Kahdeksas tarina: Harry Potter and the Cursed Child

J. K. Rowling, John Tiffany, Jack Thorne: Harry Potter and the Cursed Child. Parts One and Two. Little, Brown; 2016. S. 330.

Kun Harry Potter and the Cursed Child -näytelmän ennakkonäytökset pyörähtivät käyntiin, alkoi juonesta tihkua tietoja joiden mukaan näytelmän juoni oli hyvin epätyydyttävä. Suhtauduin siis ilmestyvään käsikirjoitukseen varauksella, mutta positiivisin mielin - tarpeeksi positiivisin, että kiersin päivää ilmestymisen jälkeen kaikki Helsingin keskustan kirjakaupat vain löytääkseni ne tyhjinä Cursed Childista. Varasin teoksen, ja sen saapumisen jälkeenkin minulla meni vielä aikaa aloittamiseen. Nyt kun näytelmän loppuun lukemisestakin on jo muutama kuukausi, en vieläkään oikein tiedä, mitä ajatella.

Albus Potter odottaa Tylypahkan odottamista innolla, mutta saa pian todeta, ettei kaikkien taivas näytä samalta. Perhehistorian painama Albus joutuu koulussa epäsuosioon tultuaan lajitelluksi Luihuiseen ja ystävystyttyään Scorpius Malfoyn, isänsä kiusaajan pojan, kanssa. Kun Albuksen neljännen vuoden alussa huhut alkavat kiertää pimeiden voimien noususta ja vanha Amos Diggory tulee pyytämään Harrylta apua poikansa takaisin saamiseksi, Albus päättää tehdä jotain suurta ja hyvää: tuoda takaisin Cedric Diggoryn, kolmivelhoturnajaisten ja Voldemortin viattoman uhrin. Avukseen hän saa Cedricin serkun Delphi Diggoryn, sekä tietenkin uskollisen ystävänsä Scorpiuksen.

Tästä eteenpäin en voi välttää spoilereita. You have been warned.

Monet ovat pettyneet Cursed Childiin pahan kerran, enkä syytä heitä. Olen kuitenkin sitä mieltä, että monet myös odottivat liikoja. Tulee muistaa, että kyseessä on näytelmä eikä romaani, joten sen lukeminen on pakostakin erilainen kokemus. Kuvailua on hyvin vähän ja se mitä näyttämöohjeissa on, on näyttämöohjeiksi itse asiassa aika paljon. (Näyttämöohjeet ovat myös monessa kohdassa hyvin omituiset.) Tämä ei myöskään ole enää Harry Potter -kirja, vaikka sitä sellaisena tietenkin markkinoidaan. Tarkoitan tällä, että se tarina on kerrottu ja kääritty kasaan, ja tässä meillä on jotain aivan uutta. Ihmiset, jotka odottavat nimenomaan uutta Potter-kirjaa, pettyvät väkisin.

Nekin meistä, joiden odotukset eivät olleet aivan niin korkealla, saattavat silti tuntea olonsa hämmentyneiksi. Minä ainakin tunnen. Näytelmän keskeinen juonenkäänne on nimittäin paljastus, jonka mukaan Delphi onkin Voldemortin tytär. Tämä tuntuu epäuskottavalta ja omituiselta monestakin syystä, ja paljon paremman selityksen Delphin asemalle ja sukulaisuudelle Voldemortiin voit lukea täältä.

Jos jätetään merkittävimmän plot pointin omituisuus huomiotta, tarinan juoni on itse asiassa kiinnostava ja mukaansatempaava. Yrityksissään pelasta Cedric Albus ja Scorpius matkailevat menneisyyteen muutamankin kerran, ja saavat aikaan mitä erilaisimpia ja mielenkiintoisimpia tulevaisuudenkuvia palatessaan. Ne olivat ehkä suosikkikohtiani koko näytelmässä. Monet ovat vihastuneet skenaariosta, jossa Cedricistä onkin selvittyään tullut kuolonsyöjä, mutta henkilökohtaisesti pidin tuostakin käänteestä.

