Vähäeleisyydessään kaunis: Teemestarin kirja

Emmi Itäranta: Teemestarin kirja. Teos, 2012. S. 330.

Tämä kirja on ollut lukulistallani yläasteelta asti, mutta syystä ja toisesta jäänyt jonoon vielä sittenkin kun olin sen joululahjaksi saanut. Äitini sen luettua, ja lämpimästi suositeltua, avasin viimein nämä siniharmaat kannet enkä pettynyt.

Vesi on vähissä. 17-vuotiaasta Noriasta on isänsä opissa tulossa teemestari, muinaisen ja arvostetun ammatin harjoittaja, kun isä paljastaa hänelle suuren ja tarkoin varjellun salaisuuden: tunturin sisällä piileksivän lähteen. Mikäli perheen salaisuus ikinä paljastuu, ovat Noria ja hänen perheensä suuressa vaarassa, sillä veden piilotteleminen on rikoksista suurin. Ankara sotilasvalta vahtii kaikkien toimia, ja vesiannosten pienentyessä myös teemestarin taloa valvotaan entistä tiukemmin.

Teemestarin kirja on uskomaton kuvaus mahdollisesta, ellei jopa todennäköisestä tulevaisuudesta, jossa nykyisestä Suomesta on jäljellä enää auringon paahtamat pohjoisimmat osat. Väki on köyhää ja epätoivoista, tarvikkeita kaivellaan jättimäisestä muovihaudasta ja meidän aikamme teknologia totta enää taruissa. Noria on kiinnostunut entisajoista ja siitä, miten ihmisillä oli tapana elää ennen lopullista katastrofia, mutta hänen ystävänsä Sanja ei tätä intoa ymmärrä. Miksi välität heistä, Sanja kysyy; eiväthän hekään välittäneet meistä. Tämä lausahdus iski syvälle.

Kirjan kieli on kaunista ja helposti eteenpäin soljuvaa. Se on runollista tavalla, johon Iida Sammalisto varmaankin Tähtimosaiikissaan pyrki, mutta ei yltänyt. Itärantakin on debyyttikirjailija, mutta tietää selkeästi paremmin mitä tekee, ja osaa käyttää tyyliään herättämättä siirappisuuden yliannostusta lukijassa. Kirjassa on paljon tunnelmaa, mutta vähän kuvailua - Itäranta osaa maalata juuri oikeat vaikutelmat muutamalla tarkkaan harkitulla siveltimenvedolla.

Minun on edelleen hieman vaikea ymmärtää, miten jäin niin täysin koukkuun, vaikka tarina oli niin vähäeleinen. En ole koskaan lukenut mitään tämän kaltaista, mutta se oli täydellisen kiehtovaa ja lumoavaa. Sydäntäsärkevä tarina pitää otteessaan loppuun asti, ja välillä juoni suorastaan laukkaa eteenpäin, vaikka kerronnan tahti pysyykin rauhallisena, harkittuna. Pidän erityisesti siitä, miten kirjassa kerrotaan yhden kylän yhden tytön tarina, ja dystooppinen maailma jää taustalle, selvästi suunniteltuna mutta tarinan kannalta epäolennaisena tekijänä.

Teemestarin kirja on parhaita ikinä lukemiani kirjoja. Toivon, että sille ei tule jatko-osaa, sillä se on itsessään kaikki, mitä se ikinä tulee tarvitsemaan.

Viisi tähteä.

Kaiken lisäksi saan tällä kirjalla kolme kohtaa HelMetin haasteista! Kaksi 2015- ja yhden 2016-puolelta.

"Extraordinarily gay and extraordinarily YA": You Know Me Well

Nina LaCour & David Levithan: You Know Me Well. MacMillan, 2016. S. 247

Unohdin eilen kirjoittaa, mutta jonon purku jatkuu. Nyt vuorossa Brightonista ostamani You Know Me Well, joka sai niin loistavat arvostelut suosikkisaitiltani Gay YA:lta että pakkohan siihen oli tarttua. Otsikon lainaus on kirjailija David Levithanilta, kun hän signeerasi kappaleen tätä kirjaa Gay YA:lle. Signeerauksen saattena luki: “To The GayYA Team: This book is extraordinarily gay and extraordinarily YA, so it’s perfect for you.” Enough said, ajattelin minä ja ostin kirjan.

