Ne ensimmäiset homot: The Red Scrolls of Magic

Cassandra Clare & Wesley Chu: The Red Scrolls of Magic. Lukenut BD Wong. Simon & Schuster Audio, 2019. Kesto 10 h 48 min.

Konmaritin jokin aika sitten kirjojani, ja päätin luopua melkein kaikista Cassandra Claren kirjoistani. Pidin kuitenkin muun muassa Magnus Banesta kertovan The Bane Chroniclesin, sillä Magnuksella hahmona ja hänen suhteellaan Alec Lightwoodin kanssa on minulle suuri henkilökohtainen merkitys. Niinpä minulle oli myös itsestään selvää, että hankkisin ja lukisin näistä kahdesta kertovan trilogian aloitusosan The Red Scrolls of Magic.

Suhteen aloittaminen eeppisen demonisodan keskellä on intensiivistä eikä jätä paljon aikaa tutustumiselle ja yhteisen ajan viettämiselle. Niinpä Valentinen kuoltua Magnus ja Alec lähtevät ansaitulle Euroopan lomalle tarkoituksenaan rentoutua ja lomailla. Hyvä tarkoitus kuitenkin haihtuu savuna ilmaan kun he saavat vihiä nousevasta demoninpalvontakultista, jolla vaikuttaa olevan yhteyksiä Magnukseen. Asiat on selvitettävä ennen kuin ne karkaavat käsistä, vaikka se tarkoittaakin loman uhraamista jälleen uudelle työtehtävälle.

Tässä kohtaa on hyvä tarkentaa, että The Red Scrolls of Magic sijoittuu todellakin Langenneiden enkelten kaupungin alkupuolelle, jossa Alec ja Magnus ovat lomalla ja lähettelevät sieltä kortteja muulle porukalle New Yorkiin. Matkaamme siis maailman sisäisellä aikajanalla melkoisesti taaksepäin viimeisimpänä ilmestyneestä Queen of Air and Darknessista. Tämä valitettavasti vei minulta aika paljon kirjan nautinnollisuudesta, monestakin syystä. Ensinnäkin olemme nähneet Alecin ja Magnusin suhteen alkuvaiheet jo moneen kertaan (tokikaan emme juuri tätä jaksoa, mutta ei se oleellisesti poikkea) ja olisin ollut kiinnostuneempi heidän keskinäisestä dynamiikastaan jossakin myöhemmässä vaiheessa. Toiseksi siksi, että mielessäni pyörivät koko ajan heidän tulevat ongelmansa Kadotettujen sielujen kaupungin ja Taivaallisen tulen kaupungin aikana enkä siksi voinut rentoutua tai nauttia heidän onnellisuudestaan.

Nyt kun on jo aloitettu asioista joista en pitänyt, jatkakaamme samalla linjalla. Kirjan nimi ja kansi ärsyttävät minua. Kannessa tapahtuu liikaa asioita ja se on sekava. Miksei hahmoilla ole kasvoja? Nimi taas on pitkä ja kömpelö, ja artikkeli sen alussa tuntuu tarpeettomalta ja lisää kömpelyys-tekijää huomattavasti. Kirjan ulkoiseen, visuaaliseen markkinointiin ei ole mielestäni panostettu sen ansaitsemalla tavalla, tai rehellisesti sanottuna juuri ollenkaan.

Panostamisesta pääsemme kolmanteen minua häirinneeseen asiaan. Siitä huolimatta, että pidin tarinasta (siitä lisää kohta), koko kokonaisuus tuntui ajoittain vasemmalla kädellä kasaan hutaistulta. Tähän vaikuttavat oleellisesti nimen ja kansitaiteen kökköys. Jos verrataan Cassandra Claren muihin kirjoihin, Red Scrolls on todella lyhyt ja tuntuu saaneen varsin kehnoa kohtelua kustannus- ja markkinointiosastolla. Kyseessä ei toki ole hänen pääsarjansa, vaan jo olemassaoleville faneille suunnattu "lisämateriaalimainen" sarja, mutta minusta se on osa ongelmaa. Kun tuhansille faneille niin tärkeästä parista kuin Malecista lähdetään kirjoittamaan omaa sarjaa, mutta sitä kohdellaan lisämateriaalina joka ei ansaitse huomiota tai panostusta, tämä lähettää selvän viestin siitä, millaisia faneja kustantaja arvostaa. Ei niitä, joille homopari on pääsarjan parasta antia.

Kaikesta huolimatta oikeasti pidin tästä kirjasta paljon :D Sydäntäni lämmitti palata Alecin ja Magnuksen pariin, sillä ne ovat, kuten otsikkokin kertoo, minulle "ne ensimmäiset homot". Luin Varjojen kaupungit sellaiseen aikaan, kun olin pikkuhiljaa alkamassa ymmärtää omaa HLBT+ identieettiäni ja Malecilla oli minulle valtava merkitys. Olin nähnyt satunnaisia homohahmoja kirjoissa aiemminkin, mutta en ollut silloin vielä osannut peilata omaa identiteettiäni heihin. Malec kuitenkin sattui ajankohtaan, jossa todella innostuin heistä, vaikka en omaa itseäni vielä kovin hyvin ollutkaan selvittänyt tai osannut sanoittaa. Näin jälkikäteen ajateltuna parissa on ongelmansa ja kliseensä, mutta heillä tulee aina olemaan erityinen paikka sydämessäni <3

Jos sitten puhuttaisiin hetki itse kirjasta ja sen tapahtumista. Red Scrolls on taattua Cassie Clarea monessakin suhteessa: se on hauska, nopeatempoinen, romanttinen ja kuuma. Juonessa ei ole tylsiä hetkiä, vaan se edistyy kiitettävää tahtia ja tapahtumat pysyvät kiinnostavina läpi kirjan. Erityisesti loppua kohden kirjasta löytyy joitain äärimmäisen mielenkiintoisia ja yllättäviä käänteitä ja kohtauksia. Kuvailua on toisinaan liikaa, mutta suurimmaksi osaksi kirja pysyy tiiviinä pakettina. Romantiikkaa on mielestäni juuri sopivassa suhteessa toimintaan niin, että se ei jää sivuhuomioksi mutta toisaalta ei varasta showta itse juoneltakaan. Magnuksen ja Alecin suhteen kehitys kirjan aikana olisi ilahduttavaa luettavaa, ellen tietäisi, miten huonoon jamaan heidän asiansa kääntyvät Varjojen kaupunkien loppuosissa.