Cursed Child ei keskity vain Albuksen ja Scorpiuksen seikkailuihin, vaan monissa kohtauksissa pääosan vie Harryn sukupolvi. Tämä on ymmärrettävää, sillä he ovat lukijoille ja katsojille tuttuja ja rakkaita, mutta mielestäni heidän kohtauksiaan olisi voinut olla inasen vähemmän. Monet niistä ovat merkittäviä ja mielenkiintoisia, mutta joitain olisi voinut jättää pois tai vaihtaa fokuksen nuorempiin päähenkilöihin.

Nuoremmista päähenkilöistäkin minulla on sananen sanottavana. Ensinnäkin: kuten kaikki muutkin maailmassa, rakastan Scorpius Malfoyta. Hän on suloinen ja herkkä nörttipoika, jota on kohdeltu huonosti vaikka hän ansaitsee vain rakkautta. Toiseksi, heteronormatiivisuus on syvältä.

Tiedän, että tämä saattaa kuulostaa siltä kuin haluaisin vain kaiken oleva HLBT+, mutta tässä on kyse enemmästä kuin vain siitä. Albuksen ja Scorpiuksen kaikki yhteinen vuorovaikutus viittaa siihen, että heistä on tulossa pari. Heidän tarinansa on kirjoitettu kuin minkä tahansa romanttisen parin tarina, paitsi että lopussa Scorpiuksen love interestiksi vedetäänkin sivuhahmojen joukosta Rose Weasley. Tämä ärsyttää minua syvästi siksi, että jos jompi kumpi Albuksesta ja Scorpiuksesta olisikin ollut tyttö, heistä olisi tullut pari näytelmän lopussa. Miksi siis niin ei käynyt nyt?

Kaksi ja puoli tähteä

Tällä tietenkin kuitataan näytelmä-kohta HelMetin 2016-haasteesta!

Vau, mikä vuosi

Niin hyvässä kuin pahassa, 2016 on ollut melkoinen vuosi. Se alkoi Järvenpään kylmillä kaduilla unohdettuani henkkarit kaverin luo - matkamme kävi siis klubille uutta vuotta viettämään, mutta oman ajattelemattomuuteni vuoksi vuosi sitten vaihtuikin ulkona raketteja katsellen. Eipä ollut huono tapa tuokaan, varsinkin kun onneksi ystäväni olivat niin ihania, että jäivät kanssani ulos odottamaan kyydin noutaessa lompakkoani kaverin luota :D

http://images.all-free-download.com/

Tätä kirjoittaessani on vuoden vaihteeseen vielä vajaat kuusi tuntia, eikä tällä kertaa ole pelkoa yöllisistä ulkoiluista. Olen nimittäin rauhallisesti kotona vanhempieni kanssa kuuntelemassa rakettien räiskettä ja syömässä blinejä. Luen Tarua Sormusten Herrasta ja mahdollisesti katson Netflixistä Shadowhuntersin ensimmäistä tuotantokautta, toinen kausi nimittäin alkaa kolmas päivä.

Näiden kahden illan väliin on kuitenkin mahtunut kokonainen ja aika mieletön vuosi. Kuusi ja puoli kuukautta au pairina Englannissa muuttivat elämääni ja minua hurjasti, ja varmasti osaksi tavoilla, joita en itsekään vielä huomaa tai ymmärrä. Opin paljon itsestäni ja siitä, mitä haluan elämältäni. Aika oli henkisesti raskas, mutta myös palkitseva, ja kokemus niin ainutlaatuinen, etten sitä pois vaihtaisi vaikeuksista huolimatta.

Syksy on kulunut vähintään yhtä uusissa tunnelmissa muutettuani pysyvästi pois lapsuudenkodistani ja ensimmäiseen omaan asuntooni Tampereelle. Yliopiston aloittaminen on ollut upeaa ja innostavaa - toki stressaavaakin, mutta lähinnä upeaa ja innostavaa. Tunnen itseni aivan eri ihmiseksi kuin vuosi sitten, mutta hyvällä tavalla. 2016 ei ollut helppo vuosi, mutta se oli ehdottomasti kaiken arvoinen.