Kate ja Mark ovat istuneet vierekkäin matikantunnilla koko vuoden, mutta eivät ole ikinä puhuneet. Eräänä kesäyönä San Franciscon Pride-viikon alussa he kuitenkin kohtaavat baarissa Katen juostua pakoon tilaisuutta tavata pitkäaikainen etäihastuksensa Violet ja Markin seuratessa vierestä, kuinka hänen paras ystävänsä Ryan ihastuu toiseen poikaan. Markin ja Ryanin suhde on ollut monimutkainen ja kumpuileva, mutta Mark on antanut ystävälleen aikaa, kun taas Kate on haaveillut Violetista niin kauan, että unelmien muuttuminen todeksi on hänelle liikaa. Tästä alkaa ystävyys, jota kumpikaan ei odottanut.

You Know Me Well ei ole kovin paksu kirja, mutta se on viisas ja monitahoinen. Sen pääosassa on tämä minulle niin tärkeä aihe, jota aina peräänkuulutan: ystävyys. Vielä parempaa on se, että kirjan ystävykset ovat molemmat HLBT+, kuten suurin osa kirjan hahmoista. Totuushan on se, että me tunnemme omat ihmisemme, ja keräännymme ystäväporukoiksi joskus jo ennen kuin kukaan tai kaikki tietävät omasta seksuaali-identiteetistään. Niinpä se, että kirja kuvastaa tätä todellisuutta kuten se on, on äärimmäisen tärkeää. En enää koskaan halua lukea kommentteja siitä, miten on epäuskottavaa jos kirjassa tai elokuvassa on enemmän kuin yksi queer hahmo. Tämä on paljon uskottavampaa.

Minulle jäi erityisesti mieleen kohta, jossa Kate pohtii suhdettaan lapsuudenystäväänsä Lehnaan. Hän puhuu siitä, kuinka ystävien muutosta voi olla vaikea hyväksyä, jos pitää aitona ja oikeana vain sitä versiota ihmisestä, johon itse tutustui. Tämä iski minuun syvälle, ja Katen ja Lehnan suhteen kehitys olikin parhaita asioita koko kirjassa. Vaikka jonkun ihmisen kanssa olisi paljonkin hyviä muistoja, ei se tarkoita, että he omistavat sinut koko loppuiäkseen.

Kate ärsyttikin minua välillä, mutta kaiken kaikkiaan hänen motiivejaan ja mielenliikkeitään pohditaan kirjassa hyvin syvällisesti ja tyydyttävästi. Katen kautta opin myös jotain itsestäni, ja luulen että tämä pätee aika moneen lukijaan. Sellaisetkin asiat, joita haluamme, voivat olla pelottavia ja niitä voi olla vaikea käsitellä, ja se on ihan ok.

Markin ja Ryanin suhde on hyvin erilainen kuin Katen ja Lehnan, mutta sekin katsauksen arvoinen. Heidän tilanteensa on vaikea ja epäselvä, ja siihen liittyy paljon ääneen lausumattomia kysymyksiä ja loukattuja tunteita. Tämä sivujuoni on jälleen hyvä muistutus kommunikaation tärkeydestä, mutta toisaalta myös siitä, ettei ystävyyttä yleensä kannata uhrata kateuden, katkeruuden eikä välttämättä edes rakkauden alttarilla.

Tästä lyhyestä opuksesta olisi hurjasti sanottavaa, mutta arviolla taitaa olla jo nyt melko paljon pituutta. Viimeistelen siis sanomalla, että kirja on upea, kaunis ja todenmakuinen, ja herätti minussa halun matkustaa jonain päivänä San Franciscoon.