Kirjassa on varsin ilahduttavia hahmokohtaamisia muista sarjoista. Toisinaan tällaiset voivat tuntua väkisin mukaan tungetuilta, mutta mielestäni esimerkiksi Rafaelin, Helenin ja Alinen osuudet Red Scrollsissa sopivat tarinaan ja oli hauskaa tutustua heihin paremmin. Kirjassa on myös joitain täysin uusia hahmoja, tärkeimpänä velho Shinyun joka matkustaa Magnuksen ja Alecin kanssa suuren osan kirjasta ja auttaa heitä mysteerikultin löytämisessä. Hänen toteutuksensa olisi voinut olla monipuolisempi, mutta kuten Libertén kanssa puhuimme, ehkä Cassielta ei pitäisi odottaa liikaa nyansseja.

Fyysistä kirjaa ei saanut Suomesta heti sen ilmestyttyä, mutta se oli saatavilla äänikirjana BookBeatissa, josta sen kuuntelinkin. Minulla meni hetki tottua BD Wongin lukutapaan, mutta lopulta pidin tavasta, jolla hän teki Magnuksen ja Alecin äänet ja kerrontatyylit. Joistain muista hahmoäänistä en niin perustanut, mutta eniten korvaani kävi Rafael, joka Wongin lukemana puhui vahvalla espanjalaisaksentilla. Rafael on kuitenkin natiivi newyorkilainen, joten latinotaustasta huolimatta minun on vaikea kuvitella, että hänen englantinsa olisi niin aksentillista.

Vaikka tämä arvio on keskittynyt suurelta osin kritiikkiin, niin heti kirjan lopetettuani koin oloni erittäin tyytyväiseksi. Olin saanut sitä mitä olin tilannut, hyvin toteutettuna ja kiinnostavana pakettina. Olen myös erittäin kiinnostunut kuulemaan, mihin kohtaan maailmansisäistä aikajanaa trilogian kaksi muuta osaa sijoittuvat.

Neljä tähteä

HelMet 2019:
30. Kirjan kannessa on kaupunkimaisema

Fantasiamaailmojen aatelia: The Belles

Dhonielle Clayton: The Belles. Gollancz, 2018. S. 434

Ennen kuin aloin lukea The Bellesiä, en tiennyt siitä kovin paljon muuta kuin kannen ja sen, että monet ihmiset joiden kirjallisia mielipiteitä pidän arvossa, olivat kehuneet kirjaa. Tämä yhdistettynä kannesta ilmiselvään representaatioon sai minut lopulta antamaan kirjalle mahdollisuuden, vaikka olinkin alkuun skeptinen.

Camellia "Camille" Beauregard ja hänen siskonsa ovat bellejä, Orléansin valtakunnan ainoita jotka eivät synny iho harmaana ja silmät punaisina. He syntyvät kauneuden lahja veressään ja voivat voimiensa avulla tehdä myös tavallisista orléansilaisista kauniita. Yksi heistä valitaan heidän yhteisen debyyttiseremoniansa jälkeen hovin suosikiksi ja hänestä tulee hallitsijaperheen henkilökohtainen belle, ja Camille on päättänyt päästä tähän haluttuun asemaan. Palatsissa alkaa kuitenkin käydä ilmi, että hovissa ja valtakunnassa on meneillään enemmän kuin kansalle kerrotaan, ja pian Camille joutuukin tekemään vaikeita valintoja ammattiylpeytensä ja oikeudentuntonsa välillä.

Sisältövaroitukset: seksuaalinen ahdistelu/raiskausyritys, psykopatia, bury your gays

Tämä kirja on kirjoitettu todella kauniisti. Dhonille Claytonin kirjallinen tyyli on kuvallisessa runsaudessaan poikkeuksellinen ja luo todella vahvoja, eläviä mielikuvia Orléansin maailmasta ja sen asukkaista. Välillä itse asia tuntui jäävän kuvailun jalkoihin, mutta ei ärsyttävyyteen asti. Tekorunollinen tai liikaa yrittävän lyyrinen kirjoitustyyli käy aina hermoilleni, mutta Clayton tietää mitä tekee - ja kun kyseessä on kirja, jossa kauneus on kaiken keskiössä niin juonellisesti kuin teemallisesti, tämä sopii kuvaan. Myös tarinallisesti kirja toimii ja juoni etenee hyvää tahtia.