 Uutisarvoisista tapahtumista itseäni koskettivat eniten Alan Rickmanin ja Carrie Fisherin poismeno, ja ahdistivat eniten Brexit ja Yhdysvaltain vaalitulos. Marraskuun yhdeksäs oli vaikea päivä, mutta sieltäkin noustiin - noustaan - ja se tehdään, mitä voidaan. En kuitenkaan tässä mene aiheeseen syvemmälle, sillä tämähän on kirjablogi eikä yhteiskunnallinen blogi.

Minä alkuvuodesta Lontoossa

Minä loppuvuodesta asunnossani

Joten, aika siirtyä kirjoihin! Lukemisen määrän osalta tämä on ollut kerrassaan surkea vuosi, mutta laadun kannalta paljon parempi. Kaikki nämä elämänmuutokset ja Netflix ovat vieneet aikaani ja huomiotani siinä määrin, että niin lukeminen kuin postaaminen on jäänyt historiallisen vähiin. Tässä teille Hirveän Tieteellinen Tilasto:

Tämä vuosi käsittää

• 30 postausta, joista
• yksikään ei ole heinäkuulta, lokakuulta tai marraskuulta
• 5 on tammikuulta
• ja 13 on joulukuulta, kun aloin parantaa tapojani

En ole taaskaan saanut arvioitua vielä kaikkia tämän vuoden kirjoja, mutta luettujen kirjojen yhteismäärä on myös

30

Tästä on tietenkin poisluettu kaikki ne lastenkirjat, jotka luin ja luin uudestaan au pair -aikanani. 

Yksi parhaita puolia Eglannin-ajassani oli se, miten paljon hyviä kirjoja sieltä sai ja miten halvalla! Olen laskenut jälkikäteen ostaneeni sieltä noin 20 kirjaa, enkä kadu yhtäkään niistä. Monet olen jo lukenut, osan arvioinutkin, ja moni näistä ostoksista on sellaisia, joita ei Suomesta varmaan saisikaan.

Kirjahyllyni vanhempieni luona alkuvuodesta
(moni näistä kirjoista on nykyään Tampereella)

Tampereella nyt

Englannissa

Syksy 2015 ja koko tämä vuosi on ollut kasvamista omaan HLBT+ identiteettiini; ensin sen selvittelemistä, sitten siihen tottumista, ja sitten lisää selvittelemistä. Aina on uutta opittavaa ja tiedettävää. Niinpä olenkin erityisesti nauttinut siitä, että olen saanut tänä vuonna kohdata itseni ja kaltaiseni kirjojen sivuilla useammin kuin koskaan aiemmin. Se tuo uskomattoman kuulumisen ja kelpaamisen tunteen. Representation matters, niin kuin englanniksi sanotaan.

London Pride 2016

Pride-paraatista

Blogia en ole ajatellut sen kummemmin uudistaa, mutta nimimerkkini aion vaihtaa. Sezzie on vanha, eikä ole pitkään aikaan ollut oikein oma. Niinpä tästä postauksesta eteenpäin bloggaan nimellä Ereita. Myös blogin nimen vaihtaminen saattaa käydä jossain vaiheessa ajankohtaiseksi, mutta sillä ei ole niin hätä.

Ensi vuodesta en oikein osaa sanoa vielä mitään, noin niinkuin kirjojen kannalta tai ehkä muutenkaan. Jatkan 2015- ja 2016 -HelMetin kirjahaasteiden täyttämistä, ja koska olen auttamattomasti koukussa, lisään listaan myös 2017 -haasteen. Aion pysyä paremmin postauksieni tahdissa, ja lukea paljon uusia, kiinnostavia kirjoja - ehkä jonkin uusinnankin, jos niikseen tulee. Sen näkee sitten.