Viisi tähteä

Kun mahdoton on mahdollista: Six of Crows

Leigh Bardugo: Six of Crows. Indigo, 2015. S. 491

Kiinnostuin Leigh Bardugon tuotannosta luettuani tämän haastattelun, ja hieman epäröiden mutta kiinnostuneena päädyin ostamaan Six of Crowsin viimeisellä Lontoon-reissullani kesällä. Luin sen alkusyksystä, eikä epäröidä tosiaan olisi tarvinnut.

Kaz Brekker, nuori jenginjohtaja ja kaupungin kauhu, saa tarjouksen käsittämättömästä summasta rahaa vastineeksi mahdottomasta työstä. Hänen on koottava itselleen joukkue, joka on tarpeeksi uhkarohkea, riittävän epätoivoinen ja ennenkaikkea uskomattoman taidokas onnistuakseen murtautumaan maailman suojelluimpaan ja vahvimpaan linnoitukseen. Ja ihan kuin riskejä ei olisi jo tarpeeksi, panoksena pelissä on äärimmäisen vaarallinen uusi huume, joka valloilleen päästessään suistaisi koko maailman raiteiltaan.

Bardugon luoma maailma koostuu useista eri maista jotka kukin omalla tavallaan muistuttavat tätä meidän maailmaamme. Six of Crows alkaa Amsterdamin jalanjäljissä kulkevasta Kerchin pääkaupungista Ketterdamista, jossa jengit kilpailevat reviiristä ja asiakkaista uhkapeliluoliinsa ja ilotaloihinsa. Päähenkilöiden joukko on kuitenkin värikäs ja monitahoinen: Kazin lisäksi on tummaihoinen Jesper, pohjoisesta Fjerdasta kotoisin oleva Matthias, Ravkan grishoihin kuuluva Nina, vaeltavan kansan Sulien tytär Inej ja Ketterdamin oma kauppiaan poika Wylan. Vaikka maiden kulttuureissa on havaittavissa yhteyksiä oman maailmamme kulttuureihin, on Bardugo tehnyt luomistyönsä huolella silkan tylsämielisen kopioinnin sijaan. Niinpä jo kirjan maailmassa riittäisi kiehtovaa tutkimista pitkäksi aikaa.

Kirjan hahmot ovat monipuolisia, ja niin on juonikin. Mahdoton murtautuminen ja ryöstö, uskomattomat ja uhkarohkeat suunnitelmat, joita vaihdetaan lennossa, pitävät jännitystä yllä loppuun saakka. Jos pidät leffoista kuten Ocean's Eleven tai Inception, on tämä kirja varmasti sinua varten. Myös hahmojen keskinäiset jännitteet, suhteet ja ongelmat tuovat kiinnostavan lisämausteensa tapahtumiin.

Grishat ovat Bardugon luoma ihmis... laji? tyyppi? joilla on lahja käsitellä erilaisia asioita, kuten ihmiskehoa, fyysisiä materiaaleja tai tuulta tahtonsa mukaan. Bardugon edellinen trilogia keskittyy grishoihin tarkemmin, mutta sitä ei tarvitse olla lukenut lukeakseen Six of Crowsin - minä en ole (aion kyllä sen lukea). Myös tässä kirjassa grishat ovat tärkeässä osassa, sillä uusi huume jurda parem vaikuttaa juurikin heidän taitoihinsa. He ovat kiehtovia olentoja, ja tuovat taikuuden mukaan sarjaan uudella ja erilaisella tavalla. Heidän kauttaan käsitellään myös tärkeitä teemoja kuten vainoa ja rasisimia.

Omissa korvissani tämä arvioni kuulostaa kovin kliiniseltä, joten haluan vielä painottaa loppuun: tämä on uskomattoman hyvä kirja. Sen maailma on kiinnostava, juoni henkeäpidätyttävä ja hahmot niin etnisesti, seksuaalisesti kuin mielenterveydellisesti monipuolisia ja monitahoisia. Naispäähenkilöt ovat kick-ass mahtavia tyyppejä ja kirjan teemat jäävät mietityttämään pitkäksi aikaa.

Viisi tähteä.