Vahvasti sidoksissa tyyliin on maailmanrakennus, joka on parhaita koskaan lukemiani. Orléans on huolellisesti luotu kokonaisuus, jonka rattaat raksuttavat toisiaan vasten ilman puuttuvia hampaita. Siihen on selvästi haettu inspiraatiota New Orleansin ja lähiseutujen amerikan- ja karibianranskalaisesta kulttuurista, mutta Orléans kauneushoitoineen, teekuppilemmikkeineen, posti-ilmapalloineen ja matriarkaalisine perimysjärjestyksineen on niin täydellisen kiehtovalla tavalla omanlaisensa ettei varsinaisesta oikeaan kulttuuriin perustumisesta voida puhua. Se, miten kaikki Orléansissa kietoutuu lopulta kauneuden ympärille, miten koko yhteiskuntajärjestys rakentuu kauneudentavoittelun perustalle, on sekä kiinnostavaa että hirvittävää että erinomaisesti tehty. Kuningattaren neuvostoon kuuluu kauneusministeri ja muotiministeri, ja kauneuslait siitä, mitä kaikkea bellejä saa pyytää tekemään ulkonäölleen ovat merkittävä osa valtakunnan lainsäädäntöä. Kauneus ulottuu kaikkialle ja on kaikessa ensimmäinen prioriteetti. Monesti tämä tuntui myös karulta reflektiolta omasta maailmastamme ja mietinkin lukiessani paljon meidän kulttuurimme ja Orléansin kulttuurin monia yhtäläisyyksiä. The Belles on siis paitsi taidokkaasti kirjoitettu, myös erinomainen yhteiskuntakritiikki omaa maailmaamme kohtaan.

Isoin ongelmani kirjan kanssa oli Camille. En jaksanut kiinnostua hänestä kovin pitkiksi ajoiksi kerrallaan, ja niinpä kirja eteni minulla hitaasti. Camille oli mielestäni ärsyttävä enkä saanut itseäni välittämään hänestä. Yksi hänen siskoistaan, Edel, olisi kiinnostanut minua suuresti, mutta valitettavasti Edeliä on tässä kirjassa vain vähän - joskin ilmeisesti enemmän jatko-osassa The Everlasting Rose. Lisäksi Camillen (heterot) romanssikuviot eivät oikein innostaneet minua ja jäivät monin paikoin aika hämäriksi.

Heteroudesta päästäänkin sopivasti postauksen viimeiseen aiheeseen eli siihen, kuinka kirjassa tapetaan kaksi wlw-hahmoa vain juonen/Camillen kehityksen edistämiseksi, eli siis klassinen bury your gays -liike. Tämä ei liene ollut tarkoituksellista, sillä kirjassa on monenlaista representaatiota monista muista asioista, ja esimerkiksi transihmisten oikeus korjata sukupuoltaan bellejen avulla säädetään laiksi kirjan aikana (tämä ei ole mikään iso asia, mutta mainitaan). Siitä huolimatta koen, että kustannusprosessin aikana jonkun olisi pitänyt huomata kuolevat lesbot ja puuttua asiaan. Tarkoituksellista tai ei, vahingollisten ja mariginalisoivien juonikuvioiden edistäminen ei ole tätä päivää.

Kolme tähteä

Vaakakupeissa onnellisuus ja tuskallisuus: This Is Kind of an Epic Love Story

Kacen Callender: This Is Kind of an Epic Love Story. Balzer + Bray, 2018. S. 286

Tämän kirjan takakansitekstissä sitä suositellaan ihmisille, jotka pitävät Boy Meets Boysta ja Simon Vs. the Homo Sapiens Agendasta. Simon Vs. on yksi lempikirjoistani, joten tietenkin tartuin This Is Kind of an Epic Love Storyyn innolla. Se olikin hyvä, mutta eri syistä kuin takakansiteksti antoi ymmärtää.

Nate Bird ei usko onnellisiin loppuihin, ei ainakaan sen jälkeen kun hänen parhaasta ystävästään Florencesta tuli hänen tyttöystävänsä ja sitten taas paras ystävänsä vaikka Nate olisi mieluusti pitänyt hänet tyttöystävänään. Florence on kuitenkin päättänyt, että Naten on aika siirtyä eteenpäin, ja kuin tarjottimella ilmestyy tilaisuus: Naten lapsuudenystävä Oliver James palaa kaupunkiin, ja vuosien takaisen konfliktin selvittäminen tuo pintaan ystävyyden lisäksi muitakin vanhoja tunteita.

Aivan ensiksi täytyy antaa propsit tämän kirjan kansitaiteelle, joka yksinkertaisessa selkeydessään ja rohkeilla väriyhdistelmillään puhuttelee minua suunnattomasti. Se antoi itsensä myös todella kauniille bookstagram-kuvalle (minua voi seurata @elesumubooks Instagramissa).

Parasta tässä kirjassa on sen vähemmistörepresentaatio. Kaikki tärkeimmät hahmot, Nate, Flo ja Ollie, ovat rodullistettuja sateenkaari-ihmisiä. Ollie on myös kuulovammainen. Tässä päästään suoraan aliedustettuihin identieettien intersektioihin, ja minusta on äärimmäisen hienoa ja tärkeää että ne ovat tässä kirjassa näkyvillä etusijalla. Sateenkaarevuutta ei kuitenkaan sen kummemmin käsitellä tai siitä edes keskustella - on vain normaalia, että ihmiset ovat kiinnostuneita monista sukupuolista, mukaan lukien omastaan. Tämä on A+ esimerkki siitä, miten kirjoitetaan sateenkaareva tarina ilman että sateenkaarevuus on sen pääasia tai osallinen pääkonfliktissa. Lisäksi Ollien kuulovamman vuoksi kirjassa käytetään paljon viittomakieltä, mitä en ollut ennen nähnyt mutta mistä nautin suuresti. Viittomakieli on minusta aina ollut kiinnostavaa ja haluaisin oppia sitä. Kirjassa kuvaillaan viittomat niitä käytettäessä, ja ensimmäisellä kerralla kerrotaan niiden merkitys. Sen jälkeen on lukijan tehtävä muistaa, mitä eri viittomat tarkoittavat. Tästä pidin.