Lähinnä odotan ensi vuodelta hieman rauhaa ja hiljaisuutta. En uutisten puolella, sillä olen kohtalaisen varma siitä, että 2016 oli vain alkusoittoa, ja tästä tämä nyt pahenemaan vasta lähteekin. Omalta elämältäni kuitenkin toivoisin hieman vähemmän vuoristorataa tänä vuonna, ja enemmän aikaa istua nojatuolissa ja lukea kirjaa.

Rauhallista ja ilontäyteistä vuotta myös kaikille lukijoilleni!

https://www.colourbox.com/

Vähäeleisyydessään kaunis: Teemestarin kirja

Emmi Itäranta: Teemestarin kirja. Teos, 2012. S. 330.

Tämä kirja on ollut lukulistallani yläasteelta asti, mutta syystä ja toisesta jäänyt jonoon vielä sittenkin kun olin sen joululahjaksi saanut. Äitini sen luettua, ja lämpimästi suositeltua, avasin viimein nämä siniharmaat kannet enkä pettynyt.

Vesi on vähissä. 17-vuotiaasta Noriasta on isänsä opissa tulossa teemestari, muinaisen ja arvostetun ammatin harjoittaja, kun isä paljastaa hänelle suuren ja tarkoin varjellun salaisuuden: tunturin sisällä piileksivän lähteen. Mikäli perheen salaisuus ikinä paljastuu, ovat Noria ja hänen perheensä suuressa vaarassa, sillä veden piilotteleminen on rikoksista suurin. Ankara sotilasvalta vahtii kaikkien toimia, ja vesiannosten pienentyessä myös teemestarin taloa valvotaan entistä tiukemmin.

Teemestarin kirja on uskomaton kuvaus mahdollisesta, ellei jopa todennäköisestä tulevaisuudesta, jossa nykyisestä Suomesta on jäljellä enää auringon paahtamat pohjoisimmat osat. Väki on köyhää ja epätoivoista, tarvikkeita kaivellaan jättimäisestä muovihaudasta ja meidän aikamme teknologia totta enää taruissa. Noria on kiinnostunut entisajoista ja siitä, miten ihmisillä oli tapana elää ennen lopullista katastrofia, mutta hänen ystävänsä Sanja ei tätä intoa ymmärrä. Miksi välität heistä, Sanja kysyy; eiväthän hekään välittäneet meistä. Tämä lausahdus iski syvälle.

Kirjan kieli on kaunista ja helposti eteenpäin soljuvaa. Se on runollista tavalla, johon Iida Sammalisto varmaankin Tähtimosaiikissaan pyrki, mutta ei yltänyt. Itärantakin on debyyttikirjailija, mutta tietää selkeästi paremmin mitä tekee, ja osaa käyttää tyyliään herättämättä siirappisuuden yliannostusta lukijassa. Kirjassa on paljon tunnelmaa, mutta vähän kuvailua - Itäranta osaa maalata juuri oikeat vaikutelmat muutamalla tarkkaan harkitulla siveltimenvedolla.

Minun on edelleen hieman vaikea ymmärtää, miten jäin niin täysin koukkuun, vaikka tarina oli niin vähäeleinen. En ole koskaan lukenut mitään tämän kaltaista, mutta se oli täydellisen kiehtovaa ja lumoavaa. Sydäntäsärkevä tarina pitää otteessaan loppuun asti, ja välillä juoni suorastaan laukkaa eteenpäin, vaikka kerronnan tahti pysyykin rauhallisena, harkittuna. Pidän erityisesti siitä, miten kirjassa kerrotaan yhden kylän yhden tytön tarina, ja dystooppinen maailma jää taustalle, selvästi suunniteltuna mutta tarinan kannalta epäolennaisena tekijänä.

Teemestarin kirja on parhaita ikinä lukemiani kirjoja. Toivon, että sille ei tule jatko-osaa, sillä se on itsessään kaikki, mitä se ikinä tulee tarvitsemaan.

Viisi tähteä.

Kaiken lisäksi saan tällä kirjalla kolme kohtaa HelMetin haasteista! Kaksi 2015- ja yhden 2016-puolelta.