Yhä jatkuvat taistelut: Lies We Tell Ourselves

Robin Talley: Life We Tell Ourselves. MIRAInk, 2015. S. 368

Tämä kirja oli alun perin Libertén bongaama, ja valitsin sen vasta myöhemmin itselleni osana Chrystalin syntymäpäivälahjaa minulle. Alun perin olin kirjasta jokseenkin kiinnostunut, mutta en erityisesti innoissani. Lukemisen myötä ajatukseni kuitenkin muuttuivat, ja tässä on taas kirja, joka on niin tärkeä.

Vuonna 1959 Yhdysvaltain Virginiassa Sarah Dunbar ja hänen pikkusiskonsa Ruth aloittavat ennen valkoisille varatussa Jefferson Highssa kahdeksan muun mustan oppilaan kanssa. He ovat ensimmäiset rodullistetut Jeffersonin oppilaat ikinä, ja kouluvuosi alkaa vasta tammikuussa, sillä mustien oppilaiden sisään ottamista on vastustettu niin voimakkaasti. Sarah joutuu tekemään ryhmätyötä yhdessä kaupungin pahimman segregaation kannattajan tyttären kanssa, ja he molemmat joutuvat arvioimaan uudelleen arvojaan ja uskomuksiaan.

Lies We Tell Ourselves on uskomaton kirja. Se on hyvin kirjoitettu ja siinä on hieno tarina, mutta ennen kaikkea se on silmiä avaava. Järkytyin toistuvasti valkoisten oppilaiden julmuudesta: miten joku voi vihata toista ihmistä niin paljon vain hänen ihonvärinsä takia! Sarahia ja hänen ystäviään kiusataan, tai ennemminkin kidutetaan, koko ajan. He eivät saa olla hetkeäkään rauhassa, ja heidän pitää iltapäivisin paeta koulun sivuovesta odottavaan autoon, ettei heitä tapettaisi heti jalkakäytävälle päästyään. Henkilökunta väheksyy heidän älykkyyttään, ja luokkansa huiput sijoitetaan alkeiskursseille. Tämä kirja tekee yksityiskohtaisuudessaan sen, mihin yksikään historian oppitunti ei ole pystynyt, eli kuvaa segregaatiota brutaalisti mutta todenmukaisesti, ja vie viestinsä perille.

Kirja on intersektionaalista feminismiä parhaillaan, sillä siinä ei keskitytä vain yhden alistetun ryhmän ongelmiin, vaan molemmat päähenkilöt ovat HLBT+. Tämä tuo tietenkin juoneen vielä aivan uuden vaaran aspektin, sillä vuonna 1959 saman sukupuolen välistä rakkautta ei katsottu hyvällä - saati sitten valkoisen ja mustan tytön välillä! Minusta on hienoa että Talley on uskaltanut tarttua kirjassaan moneen vaikeaan ja polttavaan aiheeseen, ja on vienyt projektinsa läpi onnistuneesti.

Jälkisanoissa Talley kertoo tehneensä paljon taustatutkimusta 50-luvun rotuerottelun lopettamisesta, ja tietenkin ensimmäisistä valkoisissa kouluissa aloittaneista sankarinuorista. Sarah puhuu paljon siitä, kuinka hän kokee, ettei hänellä itsellään ei ole niinkään väliä - hän on vain elintärkeä osa yhteistä asiaa. Ongelmallista tästä tietenkin tekee sen, ettei Talley itse ole musta, sillä hänellä ei ole todellista validiteettia puhua mustan yhteisön sisäisistä konflikteista yhteisen asian suhteen. Mikään kirja ei ole virheetön.

Mietin lukiessani paljon myös sitä, kuinka vähän näistä tapahtumista lopulta on aikaa, ja kuinka nämä taistelut eivät vieläkään ole lopussa. Mustan väestön asema Yhdysvalloissa on edelleen huono, heihin kohdistuu paljon ennakkoluuloja ja sekä rakenteellista että arkipäiväistä rasisimia. Vaikka ketään ei (toivottavasti) enää haukuta joka aamu n-sanalla koko koulun voimin, ovat nämä tunteet yhä olemassa. On pelottavaa ja surullista, että asiat tuntuvat muuttuvan vain pinnallisesti.

