-sovellukseen, kuten minulla) ilmaiseksi. Jep. Nyt tiedät.

Rafe on joululomaa kotona ja surullinen siitä, miten pilasi omansa ja Benin suhteen. Onneksi hänen paras ystävänsä tietää, miten saada hänen ajatuksensa muualle. Ben on joululomaa kotona ja surullinen siitä, miten Rafe pilasi heidän suhteensa. Onneksi on ex-tyttöystävä viemään hänen ajatuksensa muualle.

Openly, Honestly sijoittuu arvattavasti Openly Straightin ja Honestly Benin väliin. Luin sen lentokoneessa matkalla Kanadaan, eli noin viisi kuukautta sitten, ja tämä arvio tulee olemaan lyhyt. Niin on tarinakin, enkä hirveästi enää siitä muista.

Tässä kuitenkin sananen sen pohjalta, mitä muistan: tämä pienoisromaani on tarinan kokonaisuuden kannalta melko merkityksetön. Sen kronologisesta paikasta huolimatta luin sen vasta luettuani molemmat varsinaiset kirjat, eikä sen puuttuminen välistä mitenkään haitannut kirjojen seuraamista. Se varmaan kuitenkin antaa Honestly Benin lukemiseen hauskan lisämausteen.

Sekä Ben että Rafe ovat tässä tarinassa melko rasittavia itsesäälissä vellojia - mutta varsinkin Ben. Hän menee itsesäälissään niin pitkälle, että pakenee entisen tyttöystävänsä käsivarsille, minkä kaikki tietävät olevan typerä liike joka johtaa vain uusiin virheisiin. Rafekaan ei ole parhaimmillaan, mutta hänen osionsa on kiinnostavampi, sillä se on ihana kuvaus ystävyydestä parhaimmillaan. Se hymyilyttää ja lämmittää mieltä.

Kokonaisuudessaan pienoisromaani oli nopeasti lukaistu ja siitä jäi aivan hymy huulille. Ei siinä mitään kovin ihmeellistä ollut, mutta se oli hauska nopea kurkistus/paluu tuttujen hahmojen maailmaan, ja pitihän se nyt lukea kun ilmaiseksi sai.

Kolme ja puoli tähteä

Ääni unohdetuille: Longbourn

Jo Baker: Longbourn. Transworld Publishers, 2013. S. 443

Ylpeys ja ennakkoluulo -intoni jatkuu tämän palvelijoiden näkökulmasta kirjoitetun uudelleenkerronnan parissa. Tiesin tietenkin heti sen nähdessäni, että halusin lukea sen, mutta valitettavasti varsinainen sisältö ei aivan yltänyt takakannen lupausten tasolle.

Sarah tekee Longbournin talossa kaiken sen, minkä tekemiseen sen varsinaiset asukkaat ovat liian yläluokkaisia: pesee pyykit, tiskaa tiskit, vaihtaa lakanat. Pitkät päivät Bennetien sisäkkönä eivät ole sitä mitä Sarah tahtoisi tehdä, mutta hänellä on hyvä ja turvallinen koti rouva ja herra Hillin huomissa, pikku Pollyn isosiskon korvikkeena. Samaan aikaan kun herra Bingelyn muutto läheiselle Netherfieldin tilalle ravistelee yläkertaa, puhaltavat uudet tuulet myös alakerrassa: Longbourn saa uuden miespalvelijan, salaperäisen Jamesin. Talonväen joutuessa draaman kierteisiin Sarah kasvaa päätöksessään varmemmaksi: hän ei voi jäädä loppuiäkseen Longbourniin. Kohtalo odottaa jossain toisaalla.

Sisältövaroitukset kirjalle: epäsuora pedofilia, raaka väkivalta, raiskausmaininnat

Mitä sanoa Longbournista? Se on hyvin meh-kirja. Luin sitä pitkän aikaa - se asui yöpöydälläni ja luin luvun silloin, toisen tällöin. Se edistyi niin hitaasti, että tämä ei millään tapaa haitannut tarinan seuraamista. Toki tähän osaltaan vaikutti se, että tunnen Ylpeyden ja ennakkoluulon kuin omat taskuni, mutta tämän kirjan tarina on suurelta osin eri. Sen päähenkilöt ovat eri, ja Bennetien elämät ovat enimmäkseen vain sivuhuomautuksia Sarahin ja Jamesin tarinassa. Joitain tärkeitä yhtymäkohtia tietenkin löytyy, mutta enimmäkseen tämä on oma itsenäinen tarinansa. Eikä tosiaankaan kovin vauhdikas sellainen.