Ärsyttävintä tässä kirjassa oli jo alussa mainitsemani virheelliset odotukset. Älkää erehtykö: siitä huolimatta että kirjaa verrataan Simon Vs.:än, se ei ole hyvän mielen romanttinen komedia, vaan melko angstinen draama. Se on silti hyvä kirja! Mutta odotukseni olivat väärät ja siksi jossain määrin petyin lukukokemukseen.

Lisäksi minua ärsytti Naten pessimismi ja kyvyttömyys puhua ihmisille asioista. Hänen pessimisminsä johtaa hänet toistuvasti olettamaan tietävänsä, mitä muut ihmiset ajattelevat, tahtovat tai aikovat, eikä hän sitten puhu asioista, ja kaikki menee pieleen kun hän onkin olettanut väärin. Tämä oli minusta raivostuttavaa. Konfliktina onnellisten loppujen olemassaolo on mielestäni kiinnostava ja olen pohtinut sitä itsekin monesti: onko hetkellinen onnellisuus sitä (potentiaalisesti) seuraavan särkyneen sydämen arvoista? Teemana tätä käsitellään kirjassa mielenkiintoisesti, mutta tarinan sisällä Naten liki täydellinen pessimismi asiasta oli minulle välillä liian raskasta.

Juonen tahti ei aina aivan toimi ja tarinan sisäisen aikajanan seuraaminen oli minulle toisinaan hankalaa. Hahmot ovat monipuolisia ja todellisen tuntuisia, mutta heidän motiivinsa jäivät välillä minulle epäselviksi (ja/tai käsittämättömiksi). Olen kuitenkin sitä mieltä että kokonaisuutena kirja on hyvä ja tärkeä niin viestiltään kuin representaatioltaan, ja luulen että omien ristiriitaisten tunteideni negatiivisen puolen lähtökohtana ovat suurelta osin vääränlaiset odotukseni.

Neljä tähteä

HelMet 2019:
48. Kirja kertoo kuulo- tai näkövammaisesta henkilöstä

Enemmän alushameita kuin merirosvoilua: The Lady's Guide to Petticoats and Piracy

Mackenzi Lee: The Lady's Guide to Petticoats and Piracy. Lukenut Moira Quirk. HarperAudio, 2018. Kesto: 11 h 16 min

Aloitin tämän kirjan lähes suoraan The Gentleman's Guiden jälkeen, sillä olin rakastunut hahmoihin ja maailmaan. Odotuksia oli ykkösosan pohjalta paljon, eivätkä ne valitettavasti kaikki täyttyneet.

Felicity Montague on uhrannut paljon aikaa ja energiaa lääkärinkoulutukseen pyrkimiseen vain tullakseen sukupuolensa takia torjutuksi uudestaan ja uudestaan. Hän kuitenkin tuntee idolinsa tohtori Alexander Plattin elämäntarinan ja tietää, että epätodennäköisistäkin lähtökohdista on mahdollista tulla arvostetuksi tieteentekijäksi, eikä ole valmis luovuttamaan helpolla. Kun Felicity kuulee tilaisuudesta tavata tohtori Platt ja päästä mukaan tämän seuraavalle tutkimusmatkalle, ei mikään voi pidätellä häntä matkaamasta Euroopan halki tohtorin luo - ei hänen veljensä paheksunta, ei matkakumppani Simin hämäräperäisyys eikä edes tieto siitä, että tohtori Plattin morsian on Felicityn lapsuudenystävä Johanna, josta Felicity ei eronnut hyvissä väleissä.

Sisältövaroitukset: homofobia, seksismi, rasismi, huumeaddiktio

Telaketjufeminismiä 1700-luvulla! Tässä kirjassa ehdottomasti ilahduttavinta on sen raudanluja feministinen viesti: sukupuolesi ei voi estää sinua tekemästä mitä ikinä tahdot, sinulla on oikeus viedä tilaa tässä maailmassa, naisten väheksynnälle on tultava loppu juuri nyt. Erityisen kunniamaininnan kirja ansaitsee siinä, miten se käsittelee "et ole kuin muut tytöt" -ajatusta: Felicity pitää itseään ystäväänsä Johannaa parempana, koska ei ole kiinnostunut "tyttömäisistä" jutuista kuten mekoista ja juhlista, mutta kirjan aikana hän saa huomata, että jos feminimisi ei ole intersektionaalista ja kaikkia varten, se ei ole feminismiä. Vapautta ei saavuteta sopeutumalla patriarkaatin vaatimuksiin siitä mikä sen mielestä on oikeanlaista feminiinisyyttä tai toteuttamalla "hyvä jätkä"-roolia, vaan luomalla tilaa kaikille olla arvostettuja sellaisina kuin ovat.

The Lady's Guiden toinen suuri meriitti on, että se jatkaa edeltäjänsä perinnettä tuomalla historiallisen fiktion etualalle ihmisiä, joista ei paljon historiallista fiktiota kirjoiteta. Felicity on aromanttinen ja aseksuaalinen, ja siitä huolimatta ettei näitä sanoja 1700-luvulla tietenkään ollut käytössä, tulee asia kyllä ilmi ja selitetyksi. Hänen matkakumppaninsa Sim on pohjoisafrikkalainen, biseksuaalinen muslimityttö. Johanna taas osoittaa, miten ulkonäkö ei kerro ihmisestä kaikkea, ja kuinka aliarvostettua kiltteys ja myötätunto maailmassamme on. Toki myös Monty ja Percy ovat kirjassa mukana, mutta huomattavasti pienemmissä rooleissa.