Viisi tähteä

Eeppisen avaruustrilogian eeppinen päätös: Kausaalienkeli

Hannu Rajaniemi: Kausaalienkeli. Gummerus, 2015. S. 421. Alkuperäisteos julkaistu englanniksi nimellä The Causal Angel vuonna 2014.

Joulun pyhät ovat ohitse ja postausjonon purkaminen jatkuu! Hannu Rajaniemen Kvanttivaras-trilogia (edeltävät osat: Kvanttivaras ja Fraktaaliruhtinas) on kulkenut mukanani jo monta vuotta, mutta epäröin viimeisen osan aloittamista silti. En nimittäin ollut varma, saisinko siitä mitään irti - olinko unohtanut kaiken edeltävistä osista. Kirjojen juonet ovat erittäin monimutkaisia ja maailma on niin hi-tech että pelkään aina olevani ihan pihalla. Mutta huoli pois, hyvä se oli!

Mestarivaras Jean le Flambeur onnistui pelastautumaan maapallon viimeiseltä ja täydelliseltä tuholta, mutta onnistui myös siinä rytäkässä kadottamaan matkakumppaninsa, oortilaisen Mielen. Mielen avaruusalus Perhonen on tuhoutunut, joten le Flambeurin on varastettava oma vanha aluksensa takaisin sen nykyisiltä omistajilta Mielen pelastaakseen. Samaan aikaan aurinkokunta on ajautumassa kaikkien aikojen sotaan Sobornostin ja zokujen molempien havitellessa suunnatonta valtaa.

Mikäli synopsis on epämääräinen, pahoittelut; kuten juuri mainitsin, tämän sarjan juonenkäänteitä on hankala pitää mielessään kovin pitkään. Lunttasin vähän netistä ja tein parhaani. Kirjaa lukiessani muistan kuitenkin, että siitä oli kenties helpompi pysyä perillä kuin aiemmista osista, sillä viimeisessä osassa tarina fokusoi zokuihin ja Kaminari-jalokiveen ainaisten uusien juonipolkujen esittelemisen sijaan. Tämä oli mielestäni hyvä päätös, sillä monet asiat kaipasivat sulkua ja päätöstä, ja zokut ovat erittäin mielenkiintoinen huomionkohde.

Kausaalienkeli paljastaa jälleen lisää Mielen ja le Flambeurin historioista ja syventää jo ennestään erinomaisia ja mieleenpainuvia hahmoja. Myös Josephine Pellegrini saa odottamattoman positiivista huomiota. Oma suosikkini oli kuitenkin ihastuttava, kaikessa tarinoita näkevä zokutyttö Zinda, ja hänen ja Mielen yhteinen sivujuoni ilahdutti minua erityisesti.

Taistelut ja loppuun kiertyvät juonikuviot ovat toinen toistaan eeppisempiä, mutta Rajaniemi pitää paketin uskomattoman onnistuneesti kasassa ja luovii tiensä loppuun, joka jättää hymyn lukijan huulille. En uskalla sanoa, että kyseessä on sarjan paras osa, koska en muista edellisiä enää kovin hyvin, mutta ehkä joskus luen ne uudestaan yhdessä putkessa, ja sitten uskallan sanoa niin.

Viisi tähteä.

Kamala mutta koukuttava: Pahan polku

Robert Galbraith: Pahan polku. Otava, 2015. S. 423. Alkuperäisteos julkaistu englanniksi nimellä Career of Evil vuonna 2015.

Olen uskollisesti lukenut Robert Galbraithin eli J. K. Rowlingin rikosromaaneja sitä mukaa kun ne ovat ilmestyneet, vaikkakin tämän kyseisen opuksen lukeminen jäi talvesta kesään Englannin ekskursioni vuoksi. Olen suoraan sanottuna hieman hämmästynyt, ettei täksi jouluksi tullut uutta kirjaa, mutta onhan Rowling puuhaillut paljon kaikenlaista tänä vuonna. Jäi vain niin jännään kohtaan...