"Extraordinarily gay and extraordinarily YA": You Know Me Well

Nina LaCour & David Levithan: You Know Me Well. MacMillan, 2016. S. 247

Unohdin eilen kirjoittaa, mutta jonon purku jatkuu. Nyt vuorossa Brightonista ostamani You Know Me Well, joka sai niin loistavat arvostelut suosikkisaitiltani Gay YA:lta että pakkohan siihen oli tarttua. Otsikon lainaus on kirjailija David Levithanilta, kun hän signeerasi kappaleen tätä kirjaa Gay YA:lle. Signeerauksen saattena luki: “To The GayYA Team: This book is extraordinarily gay and extraordinarily YA, so it’s perfect for you.” Enough said, ajattelin minä ja ostin kirjan.

Kate ja Mark ovat istuneet vierekkäin matikantunnilla koko vuoden, mutta eivät ole ikinä puhuneet. Eräänä kesäyönä San Franciscon Pride-viikon alussa he kuitenkin kohtaavat baarissa Katen juostua pakoon tilaisuutta tavata pitkäaikainen etäihastuksensa Violet ja Markin seuratessa vierestä, kuinka hänen paras ystävänsä Ryan ihastuu toiseen poikaan. Markin ja Ryanin suhde on ollut monimutkainen ja kumpuileva, mutta Mark on antanut ystävälleen aikaa, kun taas Kate on haaveillut Violetista niin kauan, että unelmien muuttuminen todeksi on hänelle liikaa. Tästä alkaa ystävyys, jota kumpikaan ei odottanut.

You Know Me Well ei ole kovin paksu kirja, mutta se on viisas ja monitahoinen. Sen pääosassa on tämä minulle niin tärkeä aihe, jota aina peräänkuulutan: ystävyys. Vielä parempaa on se, että kirjan ystävykset ovat molemmat HLBT+, kuten suurin osa kirjan hahmoista. Totuushan on se, että me tunnemme omat ihmisemme, ja keräännymme ystäväporukoiksi joskus jo ennen kuin kukaan tai kaikki tietävät omasta seksuaali-identiteetistään. Niinpä se, että kirja kuvastaa tätä todellisuutta kuten se on, on äärimmäisen tärkeää. En enää koskaan halua lukea kommentteja siitä, miten on epäuskottavaa jos kirjassa tai elokuvassa on enemmän kuin yksi queer hahmo. Tämä on paljon uskottavampaa.

Minulle jäi erityisesti mieleen kohta, jossa Kate pohtii suhdettaan lapsuudenystäväänsä Lehnaan. Hän puhuu siitä, kuinka ystävien muutosta voi olla vaikea hyväksyä, jos pitää aitona ja oikeana vain sitä versiota ihmisestä, johon itse tutustui. Tämä iski minuun syvälle, ja Katen ja Lehnan suhteen kehitys olikin parhaita asioita koko kirjassa. Vaikka jonkun ihmisen kanssa olisi paljonkin hyviä muistoja, ei se tarkoita, että he omistavat sinut koko loppuiäkseen.

Kate ärsyttikin minua välillä, mutta kaiken kaikkiaan hänen motiivejaan ja mielenliikkeitään pohditaan kirjassa hyvin syvällisesti ja tyydyttävästi. Katen kautta opin myös jotain itsestäni, ja luulen että tämä pätee aika moneen lukijaan. Sellaisetkin asiat, joita haluamme, voivat olla pelottavia ja niitä voi olla vaikea käsitellä, ja se on ihan ok.

Markin ja Ryanin suhde on hyvin erilainen kuin Katen ja Lehnan, mutta sekin katsauksen arvoinen. Heidän tilanteensa on vaikea ja epäselvä, ja siihen liittyy paljon ääneen lausumattomia kysymyksiä ja loukattuja tunteita. Tämä sivujuoni on jälleen hyvä muistutus kommunikaation tärkeydestä, mutta toisaalta myös siitä, ettei ystävyyttä yleensä kannata uhrata kateuden, katkeruuden eikä välttämättä edes rakkauden alttarilla.