Juonellisesti The Lady's Guide on heikompi kuin The Gent's Guide. Se tuntuu enemmän päämäärättömästi vaeltavalta, vaikka kirjassa onkin monia erinomaisia juonikulkuja ja loistavia kohtauksia, sekä joitain kutkuttavia käänteitä. Kokonaisuutena juoni kuitenkin kaipaa koherenssia.

Toinen heikkous kirjassa oli mielestäni äänellinen. Felicity tuntui oleellisesti erilaiselta ihmiseltä kuin millainen kuva hänestä ensimmäisessä kirjassa tuli - ei huonommalta, mutta erilaiselta. Mikä on sääli, sillä hän on sarkastisen silmienpyörittelyn maailmanmestari The Gent's Guidessa. Tähän tunteeseen voi myös vaikuttaa äänikirjan lukijan tulkinta hahmosta ja hänen tapansa lukea, mihin en oikein missään vaiheessa kiintynyt. Erityisesti hänen tapansa lukea Montya ja Percyä jää kirkkaasti toiseksi Christian Coulsonin tulkinnalle ensimmäisessä kirjassa, joten olen taipuvainen uskomaan, että Felicitykin olisi tuntunut tutummalta jonkun muun lukemana. Haluaisinkin jossain vaiheessa lukea molemmat kirjat paperilta nähdäkseni, onko dissonanssi silloin yhtä suuri. Tälle kirjalle paperi olisi tainnut olla parempi valinta alusta saakka, kun taas The Gent's Guiden äänikirjaversio on käsittämättömän hyvä.

Lopuksi täytyy vielä mainita kirjan nimen aiheuttamista vääristä johtopäätöksistä: The Lady's Guide to Petticoats and Piracyssa on hyvin vähän alushameita (joskin lopulta yllättävän tärkeässä roolissa!) ja vielä vähemmän merirosvoilua, mikä oli minulle suuri pettymys. Rakastan aina hyvää merirosvokirjaa. (Tiedän että nimi on rakennettu allitteraatio mielessä, mutta silti. Vähän on huijattu olo.) Kirja kuitenkin korvaa merirosvoilun puutteen lohikäärmeillä, mikä enemmän kuin riittää minulle. Rakastan aina myös hyvää lohikäärmekirjaa.

Mackenzi Lee kirjoittaa edelleen mukaansatempaavasti ja ilahduttavasti, ja odotan innolla hänen uusinta kirjaansa Loki: Where Mischief Lies sekä hänen seuraavaa kirjaansa The Madness Blooms! Lisäksi häneltä on tulossa The History of the World in Fifty Dogs, minkä nimen pitäisi jo puhua puolestaan.

Neljä tähteä

HelMet 2018:
29. Kirjassa on lohikäärme

HelMet 2019:
28. Kirjan kannessa on kuu

#Queer52: The Gentleman's Guide to Vice and Virtue

Mackenzi Lee: The Gentleman's Guide to Vice and Virtue. Lukenut Christian Coulson. HarperAudio, 2017. Kesto: 10 h 47 min

Tätä olin odottanut, ja odotus palkittiin! Ja mikäs sen parempi aloitus Pride-kuukaudelle kuin arvioida seuraava kirja #Queer52-haasteesta, jonka aloitimme kaksi vuotta sitten Pride-kuussa.

Henry "Monty" Montaguella on edessään viimeinen vapauden vuosi: matka Euroopan halki yhdessä parhaan ystävänsä ja salaisen ihastuksensa Percyn kanssa ennen kuin hänen pitää ottaa sukutilan hoito vastuulleen. Viime hetkellä Montyn isä kuitenkin puuttuu suunnitelmaan pakottaen matkalle mukaan aikuisen holhoojan sekä Montyn pikkusiskon Felicityn. Holhoojan matkasuunnitelmaan kuuluvat edustusjuhlat Pariisissa johtavat yhteen Montyn vastuuttomammista päätöksistä, ja yllättäen matkalaiset saavatkin huomata, että heitä ajetaan takaa syistä, joita he eivät aivan ymmärrä. Mutta niin ei voi olla: suunnitelmaa ja reittiä on muutettava, jotta tilanne saadaan selvitettyä loppuun saakka, ja seikkailu johtaa niin odottamattomiin paikkoihin kuin yllättävien liittolaisten seuraan.

Sisältövaroitukset kirjalle: ableismi, homofobia, bifobia, rasismi, perheväkivalta, alkoholismi, PTSD

Alkuun täytyy sanoa disclaimerina, että kuuntelin tämän kirjan suurimmaksi osaksi matkalla Saariselältä Tampereelle bussilla ja yöjunalla, joten yötä myöten kykyni keskittyä ei ollut parhaimmillaan. Lisäksi tämä tapahtui kaksi kuukautta sitten. Mutta sivuseikkoja! Erinomainen kirja oli erinomainen kaikesta huolimatta.

Aivan ensin tästä kirjasta täytyy sanoa, että se on ääneennaurattavan hauska - ainakin jos rakastettava kusipää -tyyppiset hahmot ovat mieleesi. Monty on monissa asioissa etuoikeutettu ja hyväosainen, valkoinen nuori mies ja sen myötä paikoin hieman rasittava, mutta myös kerrassaan hurmaava ja ihastuttava biseksuaalinen katastrofi. Hän oppii virheistään ja korjaa vääriä uskomuksiaan oppiessaan maailmasta ja etuoikeuksistaan lisää, mikä oli yksi suosikkiasioistani tässä kirjassa yleensä ja Montyssa hahmona erityisesti. Sydänsäryltä ei kuitenkaan säästytä, kun lukija kirjan aikana oppii enemmän Montyn suhteesta isäänsä, väkivallasta ja ikuisesta riittämättömyyden ja vääränlaisuuden tunteesta, joka lopulta on johtanut Montyn alkoholismiin. Äänikirjan lukija oli saanut täydellisesti kiinni Montyn olemuksesta ja The Gentleman's Guide onkin yksi parhaita äänikirjakokemuksiani tähän päivään saakka! Hän tekee myös Percyn ja Felicityn äänet eläviksi ja aidoiksi.