Nuoria naisia veitsellä silpova sarjamurhaaja vainoaa Lontoon katuja - eikä mitä tahansa katuja, vaan myös Denmark Streetia jolla Cormoran Striken etsivätoimisto sijaitsee. Murhaaja lähettää Robin Ellacottille tappamansa tytön jalan, ja siitä alkaa mahdottomalta tuntuva taistelu aikaa vastaan. Striken menneisyydestä nousee esiin useampi mahdollinen epäilty, joilla olisi sekä motiivi että mielenlaatu uhkauksensa toteuttamiseen. Samaan aikaan Robinin ja Matthewin kihlaus rakoilee, kun Matthewin menneisyydestä paljastuu ikäviä asioita.

Olen pitänyt paljon sekä Käen kutsusta että Silkkiäistoukasta mutta Pahan polku oli mielestäni ehdottomasti sarjan tähänastisista paras. Karmein, mutta paras. Juonen käynnistyminen ei vie tuhottomasti aikaa, kuten edellisessä osassa, vaan asiaan päästään melkeinpä pikavauhtia lukijan nähdessä paitsi Striken ja Robinin, myös murhaajan pään sisään. Juoni pysyy tiiviinä ja jännitys pysyy yllä, sillä mitä enemmän Striken epäillyistä saadaan selville, sitä todennäköisemmältä syylliseltä jokainen heistä vaikuttaa. Välillä kirjaa saa lukea suorastaan henki kurkussa.

Sivujuonissa käsitellään jälleen Robinin ja Striken henkilökohtaista elämää, ja aloin sivu sivulta inhota Robinin kihlattua Matthweta enemmän. Hän on vastenmielinen ja itsekeskeinen ihminen, ja mieleni tekisi paukuttaa sekä häntä että Robinia jollain kovalla esineellä päähän. Nämäkin juonet pitävät otteessaan, sillä tässä vaiheessa tarinaa olen jo niin kiinni henkilöissä, että haluan heidän olevan onnellisia. Robin on mielestäni muuten niin loistava naishahmo, että hänen suhteensa Matthewiin on oikein erikoisen ärsyttävä.

Kirjassa on hauskoja ja lämminhenkisiä kohtauksia, mutta suurelta osin se on jännittävä ja karmeakin. Väkivaltaa kuvaillaan useaan otteeseen hyvin yksityiskohtaisesti, ja kirja sisältää murhien lisäksi myös ainakin pahoinpitelyä ja pedofiliaa. Tämä on hyvä tietää, ennen kuin kirjaan tarttuu, mikäli nämä asiat ovat itselle vaikeita käsitellä.

Viisi tähteä.

Ihana mutta ongelmallinen: The Art of Being Normal

Lisa Williamson: The Art of Being Normal. David Fickling Books, 2015 (tämä painos 2016). S. 353

Disclaimer 4.4.2019: Tämä arvio on kirjoitettu loppuvuodesta 2016. Olen sittemmin oppinut paljon lisää transasioista ja tullut myös itse kaapista transihmisenä. Jos lukisin tämän kirjan tänä päivänä, antaisin sille todennäköisesti maksimissaan kaksi tähteä, sillä kirjassa on huomattavasti enemmän ongelmallisia piirteitä ja tapahtumia kuin mitä tässä arviossa olen osannut ottaa huomioon. Tarina on varmasti edelleenkin koskettava, mutta nykyisin antaisin kirjan transfobisille piirteille huomattavasti enemmän painoarvoa kuin alkuperäistä arviota kirjoittaessani.

Keväällä Englannissa ollessani vietin paljon aikaa Waterstonesin eri myymälöissä. Tilasin myös heidän uutiskirjeensä sähköpostiini, ja sieltä taisin ensi kerran bongata The Art of Being Normalin. Jollain Lontoon-reissullani sen sitten ostin, Suomeen palattuani luinkin.