Tästä lyhyestä opuksesta olisi hurjasti sanottavaa, mutta arviolla taitaa olla jo nyt melko paljon pituutta. Viimeistelen siis sanomalla, että kirja on upea, kaunis ja todenmakuinen, ja herätti minussa halun matkustaa jonain päivänä San Franciscoon.

Viisi tähteä

Kun mahdoton on mahdollista: Six of Crows

Leigh Bardugo: Six of Crows. Indigo, 2015. S. 491

Kiinnostuin Leigh Bardugon tuotannosta luettuani tämän haastattelun, ja hieman epäröiden mutta kiinnostuneena päädyin ostamaan Six of Crowsin viimeisellä Lontoon-reissullani kesällä. Luin sen alkusyksystä, eikä epäröidä tosiaan olisi tarvinnut.

Kaz Brekker, nuori jenginjohtaja ja kaupungin kauhu, saa tarjouksen käsittämättömästä summasta rahaa vastineeksi mahdottomasta työstä. Hänen on koottava itselleen joukkue, joka on tarpeeksi uhkarohkea, riittävän epätoivoinen ja ennenkaikkea uskomattoman taidokas onnistuakseen murtautumaan maailman suojelluimpaan ja vahvimpaan linnoitukseen. Ja ihan kuin riskejä ei olisi jo tarpeeksi, panoksena pelissä on äärimmäisen vaarallinen uusi huume, joka valloilleen päästessään suistaisi koko maailman raiteiltaan.

Bardugon luoma maailma koostuu useista eri maista jotka kukin omalla tavallaan muistuttavat tätä meidän maailmaamme. Six of Crows alkaa Amsterdamin jalanjäljissä kulkevasta Kerchin pääkaupungista Ketterdamista, jossa jengit kilpailevat reviiristä ja asiakkaista uhkapeliluoliinsa ja ilotaloihinsa. Päähenkilöiden joukko on kuitenkin värikäs ja monitahoinen: Kazin lisäksi on tummaihoinen Jesper, pohjoisesta Fjerdasta kotoisin oleva Matthias, Ravkan grishoihin kuuluva Nina, vaeltavan kansan Sulien tytär Inej ja Ketterdamin oma kauppiaan poika Wylan. Vaikka maiden kulttuureissa on havaittavissa yhteyksiä oman maailmamme kulttuureihin, on Bardugo tehnyt luomistyönsä huolella silkan tylsämielisen kopioinnin sijaan. Niinpä jo kirjan maailmassa riittäisi kiehtovaa tutkimista pitkäksi aikaa.

Kirjan hahmot ovat monipuolisia, ja niin on juonikin. Mahdoton murtautuminen ja ryöstö, uskomattomat ja uhkarohkeat suunnitelmat, joita vaihdetaan lennossa, pitävät jännitystä yllä loppuun saakka. Jos pidät leffoista kuten Ocean's Eleven tai Inception, on tämä kirja varmasti sinua varten. Myös hahmojen keskinäiset jännitteet, suhteet ja ongelmat tuovat kiinnostavan lisämausteensa tapahtumiin.

Grishat ovat Bardugon luoma ihmis... laji? tyyppi? joilla on lahja käsitellä erilaisia asioita, kuten ihmiskehoa, fyysisiä materiaaleja tai tuulta tahtonsa mukaan. Bardugon edellinen trilogia keskittyy grishoihin tarkemmin, mutta sitä ei tarvitse olla lukenut lukeakseen Six of Crowsin - minä en ole (aion kyllä sen lukea). Myös tässä kirjassa grishat ovat tärkeässä osassa, sillä uusi huume jurda parem vaikuttaa juurikin heidän taitoihinsa. He ovat kiehtovia olentoja, ja tuovat taikuuden mukaan sarjaan uudella ja erilaisella tavalla. Heidän kauttaan käsitellään myös tärkeitä teemoja kuten vainoa ja rasisimia.