Kirjallisena valintana kunnioitan sitä, että kirjailija on tehnyt Sarahista ja Jamesista oman elämänsä sankareita sen sijaan, että he olisivat vain jälleen yksi kertojanääni Elizabeth Bennetin ja Fitzwilliam Darcyn lukemattomia kertoja kerrotulle tarinalle. Sarah ja James ansaitsevat saada omat äänensä kuulluksi ja tarinansa kerrotuksi. Nautin myös toisenlaisesta perspektiivistä Longbournin talon elämään: yksi kirjan kuuluisimmista lainauksista on Sarahin tympääntynyt pohdinta siitä, että jos Elizabeth Bennet joutuisi pesemään omat alushameensa, hän viettäisi huomattavasti vähemmän aikaa kuljeskellen pitkin mutaisia peltoja. Mutta yksi tämän kirjan isoista ongelmista on se, että en löytänyt tuttuja hahmojani sen sivuilta. Se kuva, joka Bennetin perheestä tässä kirjassa luodaan, ei resonoinut minulle. Kukaan perheenjäsenistä ei ollut sellainen, kuin he mielestäni ovat, vaan heidän nimensä oli annettu joillekin toisille, epämääräisesti samankaltaisille hahmoille. Tarkoituksena lie ollut syventää heitä, tuoda heihin uusia puolia - etenkin herra ja rouva Bennetiin - mutta tämä oli mielestäni kaiken kaikkiaan epäonnistunut yritys.

Kirja on todella synkkäsävyinen. Sota, joka on Ylpeydessä ja ennakkoluulossa vain kaukainen ajatus, on Longbournissa vahvasti läsnä. Muutenkin tunnelma on kurja: täällä sitä raadetaan kurjassa työssä, kurjassa säässä, kurjien ihmisten alaisuudessa. En sano etteikö tämä olisi todenmukainen kuva työstä pienessä seurapiiritaloudessa 1700-luvun lopussa, mutta en yleensä jaksa käyttää aikaani sellaisen parissa. Luen kirjoja, jotka jollain tavalla tekevät elämästäni iloisempaa tai mielenkiintoisempaa, eivätkä pelkästään, noh, kurjempaa.

Tästä eteenpäin spoilereita.

Erityiset kurjuuden lähteet, jotka minun täytyy mainita: Ensinnäkin ajatus siitä, että Lizzie ei olisi ollut onnellinen avioliitossaan. Kieltäydyn uskomasta tätä. Kuten sanoin, hahmot tuntuvat muutenkin olevan melko out-of-character, mutta tämä iski erityisen syvälle. Toiseksi lopun pitkällinen (muistaakseni ainakin sadan sivun) esitelmöinti Jamesin ajasta sodassa Espanjassa. Tämä ei ollut pelkästään kurjaa, vaan myös huonosti kirjotettu, sillä kerronta hyppää äkkiä varsinaisesta juonesta jonnekin aivan muualle??? Ja viettää siellä (täysin mielenkiinnottomassa maassa) suhteettoman pitkään??? Huoh.

Koko kirjan loppupuoli on muutenkin todella erikoinen. Kaikki siitä eteenpäin kun Sarah lähtee Lizzien mukana Pemberleyyn on epätodennäköistä ja omituista. Maankiertäminen yksinäisenä naisena Jamesiä etsimässä? Koko Jamesin sotahistoriaepisodi?? Rouva Hillin johtopäätös siitä ettei sillä nyt lopulta ollut niin paljon väliä, viettikö hän elämänsä raskaassa palveluksessa vai seurapiirirouvana mukavuuksien äärellä rakastamansa miehen ja lapsensa kanssa??? (#vain joku rikas voi kirjoittaa tämän) Siinä missä alkupuoli on lievästi mielenkiintoista, mutta ei kovin ihmeellistä, on loppupuoli kyllä hyvinkin ihmeellistä mutta valitettavasti ei ollenkaan hyvällä tavalla.

Kaksi ja puoli tähteä

Ilokseni Longbourn sentään kuittaa yhden hieman haastavana pysyneen kohdan HelMet 2017 -haasteesta!