David haluaisi olla Kate. Hänellä on ystäviä ja hyvä perhe, mutta elämän tekee ongelmalliseksi se, että kaikki näkevät hänet poikana, vaikka hän todellisuudessa on tyttö. Katen koulussa aloittaa Leo, vuotta ylempänä. Leo ei paljon puhu ja huhutaan, että hänet erotettiin edellisestä koulustaan mitä erilaisimpien ja toinen toistaan synkempien syiden takia. Kun Kate joutuu ruokajonossa ongelmiin, hän saa kuitenkin apua yllättävältä taholta ja niin alkaa kahden nuoren hidas ja vastahakoinen ystävyys, joka johtaa heidät löytämään uutta niin itsestään kuin toisistaan.

Ensiksi, miksi tämä kirja on ihana. Sen päähenkilö on transsukupuolinen, ja tarina on kaunis ja koskettava kuvaus nuoren transihmisen elämästä. Se on positiivinen ja luo uskoa tulevaisuuteen. Siinä ei myöskään ole pääosassa romanssi vaan ystävyys. Lukiessa itketti useampaan kertaan.

Sitten, miksi tämä kirja on ongelmallinen. Mainitsin What We Left Behindin arvostelussa, että Robin Talley ei ole transihminen, eikä sitä ole Lisa Williamsonkaan. Tämä asettaa heti ilmeisen ongelman: miten cisihminen voisi osata kirjoittaa oikein siitä, mitä ja millaista on olla trans? Miten cisihminen voisi ikinä ymmärtää, mitä se tarkoittaa? Vastaus on yhtä ilmeinen: ei voikaan. Itse pidän transhahmoja kirjoittaessani ohjenuoranani sitä, että jätän nämä merkitykselliset kysymykset transkirjoittajien käsitetäviksi. Voin kirjoittaa transhahmoja, mutta en voi kirjoittaa heitä niin, että väittäisin ymmärtäväni, millaista heidän elämänsä on. Jos hahmoni on trans, hän niin sanotusti sattuu olemaan trans; se ei ole kirjan aihe tai teema. En voi kertoa tarinaa, joka ei ole minun kerrottavaksi.

Sekä Williamson että Talley ovat kuitenkin lähteneet tälle linjalle. On ihanaa, että transhahmoja nostetaan valtavirtakirjallisuuteen, mutta jos ja kun kirjailijat saavat transihmisiltä kritiikkiä teoksistaan, heidän pitäisi muistaa yleisön olevan oikeassa. Williamsonin kirjassa on joitakin niin kirkuvia ongelmia, että minäkin cislukijana huomasin ne.

Isoin ja ehdottomasti ongelmallisin on Katen nimi ja pronominit. Häntä sanotaan toistuvasti Davidiksi ja he/him-pronomineilla vielä senkin jälkeen, kun hän on kertonut valitsemansa nimen ja selkeästi moneen kertaan ilmaissut identifioituvansa naiseksi. Itse käytän tässä arviossa nimeä Kate, sillä normaaleihin hyviin tapoihin kuuluu kutsua jokaista ihmistä hänen itse itselleen valitsemallaan nimellä.

Toinen problemaattinen aspekti, jonka haluan nostaa esiin, on kirjan stereotyyppisyys ja binäärisyys. Cisihmiset helposti ajattelevat, että transihmiset ovat tienneet todellisen identiteettinsä lapsesta saakka, vaikka näin ei tosiaan aina ole; tässä kirjassa kuitenkin on. Samoin kirja vahvistaa lähes naurettavasti sukupuolibinäärisiä stereotyyppejä tyyliin "tiesin olevani oikeasti tyttö, koska tykkäsin keijunsiivistä lapsena". Ihan niin kuin kaikki tytöt, trans tai cis, aina pitäisivät keijunsiivistä ja tämä olisi varma merkki?

Lopuksi, miksi silti suosittelen tätä kirjaa. Jos et ole erityisen perehtynyt transasioihin, tämä kirja toimii erinomaisena alkeiskurssina. Sen kieli on helppolukuista, juoni kiinnostava, hahmot ihania ja todenmakuisia. Siinä käsitellään transelämän lisäksi muun muassa köyhyyttä ja kiusaamista. Kaiken kaikkiaan, ja ongelmistaan huolimatta, tämä on tärkeä kirja.

Neljä tähteä.