Kirjan seikkailujuoni ympäri Eurooppaa on erilainen kuin odotin, ja tarinaan sisältyy myös fantasiaelementtejä (mistä en tokikaan valita). Juoni etenee nopeasti ja pysyy viihdyttävänä läpi kirjan. Pidin erityisesti siitä, miten hienovaraisesti juonen uudet elementit rakentuvat edellisten päälle ja miten huolellisesti juonen kokonaisuus rakentuu. Siitä huolimatta juoni ei aina ole kovin koherentti, ja Mackenzi Lee onkin sanonut, ettei hän tee paljon suunnitelmia ennen kirjoittamista, vaan antaa tekstin näyttää, mihin tarina seuraavaksi vie. Se kyllä näkyy tässä kirjassa, mutta ei ainakaan minun menoani haitannut.

Ihmissuhdekonfliktin osalta The Gentleman's Guide hieman ärsytti minua. Montyn ja Percyn välillä on lukijaa nerokkaasti kiduttava slow-burn, joka antaa vähän perään heti alussa, mutta nappaa sitten senkin vähän pois ja välienselvittelyä saakin sitten odotella aivan loppuun saakka. Toisaalta arvostan hyvää slow-burnia (viha-rakkaussuhteeni niiden kanssa on ikuinen), toisaalta minua ärsytti että poikien välinen konflikti tuntui epäuskottavalta ja liian helposti ratkaistavissa olevalta siihen nähden, millaisiin mittasuhteisiin se paisuu.

Vielä sananen kahdesta muusta päähenkilöstä. Percy on tummaihoinen, kroonisesti sairas queer-mies 1700-luvulla, eli ihminen, josta ei pahemmin historiallista fiktiota kirjoiteta. Hän sairastaa epilepsiaa, joka oli tuohon aikaan vielä hyvin huonosti tunnettu sairaus, ja siihen liittyi vahvaa "riivatuksi tulemisen" ynnä muun hevonsonnan höystämää stigmaa. Yksi kirjan tärkeimmistä viesteistä on kuitenkin se, että "parantumisen" tarvitse olla sairaan tai vammaisen ihmisen elämän tavoite, vaan sairauden tai vamman kanssa voi elää täyttä ja elämisen arvoista elämää. Elämä kun on elämisen arvoista aivan itsessään, ilman vaatimuksia siitä, että kaikkien tulisi sopeutua terveen yhteiskunnan asettamiin raameihin.

Lisäksi Felicity, voi Felicity. 15-vuotias lääketieteeseen intohimolla suhtautuva pikkusisko, jolla ei ole aikaa eikä kärsivällisyyttä Montyn säätämiselle. Hän on fiksumpi ja lukeneempi kuin kumpikaan pojista, mutta kukaan ei ole hänelle siitä credittiä antanut, sillä siinä missä Monteguen taloudessa Montyn tekemisiä on valvottu suurennuslasilla, Felicity ei ole saanut huomiota nimeksikään. Hän on piilottanut oppikirjansa romaanien kansien väliin ja hänellä on suuria unelmia siitä huolimatta, että naisten asema on kotona ja koulutus rajoittuu soveliaaksi leidiksi opiskeluun. Felicity kuitenkin uskoo lujasti omaan arvoonsa ja oikeuksiinsa ja näpäyttää myös Montya sormille joka kerta kun tämä sanoo jotakin typerää. Hän on trion aivot ja syy miksi he selviävät hengissä kirjan loppuun saakka, mutta myös hän saa oppia ja kehittyä esimerkiksi homofobisten uskomustensa kanssa kirjan aikana.

Yksi tämän vuoden suosikkikirjoistani ilman muuta. Ehdoton suositus, ja toivon kovasti että tämä kirja suomennettaisiin!

Viisi tähteä

Juonta ei voi korvata mytologialla: The Bear and the Nightingale

Katherine Arden: The Bear and the Nightingale. Lukenut Kathleen Gati. Penguin Books Ltd., 2017. Kesto 11 h 48 min.

Ex-tyttöystäväni suositteli tätä kirjaa, ja puhui siitä niin kauniisti, että halusin lukea sen vaikka olimmekin jo eronneet. Ei parhaimpia päätöksiäni?

Hiljaisessa kylässä kaukana Moskovasta Vasya kasvaa sisaruksiensa, isänsä ja lastenhoitajansa huomassa kunnioittaen joitain perinteitä ja kapinoiden toisia vastaan. Kun hänen isänsä tuo kotiin morsiamen Moskovasta, Vasyan kapinallinen käytös joutuu syyniin ja kylän kansanuskoon perustuvat tavat romukoppaan. Pian Vasya saa huomata, että jollei hän pidä tallin tonttua ja vedenhenkeä hengissä, ne kuihtuvat pois ja pimeät voimat ottavat niiden paikan. Mutta kuinka hän voisi vakuuttaa perheensä ja kylänsä vanhojen perinteiden merkityksestä, kun hänen äitipuolensa ja kylän uusi pappi tekevät kaikkensa niiden kitkemiseksi, eikä Vasya ole kuin nuori tyttö? Mitä enemmän Vasya puskee roolinsa rajoja, sitä uhkaavampana lähitulevaisuus näyttäytyy: naimisiin tai luostariin, vaihtoehtoja ei ole. Mutta pahuuden voimien vahvistuessa Vasyan lähdöllä voisi olla katastrofaaliset seuraukset.