Omissa korvissani tämä arvioni kuulostaa kovin kliiniseltä, joten haluan vielä painottaa loppuun: tämä on uskomattoman hyvä kirja. Sen maailma on kiinnostava, juoni henkeäpidätyttävä ja hahmot niin etnisesti, seksuaalisesti kuin mielenterveydellisesti monipuolisia ja monitahoisia. Naispäähenkilöt ovat kick-ass mahtavia tyyppejä ja kirjan teemat jäävät mietityttämään pitkäksi aikaa.

Viisi tähteä.

Yhä jatkuvat taistelut: Lies We Tell Ourselves

Robin Talley: Life We Tell Ourselves. MIRAInk, 2015. S. 368

Tämä kirja oli alun perin Libertén bongaama, ja valitsin sen vasta myöhemmin itselleni osana Chrystalin syntymäpäivälahjaa minulle. Alun perin olin kirjasta jokseenkin kiinnostunut, mutta en erityisesti innoissani. Lukemisen myötä ajatukseni kuitenkin muuttuivat, ja tässä on taas kirja, joka on niin tärkeä.

Vuonna 1959 Yhdysvaltain Virginiassa Sarah Dunbar ja hänen pikkusiskonsa Ruth aloittavat ennen valkoisille varatussa Jefferson Highssa kahdeksan muun mustan oppilaan kanssa. He ovat ensimmäiset rodullistetut Jeffersonin oppilaat ikinä, ja kouluvuosi alkaa vasta tammikuussa, sillä mustien oppilaiden sisään ottamista on vastustettu niin voimakkaasti. Sarah joutuu tekemään ryhmätyötä yhdessä kaupungin pahimman segregaation kannattajan tyttären kanssa, ja he molemmat joutuvat arvioimaan uudelleen arvojaan ja uskomuksiaan.

Lies We Tell Ourselves on uskomaton kirja. Se on hyvin kirjoitettu ja siinä on hieno tarina, mutta ennen kaikkea se on silmiä avaava. Järkytyin toistuvasti valkoisten oppilaiden julmuudesta: miten joku voi vihata toista ihmistä niin paljon vain hänen ihonvärinsä takia! Sarahia ja hänen ystäviään kiusataan, tai ennemminkin kidutetaan, koko ajan. He eivät saa olla hetkeäkään rauhassa, ja heidän pitää iltapäivisin paeta koulun sivuovesta odottavaan autoon, ettei heitä tapettaisi heti jalkakäytävälle päästyään. Henkilökunta väheksyy heidän älykkyyttään, ja luokkansa huiput sijoitetaan alkeiskursseille. Tämä kirja tekee yksityiskohtaisuudessaan sen, mihin yksikään historian oppitunti ei ole pystynyt, eli kuvaa segregaatiota brutaalisti mutta todenmukaisesti, ja vie viestinsä perille.

Kirja on intersektionaalista feminismiä parhaillaan, sillä siinä ei keskitytä vain yhden alistetun ryhmän ongelmiin, vaan molemmat päähenkilöt ovat HLBT+. Tämä tuo tietenkin juoneen vielä aivan uuden vaaran aspektin, sillä vuonna 1959 saman sukupuolen välistä rakkautta ei katsottu hyvällä - saati sitten valkoisen ja mustan tytön välillä! Minusta on hienoa että Talley on uskaltanut tarttua kirjassaan moneen vaikeaan ja polttavaan aiheeseen, ja on vienyt projektinsa läpi onnistuneesti.

Jälkisanoissa Talley kertoo tehneensä paljon taustatutkimusta 50-luvun rotuerottelun lopettamisesta, ja tietenkin ensimmäisistä valkoisissa kouluissa aloittaneista sankarinuorista. Sarah puhuu paljon siitä, kuinka hän kokee, ettei hänellä itsellään ei ole niinkään väliä - hän on vain elintärkeä osa yhteistä asiaa. Ongelmallista tästä tietenkin tekee sen, ettei Talley itse ole musta, sillä hänellä ei ole todellista validiteettia puhua mustan yhteisön sisäisistä konflikteista yhteisen asian suhteen. Mikään kirja ei ole virheetön.