Tämä kirja kestää melkein 12 tuntia. Ensimmäisen yhdeksän tunnin aikana mitään ei tapahdu. Ainut syy miksi kuuntelin kirjan loppuun asti oli se, että konmaritin samalla asuntoani, ja saatoin kuunnella sitä taustalla vaikkei se ollutkaan äärettömän kiinnostava. Kaiken kaikkiaan kirja on hyvin mieleenjäämätön, ja selkein muistikuvani onkin se, kuinka kirja ei vain tuntunut pääsevän asiaan. Täydellinen juonen puute teki kirjasta pitkäveteisen ja minusta kärsimättömän.

Kirja sijoittuu fantasiaversioon keskiaikaisesta Venäjästä, mikä oli mielenkiintoista vaihtelua, vaikka pidänkin Leigh Bardugon Grisha-kirjojen Venäjä-tulkinnasta enemmän. Arden painottaa erityisesti venäläistä mytologiaa - kirjan kaikki keskeiset tapahtumat rakentuvat henkiolentojen ja kansantarujen ympärille. Tässä oli jotain oudolla tavalla kotoisaa, sillä tunnistin venäläisestä mytologiasta paljon samaa kuin suomalaisessa kansanperinteessä on. Näiltä osin pidinkin kirjaa kiinnostavana ja maailmanrakennus toimii, mutta valitettavasti mytologialla ei voi korvata kunnolla kantavaa juonta.

Kirja sisältää paljon mielenkiintoista pohdintaa uskonnosta, uskonnollisuudesta ja kristinuskon ja kansanperinteen suhteesta keskiaikaisessa maailmassa. Kirjan alussa Vasyan äitipuoli on pelokas, äärimmäisen uskovainen ja hulluksi uskottu prinsessa, joka tahtoisi vain paeta luostariin, sillä pyhät paikat ovat ainoita joissa hän ei näe demoneiksi uskomiaan henkiolentoja. Tämä sai minut miettimään sitä, miten mielenterveysongelmat ovat menneisyydessä manifestoituneet ja miten niitä on ymmärretty tai oltu ymmärtämättä. Jos Anna olisi saanut elää elämänsä luostarissa saaden asianmukaista hoitoa, hän olisi varmasti kehittynyt hyvin erilaiseksi ihmiseksi kuin mitä kirjan kuluessa käy. Lisäksi kirjassa tulee jälleen kerran esiin se, kuinka kristityt vimmassaan toteuttaa lähetyskäskyä tukahduttivat tuhansia vuosia jatkuneita uskomussysteemejä. Kun kansanperinne on kirjassa tuotu aidoksi totuudeksi, se toimii brutaalina peilinä tapahtuneelle kulttuuriselle tuholle.

Hahmot kirjassa ovat mielestäni melko stereotyyppisia. Vasya on sukupuolensa kahleita vastaan kapinoiva teinityttö, hänen lastenhoitajansa vanha ja viisas mentori, ja kaartiin kuuluu myös hämmentynyt isä, paha äitipuoli ja kunnianhimon sokaisema pappismies. Mielenkiintoisimpina pidin Vasyan sisaruksia Irinaa ja Sashaa. Sasha valitettavasti jää tarinasta pois jo alkuun, mutta jos lukisin jatko-osat, lukisin ne lähinnä saadakseni kuulla hänestä lisää. Irina taas on Vasyan nuorempi siskopuoli, Annan tytär, ja hänen kasvunsa äitinsä ja isosiskonsa välisessä ristitulessa on kiinnostavasti kuvattu.

Lopuksi on vielä mainittava, että kun kirja viimeisen kolmen tuntinsa aikana kehittää juonen, se on todella hämmentävä. Minun oli vaikea pysyä perässä siitä kuka teki tai oli mitäkin, eikä esimerkiksi kirjan nimi täysin auennut minulle koskaan. Tämä voi johtua siitä, että minun on hankalampi prosessoida asioita auditiivisesti kuin visuaalisesti, enkä odottanut yhdeksän tunnin jälkeen enää mitään prosessoitavaa, mutta olen silti periaatteesta ärsyyntynyt.

Kaksi ja puoli tähteä

HelMet 2019 -haasteesta:
20. Kirja käsittelee sinulle entuudestaan vierasta kulttuuria
43. Kirja seuraa lapsen kasvua aikuiseksi

Sodan tuoja vai sodan estäjä? Wonder Woman: Warbringer

Leigh Bardugo: Wonder Woman: Warbringer. Lukenut Mozhan Marno. Listening Library, 2017. Kesto: 11 h 56 min

2017 oli Wonder Womanin vuosi: kesällä tuli eeppinen elokuva, alkusyksystä tämä Leigh Bardugon kirja. Ilmestyessään Wonder Woman: Warbringer myös avasi DC Icons -kirjasarjan, jossa tunnetut nuorten aikuisten kirjailijat uudistavat DC:n rakastetuimpien supersankarien nuoruusvuosia. Minähän luen mitä tahansa, mitä Leigh Bardugo kirjoittaa, joten puolitoista vuotta myöhemmin pääsin tämänkin pariin.