Mietin lukiessani paljon myös sitä, kuinka vähän näistä tapahtumista lopulta on aikaa, ja kuinka nämä taistelut eivät vieläkään ole lopussa. Mustan väestön asema Yhdysvalloissa on edelleen huono, heihin kohdistuu paljon ennakkoluuloja ja sekä rakenteellista että arkipäiväistä rasisimia. Vaikka ketään ei (toivottavasti) enää haukuta joka aamu n-sanalla koko koulun voimin, ovat nämä tunteet yhä olemassa. On pelottavaa ja surullista, että asiat tuntuvat muuttuvan vain pinnallisesti.

Viisi tähteä

Eeppisen avaruustrilogian eeppinen päätös: Kausaalienkeli

Hannu Rajaniemi: Kausaalienkeli. Gummerus, 2015. S. 421. Alkuperäisteos julkaistu englanniksi nimellä The Causal Angel vuonna 2014.

Joulun pyhät ovat ohitse ja postausjonon purkaminen jatkuu! Hannu Rajaniemen Kvanttivaras-trilogia (edeltävät osat: Kvanttivaras ja Fraktaaliruhtinas) on kulkenut mukanani jo monta vuotta, mutta epäröin viimeisen osan aloittamista silti. En nimittäin ollut varma, saisinko siitä mitään irti - olinko unohtanut kaiken edeltävistä osista. Kirjojen juonet ovat erittäin monimutkaisia ja maailma on niin hi-tech että pelkään aina olevani ihan pihalla. Mutta huoli pois, hyvä se oli!

Mestarivaras Jean le Flambeur onnistui pelastautumaan maapallon viimeiseltä ja täydelliseltä tuholta, mutta onnistui myös siinä rytäkässä kadottamaan matkakumppaninsa, oortilaisen Mielen. Mielen avaruusalus Perhonen on tuhoutunut, joten le Flambeurin on varastettava oma vanha aluksensa takaisin sen nykyisiltä omistajilta Mielen pelastaakseen. Samaan aikaan aurinkokunta on ajautumassa kaikkien aikojen sotaan Sobornostin ja zokujen molempien havitellessa suunnatonta valtaa.

Mikäli synopsis on epämääräinen, pahoittelut; kuten juuri mainitsin, tämän sarjan juonenkäänteitä on hankala pitää mielessään kovin pitkään. Lunttasin vähän netistä ja tein parhaani. Kirjaa lukiessani muistan kuitenkin, että siitä oli kenties helpompi pysyä perillä kuin aiemmista osista, sillä viimeisessä osassa tarina fokusoi zokuihin ja Kaminari-jalokiveen ainaisten uusien juonipolkujen esittelemisen sijaan. Tämä oli mielestäni hyvä päätös, sillä monet asiat kaipasivat sulkua ja päätöstä, ja zokut ovat erittäin mielenkiintoinen huomionkohde.

Kausaalienkeli paljastaa jälleen lisää Mielen ja le Flambeurin historioista ja syventää jo ennestään erinomaisia ja mieleenpainuvia hahmoja. Myös Josephine Pellegrini saa odottamattoman positiivista huomiota. Oma suosikkini oli kuitenkin ihastuttava, kaikessa tarinoita näkevä zokutyttö Zinda, ja hänen ja Mielen yhteinen sivujuoni ilahdutti minua erityisesti.

Taistelut ja loppuun kiertyvät juonikuviot ovat toinen toistaan eeppisempiä, mutta Rajaniemi pitää paketin uskomattoman onnistuneesti kasassa ja luovii tiensä loppuun, joka jättää hymyn lukijan huulille. En uskalla sanoa, että kyseessä on sarjan paras osa, koska en muista edellisiä enää kovin hyvin, mutta ehkä joskus luen ne uudestaan yhdessä putkessa, ja sitten uskallan sanoa niin.

Viisi tähteä.