Themysciran prinsessa Diana on amazoneista ainut, joka ei ole joutunut todistamaan kyvykkyyttään oikeassa taistelussa, eivätkä muut amazonit anna hänen tätä unohtaa. Pelastettuaan hukkuvan ihmistytön haaksirikkoutuneesta laivasta Diana joutuu ensi kertaa valitsemaan ulkopuolelta saneltujen velvollisuuksien ja oikeudentuntonsa välillä: antaako tytön kuolla ja pelastaa maailma ja Themyscira lähestyvältä tuholta, vai yrittääkö melkein mahdotonta lopputulemaa, jossa kaikki jäävät henkiin? Valintansa myötä Diana saa kuitenkin huomata, että hyvilläkin aikomuksilla voi olla katastrofaaliset seuraukset.

Heti alkuun täytyy tehdä selväksi, etten ole supersankari-asiantuntija. En ole eläessäni lukenut yhtäkään supersankarisarjakuvaa ja tuntemukseni genren elokuvistakin on reikäinen. Tämä ei kuitenkaan estä minua nauttimasta niistä toisinaan, ja Wonder Woman onkin yksi suosikkisupersankareistani. Kävin katsomassa leffan kahdesti teatterissa ja se oli yhtä uskomaton elämys molemmilla kerroilla. Tämä kirja ilmestyi vain muutama kuukausi myöhemmin, ja vaikka ostin sen heti, luin sen vasta tänä keväänä, kuten huonoihin tapoihini kuuluu.

Wonder Woman: Warbringer on hyvin erilainen kuin muut lukemani Leigh Bardugon kirjat. En tiedä, onko kyseessä erilainen maailma (ennemminkin urbaania mytologiasta ammentavaa fantasiaa kuin Grisha-kirjojen eeppistä/korkeaa fantasiaa), jo olemassaollut päähenkilö ja sen tuomat paineet, vai jokin muu asia, mutta jostain syystä kirja ei tuntunut samalta eikä Leighn kirjoittajanääni ollut minulle yhtä läsnä. Dianakaan ei tuntunut sellaiselta kuin odotin, mutta tämä vika saattaa olla minussakin, sillä kuten juuri sanoin, en ole kovin perehtynyt supersankareihin ja ainut aiempi kosketuspintani Wonder Womaniin on vuoden 2017 elokuva.

Parhaimmillaan (ja leighbardugomaisimmillaan) kirja on loppupuolella suurehkon hahmokastin kanssa. Siitä huolimatta, että Diana ei ollut odotuksieni kaltainen, pidin hänestä ja pidin myös hänen kirjan aikana ympärilleen keräämästä kaartista teinejä, joiden keskinäinen dynamiikka on hienovaraista, viihdyttävää ja taidokkaasti rakennettu niin kirjan maailman kuin normaalin teinielämän lainalaisuudet huomioon ottaen. Vaikka Warbringeriä kertovat vain Diana ja hänen pelastamansa Alia, on kirjassa paikoin samanlaista monen kertojan epiikan tunnelmaa kuin Six of Crowsissa. Hahmoilla on monipuoliset kehityskaaret eivätkä he sekoitu toisiinsa. Lisäksi täytyy antaa kunniamaininta monipuolisesta representaatiosta: Alia ja hänen isoveljensä ovat mustia, Alian paras ystävä Nim taas intialaistaustainen ja sateenkaareva.

Aikajanallisesti kirja tekee vähän omaa juttuaan. En taaskaan tiedä alkuperäisten Wonder Woman -sarjakuvien aikajanasta meidän maailmassamme, mutta kuten tiedämme, elokuvassa aikuinen Diana tulee ihmisten maailmaan vuonna 1918. Tässä kirjassa teini-ikäinen Diana tulee ihmisten maailmaan nykypäivänä. En tiedä, onko tällä nyt sinällään mitään väliä, mutta se yllätti minua hiukan. Se vaikuttaa myös maailmaan: toisinaan se, kuinka kirja punoi yhteen muinaisen Kreikan mytologiaa ja jumalia ja nykypäivän arkielämää ja teknologiaa tuntui omituiselta, eikä välttämättä kovin onnistuneelta. Joissain kohdissa yhdistelmä toimii, toisissa ei.

Warbringerin juoni tuntui minusta oudosti sekä liian paikoillaan junnaavalta että tapahtumia väkisin täyteen tungetulta. Olo oli sellainen, että oikeasti mitään ei tapahdu, mutta tätä ikään kuin peiteltiin sillä, että aivan jatkuvasti tapahtui jotain, eikä lukijalle suotu hengähdystaukoja. Taaskin täytyy huomauttaa, että kirjassa on kyllä erinomaisia kohtauksia ja juonen asetelma on todella kiinnostava, myöskään plot twist ei ollut mielestäni huonoimmasta päästä. Mutta kokonaisuutena jäi olo, että juoni hieman lässähti omaan actioniinsa.

Ihailen Wonder Womanissa hahmona sitä, kuinka lujasti hän uskoo viattomien pelastamiseen ja ihmisten kykyyn olla hyviä toisilleen. Tässä Warbringer tekee esimerkillisen suorituksen: koko juoni lähtee liikkeelle Dianan horjumattomasta oikeudentajusta ja halusta aiheuttaa maksimimäärä hyvää minimimäärällä vahinkoja. Kirjassa on myös kiinnostavaa pohdintaa pahuudesta, sankaruudesta ja väkivallan kierteistä, joihin ihmiset usein itsensä ajavat. Kuka lopulta on paha ja kuka sankari? Mitä vaikutusta syntyperällä on, ja voiko sen sanelemaa kohtaloa muuttaa omilla valinnoillaan? Temaattisesti tämä kirja on kymppi plussan arvoinen.

Kolme ja puoli tähteä

HelMet 2019 -haasteesta:
11. Kirja käsittelee naisen asemaa yhteiskunnassa
35. Kirjassa on yritys tai yrittäjä